U
uniharmaana
Vieras
henkisesti minua on vaivannut parhaan ystäväni käyttätyminen, en tiedä olenko vaan ollut sokea hänen kanssaan vai mistä kenkä puristaa.
Ystäväni on kiltti ja hyväsydämminen, käytökseltään kuin "enkeli", iloitsee puolestani jos minulle tapahtuu jotain hyvää ja on kaikinpuolin luotettava.
Mieheni on kumminkin kokoajan sanonut, että tämä on ystävä on todella kateellista tyyppiä ja joissain asioissa todella lapsellinen...
Meidän elämä ei ole kadehdittavaa miltään kantilta, ihan normaali perhe ollaan, asutaan vuokralla ja rahat riittää just elämiseen. Ei pröystäillä millään, mitenkään...
Mun ystävä meni naimisiin, ostivat kivan ok-talon ja kulkevat molemmat nyt töissä, eivät kuulemma ikinä edes riitele. Ja jos jompikumpi suuttuu, niin ovat sitten vain hiljaa...
Minä ja mies väitellään aika usein, mutta se ei ole meille mitenkään vakavaa. Jotain leikkikinastelua, kumpi nyt tekee jotain tai vastaavaa.
Ystävälleni tuo on jollain lailla järkytys ja usein sanoo, että me riidellään kuulemma paljon ja kinastellaan "ei me vaan riidellä ikinä".
Nyt olenkin sitten huomannut, että ystäväni salaa vertaa meidän parisuhdetta heidän omaansa, lapsia, autoja, oikeastaan ihan kaikkea. Me oltaisiin haluttu kolmas lapsi, mutta yhden keskenmenon ja yhden kohdun ulkoisen kokemuksen jälkeen laitettiin koko homma jäihin ja nautitaan nyt ihan noista kahdesta jo saadusta lapsesta.
Ystävällenihän tuli myös kamala kuume "hankkia kolmas", mutta noiden minun kokemusten jälkeen hän myös lopetti vähäksi aikaa haaveilut... Ystäväni mies ei halua missään nimessä kolmatta, mutta ystäväni salaa toivoo tulevansa raskaaksi vahingossa ja toivoo sitä ihan tosissaan, miehensä tietämättä.
Kun minulla alkoi vauvahaaveet kolmannesta, ystäväni hoki kokoajan, että mieti nyt miten raskasta, kyllä meillä ainakin lapset jää tuohon kahteen ja ei kyllä todellakaan enää haaveilla kolmannesta, tarpeeksi raskasta kahden kanssa...
Samaa koen työasioiden kanssa, vaikka mies ei tee vakituisesti töitä ja minä olen vielä kotiäitinä... Niin ystäväni siitäkin yrittää saada minulle huonoa omaatuntoa. Minä en ole millään tavalla kateellinen ystävälleni siitä, että hän kiikuttaa 1,5v ja 3vuotiaan hoitoon joka aamu ennen kuutta, hakee ne pois kolmen-4aikoihin. Mies tekee melkein 12tuntisia päiviä ja on usein lauantaisinkin töissä :O Mitä kadehdittavaa tuossa pitäisi olla, että kaikki aika menee töissä, kun pienet lapset on jonkun muun hoivissa? Me pärjätään näin vallan mainiosti. Itse olen työnarkomaani perheen lapsi, se kokemus riitti minulle todella hyvin, kun sai juhannuksenakin odottaa puolille yöhön asti että näki isäänsä ekan kerran päivässä... Minun kanssa leikittiin vähän ja aina oli kiire, minä en sellaista halua mun perheeseen. Ehkä sitten kun lapset isompia, mutta ne on hetken pieniä, mutta töitä saa kyllä painaa yli 60vuotiaaksi jos haluaa.
Eikä kyllä tuo perhe tunnu olevan sen rikkaampi, vaikka äiti lähtikin töihin... Se sanonta pitää kyllä aika hyvin paikkaansa, mitä suuremmat tulot sitä suuremmat on menot.
Pääpointti on siinä, että tajusin itsekin että mun kaveri on jotenkin kateellinen mulle ja meille. VAIKKA EI OLE MITÄÄN KADEHDITTAVAA :O
Ja se ärsyttää, kun selkeästi ei heilläkään niin ruusuista ole mitä ystävä antaa ymmärtää, mut miksi hän ei puhu tuosta parhaalle ystävälleen?? Monesti se tekopyhyys paistaa lävitse, mä haluaisin auttaa ja jutella mun ystävän kanssa mikä hänen sydäntä painaa, mutta ei se vaan voi kakistaa sitä ulos.
Välillä olen siitä huolestunut, että kuinka jotkut oikeasti jaksavat niellä sen kiukun, vihan ja kaiken ihan vaan sen varjolla etteivät uskalla näyttää tunteitaan, edes parisuhteessa :O
en vaan halua, että mun ystävä kaatuu omiin sanoihinsa, koska näen paljonkin epäkohtia, mitä ei ehkä ystäväni huomaa...
en tiedä ymmärtääkö edes kukaan tästä mitään, mutta oli pakko avautua jotenkin tästä jonnekin...
Ystäväni on kiltti ja hyväsydämminen, käytökseltään kuin "enkeli", iloitsee puolestani jos minulle tapahtuu jotain hyvää ja on kaikinpuolin luotettava.
Mieheni on kumminkin kokoajan sanonut, että tämä on ystävä on todella kateellista tyyppiä ja joissain asioissa todella lapsellinen...
Meidän elämä ei ole kadehdittavaa miltään kantilta, ihan normaali perhe ollaan, asutaan vuokralla ja rahat riittää just elämiseen. Ei pröystäillä millään, mitenkään...
Mun ystävä meni naimisiin, ostivat kivan ok-talon ja kulkevat molemmat nyt töissä, eivät kuulemma ikinä edes riitele. Ja jos jompikumpi suuttuu, niin ovat sitten vain hiljaa...
Minä ja mies väitellään aika usein, mutta se ei ole meille mitenkään vakavaa. Jotain leikkikinastelua, kumpi nyt tekee jotain tai vastaavaa.
Ystävälleni tuo on jollain lailla järkytys ja usein sanoo, että me riidellään kuulemma paljon ja kinastellaan "ei me vaan riidellä ikinä".
Nyt olenkin sitten huomannut, että ystäväni salaa vertaa meidän parisuhdetta heidän omaansa, lapsia, autoja, oikeastaan ihan kaikkea. Me oltaisiin haluttu kolmas lapsi, mutta yhden keskenmenon ja yhden kohdun ulkoisen kokemuksen jälkeen laitettiin koko homma jäihin ja nautitaan nyt ihan noista kahdesta jo saadusta lapsesta.
Ystävällenihän tuli myös kamala kuume "hankkia kolmas", mutta noiden minun kokemusten jälkeen hän myös lopetti vähäksi aikaa haaveilut... Ystäväni mies ei halua missään nimessä kolmatta, mutta ystäväni salaa toivoo tulevansa raskaaksi vahingossa ja toivoo sitä ihan tosissaan, miehensä tietämättä.
Kun minulla alkoi vauvahaaveet kolmannesta, ystäväni hoki kokoajan, että mieti nyt miten raskasta, kyllä meillä ainakin lapset jää tuohon kahteen ja ei kyllä todellakaan enää haaveilla kolmannesta, tarpeeksi raskasta kahden kanssa...
Samaa koen työasioiden kanssa, vaikka mies ei tee vakituisesti töitä ja minä olen vielä kotiäitinä... Niin ystäväni siitäkin yrittää saada minulle huonoa omaatuntoa. Minä en ole millään tavalla kateellinen ystävälleni siitä, että hän kiikuttaa 1,5v ja 3vuotiaan hoitoon joka aamu ennen kuutta, hakee ne pois kolmen-4aikoihin. Mies tekee melkein 12tuntisia päiviä ja on usein lauantaisinkin töissä :O Mitä kadehdittavaa tuossa pitäisi olla, että kaikki aika menee töissä, kun pienet lapset on jonkun muun hoivissa? Me pärjätään näin vallan mainiosti. Itse olen työnarkomaani perheen lapsi, se kokemus riitti minulle todella hyvin, kun sai juhannuksenakin odottaa puolille yöhön asti että näki isäänsä ekan kerran päivässä... Minun kanssa leikittiin vähän ja aina oli kiire, minä en sellaista halua mun perheeseen. Ehkä sitten kun lapset isompia, mutta ne on hetken pieniä, mutta töitä saa kyllä painaa yli 60vuotiaaksi jos haluaa.
Eikä kyllä tuo perhe tunnu olevan sen rikkaampi, vaikka äiti lähtikin töihin... Se sanonta pitää kyllä aika hyvin paikkaansa, mitä suuremmat tulot sitä suuremmat on menot.
Pääpointti on siinä, että tajusin itsekin että mun kaveri on jotenkin kateellinen mulle ja meille. VAIKKA EI OLE MITÄÄN KADEHDITTAVAA :O
Ja se ärsyttää, kun selkeästi ei heilläkään niin ruusuista ole mitä ystävä antaa ymmärtää, mut miksi hän ei puhu tuosta parhaalle ystävälleen?? Monesti se tekopyhyys paistaa lävitse, mä haluaisin auttaa ja jutella mun ystävän kanssa mikä hänen sydäntä painaa, mutta ei se vaan voi kakistaa sitä ulos.
Välillä olen siitä huolestunut, että kuinka jotkut oikeasti jaksavat niellä sen kiukun, vihan ja kaiken ihan vaan sen varjolla etteivät uskalla näyttää tunteitaan, edes parisuhteessa :O
en vaan halua, että mun ystävä kaatuu omiin sanoihinsa, koska näen paljonkin epäkohtia, mitä ei ehkä ystäväni huomaa...
en tiedä ymmärtääkö edes kukaan tästä mitään, mutta oli pakko avautua jotenkin tästä jonnekin...