V
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
Konalassa, siellä missä tuuli haisee vähän grilliltä ja vähän mysteeriltä, eli Konalan teollisuusalueella, eli eräänä harmaana iltana ilmestyi legenda: Konalan jauhelihamies 
Hän ei puhunut paljon. Hän vain seisoi vanhan kaupan kulmalla, essu päällä, ja jakoi ihmisille täydellistä jauhelihaa — sellaista, joka paistui aina just oikein. Kukaan ei tiennyt mistä hän tuli. Jotkut sanoivat, että hän oli entinen kokki. Toiset väittivät, että hän oli syntynyt suoraan lihamyllystä.
Eräänä päivänä paikalle saapui puppa
Hidas askel, keppi maata kopauttaen. Puppa katsoi jauhelihamiestä pitkään ja sanoi:
“Poika… tuo ei ole tavallista jauhelihaa.”
Ihmisjoukot alkoivat kerääntyä
Joku livetti. Joku itki. Joku söi raakaa jauhelihaa (virhe).
Puppa nosti sormensa.
“Tuo jauheliha… antaa ihmisille sen, mitä ne eniten kaipaa.”
Yksi halusi rahaa — ja hänen pannunsa täyttyi kultaisesta lihasta.
Toinen halusi rakkautta — ja hänen annoksensa tuoksui kotiruoalta.
Kolmas halusi vain ruokaa — ja sai elämänsä parhaat lihapullat.
Mutta sitten ihmisjoukosta astui esiin yksi tyyppi.
Hän sanoi:
“Anna mulle… lisää.”
Jauhelihamies pysähtyi.
Puppa huokaisi.
“Ahneus. Se pilaa kaiken.”
Taivas tummeni. Paistinpannu alkoi savuta ilman tulta.
Ja kun savut hälvenivät…
Jauhelihamies oli poissa.
Jäljelle jäi vain tyhjä kulho
…ja täydellinen jauhelihan tuoksu ilmassa.
Puppa kääntyi ihmisten puoleen ja sanoi hiljaa:
“Muistakaa… joskus yks hyvä annos riittää.”
Sen jälkeen Konalassa ei ole nähty jauhelihamiestä.
Mutta joskus, myöhään illalla…
jos paistat jauhelihaa aivan hiljaa…
saatat kuulla kuiskauksen:
“Älä polta sitä.”
Hän ei puhunut paljon. Hän vain seisoi vanhan kaupan kulmalla, essu päällä, ja jakoi ihmisille täydellistä jauhelihaa — sellaista, joka paistui aina just oikein. Kukaan ei tiennyt mistä hän tuli. Jotkut sanoivat, että hän oli entinen kokki. Toiset väittivät, että hän oli syntynyt suoraan lihamyllystä.
Eräänä päivänä paikalle saapui puppa
Hidas askel, keppi maata kopauttaen. Puppa katsoi jauhelihamiestä pitkään ja sanoi:
“Poika… tuo ei ole tavallista jauhelihaa.”
Ihmisjoukot alkoivat kerääntyä
Joku livetti. Joku itki. Joku söi raakaa jauhelihaa (virhe).
Puppa nosti sormensa.
“Tuo jauheliha… antaa ihmisille sen, mitä ne eniten kaipaa.”
Yksi halusi rahaa — ja hänen pannunsa täyttyi kultaisesta lihasta.
Toinen halusi rakkautta — ja hänen annoksensa tuoksui kotiruoalta.
Kolmas halusi vain ruokaa — ja sai elämänsä parhaat lihapullat.
Mutta sitten ihmisjoukosta astui esiin yksi tyyppi.
Hän sanoi:
“Anna mulle… lisää.”
Jauhelihamies pysähtyi.
Puppa huokaisi.
“Ahneus. Se pilaa kaiken.”
Taivas tummeni. Paistinpannu alkoi savuta ilman tulta.
Ja kun savut hälvenivät…
Jauhelihamies oli poissa.
Jäljelle jäi vain tyhjä kulho
…ja täydellinen jauhelihan tuoksu ilmassa.
Puppa kääntyi ihmisten puoleen ja sanoi hiljaa:
“Muistakaa… joskus yks hyvä annos riittää.”
Sen jälkeen Konalassa ei ole nähty jauhelihamiestä.
Mutta joskus, myöhään illalla…
jos paistat jauhelihaa aivan hiljaa…
saatat kuulla kuiskauksen:
“Älä polta sitä.”
V
vierailija
Vieras
Okei, pidetään tarina hengessä mukana — tämä on Konalan jauhelihamiehen tarina, osa 2
Viikko sen jälkeen, kun Konalan katujen jauhelihatuoksu oli haihtunut, puppa huomasi jotain outoa.
Tyhjä kulho, jonka hän oli jättänyt nurkkaan, alkoi väristä… hiljalleen, kuin hengittäen.
Samaan aikaan ihmisjoukot alkoivat muuttua levottomiksi.
Ei pelkkä nälkä – jokin syvempi kaipuu kutitti heitä sisältä.
Yhtäkkiä Konalan teollisuusalueen varjoista ilmestyi uusi hahmo:
Pikkukokki — pieni, ketterä, ja hänellä oli taskussaan salaperäinen rasia jauhelihaa.
Hän oli oppinut jauhelihamiehen salaisuuden:
– oikea mauste
– oikea sekoitus
– ja ripaus mystiikkaa.
“Puppa, sinun täytyy auttaa minua”, Pikkukokki sanoi.
“Ilman sinun viisauttasi, ihmiset syövät lihaa, mutta eivät koskaan löydä sitä, mitä oikeasti kaipaavat.”
Puppa nyökkäsi hitaasti.
Hän otti kepin käteensä ja yhdessä he aloittivat Konalassa uuden jauhelihaseremonian.
Ihmiset tulivat jälleen, mutta tällä kertaa he eivät tulleet vain syömään.
He tulivat kuuntelemaan, katsomaan… ja oppimaan.
Jauheliha muuttui tarinaksi, jokainen mauste oli sana, jokainen paistettu pallo muisto.
Ja kun viimeinen annos oli jaettu… Pikkukokki katsoi ympärilleen ja kuiskasi:
“Ehkä tämä on se taika, mitä jauhelihamies halusi meidän ymmärtävän.”
Puppa hymyili.
“Se ei ole vain jauhelihaa… se on elämä, tiivistetty kulhoon.”
Ja Konala?
Se ei koskaan enää ollut pelkkä teollisuusalue.
Se oli paikka, jossa jauheliha puhui, ja ihmiset kuuntelivat.
Jos haluat, voin jatkaa vielä osa 3:n, jossa paljastuu, miksi Jauhelihamies oikeasti katosi – ja kuka todella on sen perillinen
.
Haluatko, että teen sen?
Viikko sen jälkeen, kun Konalan katujen jauhelihatuoksu oli haihtunut, puppa
huomasi jotain outoa.Tyhjä kulho, jonka hän oli jättänyt nurkkaan, alkoi väristä… hiljalleen, kuin hengittäen.
Samaan aikaan ihmisjoukot
alkoivat muuttua levottomiksi.Ei pelkkä nälkä – jokin syvempi kaipuu kutitti heitä sisältä.
Yhtäkkiä Konalan teollisuusalueen varjoista ilmestyi uusi hahmo:
Pikkukokki — pieni, ketterä, ja hänellä oli taskussaan salaperäinen rasia jauhelihaa.
Hän oli oppinut jauhelihamiehen salaisuuden:
– oikea mauste
– oikea sekoitus
– ja ripaus mystiikkaa.
“Puppa, sinun täytyy auttaa minua”, Pikkukokki sanoi.
“Ilman sinun viisauttasi, ihmiset syövät lihaa, mutta eivät koskaan löydä sitä, mitä oikeasti kaipaavat.”
Puppa nyökkäsi hitaasti.
Hän otti kepin käteensä ja yhdessä he aloittivat Konalassa uuden jauhelihaseremonian.
Ihmiset tulivat jälleen, mutta tällä kertaa he eivät tulleet vain syömään.
He tulivat kuuntelemaan, katsomaan… ja oppimaan.
Jauheliha muuttui tarinaksi, jokainen mauste oli sana, jokainen paistettu pallo muisto.
Ja kun viimeinen annos oli jaettu… Pikkukokki katsoi ympärilleen ja kuiskasi:
“Ehkä tämä on se taika, mitä jauhelihamies halusi meidän ymmärtävän.”
Puppa hymyili.
“Se ei ole vain jauhelihaa… se on elämä, tiivistetty kulhoon.”
Ja Konala?
Se ei koskaan enää ollut pelkkä teollisuusalue.
Se oli paikka, jossa jauheliha puhui, ja ihmiset kuuntelivat.
Jos haluat, voin jatkaa vielä osa 3:n, jossa paljastuu, miksi Jauhelihamies oikeasti katosi – ja kuka todella on sen perillinen
.Haluatko, että teen sen?
V
vierailija
Vieras
Mahtavaa Tässä tulee Konalan jauhelihamies – osa 3, tarinan salaisuudet paljastuvat…
Eräänä myöhäisenä iltana, kun Pikkukokki ja puppa sulkivat teollisuusalueen oven, taivas Konalan yllä muuttui purppuraiseksi.
Harmaiden savupilvien keskeltä kuului tuttu kuiskaus:
“Se, joka etsii täydellistä jauhelihaa… löytää itsensä.”
Silloin ihmisjoukot alkoivat huomata jotain outoa: jokaisen syömänsä annoksen jälkeen he muuttuivat hieman… erilaisiksi.
Ei ulkoisesti, vaan sisältä.
He näkivät, tunsivat ja ymmärsivät. Jauheliha ei ollut vain ruoka — se oli peili heidän sieluilleen.
Ja juuri silloin Pikkukokki tajusi: Jauhelihamies ei ollut ihminen.
Hän oli olento, joka syntyi siitä, mitä ihmiset kaipasivat eniten:
– Rakkaus.
– Ymmärrys.
– Ja pieni ripaus hulluutta, jotta elämä olisi makeampaa.
Puppa nyökkäsi tietäen.
“Sen vuoksi hän katosi… hän ei voinut jäädä, kun ihmiset alkoivat löytää taikaa itse.”
Mutta Pikkukokki huomasi pienen yksityiskohdan:
Jauhelihamiehen essu oli jätetty nurkkaan.
Se ei ollut vain vaate — se oli avain.
Jos joku osasi käyttää sitä oikein, hän voisi kutsua Jauhelihamiehen takaisin… tai ehkä… tulla hänen seuraajakseen.
Pikkukokki katsoi ihmisiä ympärillään ja hymyili salaperäisesti.
“Ehkä on aika aloittaa uusi legenda. Ei vain jauhelihasta… vaan koko Konalasta.”
Ja niin tarina jatkui:
Kuka tahansa, joka astuu Konalan kulmille ja kuulee kuiskauksen:
“Älä polta sitä…”
…voi olla seuraava Jauhelihamies.
Jos haluat, voin kirjoittaa spin-offin ihmisjoukoista, jotka yrittävät tehdä “täydellisen annoksen” ilman Jauhelihamiestä – se voi mennä ihan absurdiksi.
Haluatko senkin?
Tässä tulee Konalan jauhelihamies – osa 3, tarinan salaisuudet paljastuvat… Eräänä myöhäisenä iltana, kun Pikkukokki ja puppa
sulkivat teollisuusalueen oven, taivas Konalan yllä muuttui purppuraiseksi.Harmaiden savupilvien keskeltä kuului tuttu kuiskaus:
“Se, joka etsii täydellistä jauhelihaa… löytää itsensä.”
Silloin ihmisjoukot
alkoivat huomata jotain outoa: jokaisen syömänsä annoksen jälkeen he muuttuivat hieman… erilaisiksi.Ei ulkoisesti, vaan sisältä.
He näkivät, tunsivat ja ymmärsivät. Jauheliha ei ollut vain ruoka — se oli peili heidän sieluilleen.
Ja juuri silloin Pikkukokki tajusi: Jauhelihamies ei ollut ihminen.
Hän oli olento, joka syntyi siitä, mitä ihmiset kaipasivat eniten:
– Rakkaus.
– Ymmärrys.
– Ja pieni ripaus hulluutta, jotta elämä olisi makeampaa.
Puppa nyökkäsi tietäen.
“Sen vuoksi hän katosi… hän ei voinut jäädä, kun ihmiset alkoivat löytää taikaa itse.”
Mutta Pikkukokki huomasi pienen yksityiskohdan:
Jauhelihamiehen essu oli jätetty nurkkaan.
Se ei ollut vain vaate — se oli avain.
Jos joku osasi käyttää sitä oikein, hän voisi kutsua Jauhelihamiehen takaisin… tai ehkä… tulla hänen seuraajakseen.
Pikkukokki katsoi ihmisiä ympärillään ja hymyili salaperäisesti.
“Ehkä on aika aloittaa uusi legenda. Ei vain jauhelihasta… vaan koko Konalasta.”
Ja niin tarina jatkui:
Kuka tahansa, joka astuu Konalan kulmille ja kuulee kuiskauksen:
“Älä polta sitä…”
…voi olla seuraava Jauhelihamies.
Jos haluat, voin kirjoittaa spin-offin ihmisjoukoista, jotka yrittävät tehdä “täydellisen annoksen” ilman Jauhelihamiestä – se voi mennä ihan absurdiksi
.Haluatko senkin?
V
vierailija
Vieras
Seuraavana aamuna, kun Konalan sumu vielä lepäsi katukivillä, puppa astui teollisuusalueen hiljaiseen keittiöön. Hän nosti pöydältä Jauhelihamiehen essun, jonka Pikkukokki oli jättänyt nurkkaan. Essu tuntui lämpimältä, kuin se kantaisi mukanaan itse Jauhelihamiehen hengen – mutta nyt se odotti uutta mestaria.
Puppa puhdisti vanhan kattilan ja asetti sen liedelle. Hän tarkkaili reseptiä, jonka Jauhelihamies oli joskus piirtänyt savupiipun reunalle:
Silloin tapahtui jotain odottamatonta: kattilan sisältä kuului hiljainen kuiskaus, joka muistutti Jauhelihamiehen ääntä:
“Se, joka keittää keittoa sydämellään… löytää itsessään uutta voimaa.”
Puppa maistoi lusikallisen keittoa, ja heti hän tunsi lämmön leviävän läpi rintakehän – ei vain vatsassa, vaan koko olemuksessa. Hän ymmärsi: tämä keitto ei ollut pelkkää ruokaa. Se oli tarina, joka oli valmis jatkumaan.
Hän kaatoi keiton astioihin ja vei ne Pikkukokin luo. Pikkukokki maistoi ja hänen silmänsä kirkastuivat: jokainen lusikallinen sai heidät näkemään toisensa uudella tavalla – pehmeämmän, lempeämmän, hieman hullunkurisemman kuin ennen.
Puppa hymyili. Hän tiesi nyt, että Konalan tarina ei ollut ohi. Jauhelihamiehen perintö jatkoi elämää jokaisen lusikallisen mukana. Ja ehkä, vain ehkä, joku heistä oli valmis astumaan essuun ja jatkamaan legendaa.
Keitto kyti hiljaa liedellä, ja Konalan kadut alkoivat täyttyä kuiskeista:
“Älä polta sitä… seuraava Jauhelihamies voi olla sinä.”
Puppa puhdisti vanhan kattilan ja asetti sen liedelle. Hän tarkkaili reseptiä, jonka Jauhelihamies oli joskus piirtänyt savupiipun reunalle:
- 500 g jauhelihaa (unohduksen ripauksella)
- 3 porkkanaa (naurua tuomaan)
- 1 sipuli (sydämen syvyyttä varten)
- 2 perunaa (muistojen makua)
- Ripaus suolaa (totuuden mauste)
- Yksi salainen aine: pieni hymynpuru
Silloin tapahtui jotain odottamatonta: kattilan sisältä kuului hiljainen kuiskaus, joka muistutti Jauhelihamiehen ääntä:
“Se, joka keittää keittoa sydämellään… löytää itsessään uutta voimaa.”
Puppa maistoi lusikallisen keittoa, ja heti hän tunsi lämmön leviävän läpi rintakehän – ei vain vatsassa, vaan koko olemuksessa. Hän ymmärsi: tämä keitto ei ollut pelkkää ruokaa. Se oli tarina, joka oli valmis jatkumaan.
Hän kaatoi keiton astioihin ja vei ne Pikkukokin luo. Pikkukokki maistoi ja hänen silmänsä kirkastuivat: jokainen lusikallinen sai heidät näkemään toisensa uudella tavalla – pehmeämmän, lempeämmän, hieman hullunkurisemman kuin ennen.
Puppa hymyili. Hän tiesi nyt, että Konalan tarina ei ollut ohi. Jauhelihamiehen perintö jatkoi elämää jokaisen lusikallisen mukana. Ja ehkä, vain ehkä, joku heistä oli valmis astumaan essuun ja jatkamaan legendaa.
Keitto kyti hiljaa liedellä, ja Konalan kadut alkoivat täyttyä kuiskeista:
“Älä polta sitä… seuraava Jauhelihamies voi olla sinä.”
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
666 eli kuuskuuskuus-jankkaaja on kaikille hyville kirjoittajille kateellinen.
Hän osaa kommunikoida vain pieruemoijilla.
V
vierailija
Vieras
Kun sun elämä on ehtoopuålella ni et enää ymmärrä nuorempien immeisten s-huumoria
V
vierailija
Vieras
Jatkakaa tätä palstakirjailijat pliis. En kestä odottaa miten tää loppuuLissu: ”Oih, tämähän on niin mahtavan maukas ja täyttää ihanasti koko suun. Äiti ei anna meidän syödä lihaa mutta tätä hän ei voi kieltää”
Lissu alkoi liikuttaa suutaan ja huulet liukuivat tiukasti imien ylhäältä alas, aina juureen saakka yhä kiihtyvällä tahdilla. Kalle alkoi uikuttamaan nautinnosta ja pian ulos muiden lasten korviin kuului jotain voimakasta Kallen suusta
Aivan kuin suden ulvontaa
”OU- OU-O-uuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu……….”
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
Puppa on palstan ilopilkku. Malttakaa odottaa tarinalle jatkoa.
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
Alkuperäinen Puppa on erinomainen tarinan kirjoittaja.
Provoilijat kirjoittavat rasvaisia väärennöksiä.
V
vierailija
Vieras
Olipa kerran mumma ja puppa, jotka asuivat pienessä punaisessa talossa metsän laidalla. Aamut alkoivat aina rauhallisesti: kahvi porisi pannussa, ja mumma voiteili ruisleipää samalla kun puppa luki sanomalehteä silmälasit nenällään.
Heidän lempipäivänsä viikossa oli torstai. Silloin kylätalolla järjestettiin bingo. Mumma pukeutui parhaaseen kukkamekkoonsa ja puppa laittoi päähänsä vanhan lippalakin, jonka hän oli saanut lahjaksi vuosia sitten.
“Muistitko ottaa onnenkynän?” puppa kysyi joka kerta, vaikka tiesi hyvin, että mumma ei koskaan unohtanut.
Kylätalolla oli aina lämmin tunnelma. Kahvin tuoksu leijaili ilmassa, ja pöydät täyttyivät tutuista kasvoista. Mumma ja Puppa istuivat aina samaan nurkkapöytään.
“Bingo alkaa!” huusi kuuluttaja.
Numerot alkoivat raksahdella yksi kerrallaan. Mumma merkitsi ruutuja keskittyneesti, kieli hieman suupielestä pilkottaen. Puppa taas katseli välillä korttiaan, välillä mummaa, ja hymyili.
“Bingo!” mumma huudahti yhtäkkiä niin, että koko sali kääntyi katsomaan.
Puppa nauroi ja taputti käsiään. “Minähän sanoin, että se onnenkynä toimii!”
Palkinnoksi mumma sai kahvipaketin ja suklaalevyn, jotka jaettiin myöhemmin kotona tasan – vaikka puppa väitti leikillään ansainneensa isomman palan.
Iltaisin he istuivat yhdessä keinutuoleissa kuistin edessä, katselivat auringonlaskua ja kuuntelivat metsän ääniä.
“Ei tämä elämä hassumpaa ole,” puppa totesi usein.
Mumma nyökkäsi, otti puppaa kädestä ja sanoi: “Ei todellakaan. Varsinkin, kun on joku, jonka kanssa pelata bingoa.”
Ja niin heidän eläkepäivänsä kuluivat rauhassa, naurun ja pienten yhteisten hetkien täyttäminä – juuri sellaisina kuin he olivat aina toivoneet.
Heidän lempipäivänsä viikossa oli torstai. Silloin kylätalolla järjestettiin bingo. Mumma pukeutui parhaaseen kukkamekkoonsa ja puppa laittoi päähänsä vanhan lippalakin, jonka hän oli saanut lahjaksi vuosia sitten.
“Muistitko ottaa onnenkynän?” puppa kysyi joka kerta, vaikka tiesi hyvin, että mumma ei koskaan unohtanut.
Kylätalolla oli aina lämmin tunnelma. Kahvin tuoksu leijaili ilmassa, ja pöydät täyttyivät tutuista kasvoista. Mumma ja Puppa istuivat aina samaan nurkkapöytään.
“Bingo alkaa!” huusi kuuluttaja.
Numerot alkoivat raksahdella yksi kerrallaan. Mumma merkitsi ruutuja keskittyneesti, kieli hieman suupielestä pilkottaen. Puppa taas katseli välillä korttiaan, välillä mummaa, ja hymyili.
“Bingo!” mumma huudahti yhtäkkiä niin, että koko sali kääntyi katsomaan.
Puppa nauroi ja taputti käsiään. “Minähän sanoin, että se onnenkynä toimii!”
Palkinnoksi mumma sai kahvipaketin ja suklaalevyn, jotka jaettiin myöhemmin kotona tasan – vaikka puppa väitti leikillään ansainneensa isomman palan.
Iltaisin he istuivat yhdessä keinutuoleissa kuistin edessä, katselivat auringonlaskua ja kuuntelivat metsän ääniä.
“Ei tämä elämä hassumpaa ole,” puppa totesi usein.
Mumma nyökkäsi, otti puppaa kädestä ja sanoi: “Ei todellakaan. Varsinkin, kun on joku, jonka kanssa pelata bingoa.”
Ja niin heidän eläkepäivänsä kuluivat rauhassa, naurun ja pienten yhteisten hetkien täyttäminä – juuri sellaisina kuin he olivat aina toivoneet.
V
vierailija
Vieras
Seuraavana torstaina mumma ja puppa heräsivät tavallista aikaisemmin. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja ilmassa oli kevään tuoksu.
“Minulla on tänään hyvä tunne,” mumma sanoi hymyillen ja kaatoi kahvia kuppeihin.
“Se tarkoittaa kahta asiaa,” puppa vastasi virnistäen. “Joko voitat taas bingossa… tai minä voitan ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.”
Mumma nauroi. “No katsotaan sitten!”
Tällä kertaa kylätalolla oli tavallista enemmän väkeä. Oli kuulemma erikoisbingo, ja pääpalkintona oli iso kori täynnä herkkuja: kahvia, keksejä, hilloa ja jopa pieni villahuopa.
“Tuon minä haluan,” mumma kuiskasi päättäväisesti.
“Minäkin,” puppa sanoi, mutta silmissä pilkahti tuttu leikkimielinen kilpailuhenki.
Peli alkoi. Numerot kuuluivat selkeinä, ja salissa vallitsi jännittynyt hiljaisuus. Mumma merkitsi ruutuja nopeasti, mutta puppa oli tänään erityisen keskittynyt.
“Kolmekymmentäseitsemän.”
“On.”
“Kaksikymmentäyksi.”
“On!”
Mumma vilkaisi puppaa. “Sinullako alkaa olla rivi?”
Puppa ei vastannut heti. Hän vain hymyili ja puristi kynää.
“Sitten seuraava numero… kuusikymmentäkuusi.”
Hiljaisuus.
Yhtäkkiä puppa nousi seisomaan niin nopeasti, että tuoli narahti.
“BINGO!”
Koko sali kääntyi taas katsomaan – tällä kertaa puppaa.
Mumma räpäytti silmiään ja purskahti sitten nauruun. “No johan nyt!”
Puppa käveli hakemaan palkintoa hieman nolona mutta ylpeänä. Kun hän palasi pöytään, hän laski herkkukorin mummaa kohti.
“Tämä on meille,” hän sanoi pehmeästi.
Mumma katsoi häntä hetken, hymyili ja puristi pupan kättä. “Sinä olet kyllä ansainnut tästä ainakin puolet… ehkä vähän enemmänkin.”
Illalla he levittivät herkut pöydälle ja keittivät kahvit. Ulkona aurinko laski taas rauhallisesti metsän taakse.
“Huomenna mennäänkö kävelylle?” puppa ehdotti.
“Mennään vain,” mumma vastasi. “Mutta muista… ensi torstaina minä voitan taas.”
Puppa nauroi. “Sitä odotellessa.”
Ja niin heidän yhteiset päivänsä jatkuivat – välillä mumma voitti, välillä puppa, mutta tärkeintä oli se, että he pelasivat aina yhdessä.
“Minulla on tänään hyvä tunne,” mumma sanoi hymyillen ja kaatoi kahvia kuppeihin.
“Se tarkoittaa kahta asiaa,” puppa vastasi virnistäen. “Joko voitat taas bingossa… tai minä voitan ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.”
Mumma nauroi. “No katsotaan sitten!”
Tällä kertaa kylätalolla oli tavallista enemmän väkeä. Oli kuulemma erikoisbingo, ja pääpalkintona oli iso kori täynnä herkkuja: kahvia, keksejä, hilloa ja jopa pieni villahuopa.
“Tuon minä haluan,” mumma kuiskasi päättäväisesti.
“Minäkin,” puppa sanoi, mutta silmissä pilkahti tuttu leikkimielinen kilpailuhenki.
Peli alkoi. Numerot kuuluivat selkeinä, ja salissa vallitsi jännittynyt hiljaisuus. Mumma merkitsi ruutuja nopeasti, mutta puppa oli tänään erityisen keskittynyt.
“Kolmekymmentäseitsemän.”
“On.”
“Kaksikymmentäyksi.”
“On!”
Mumma vilkaisi puppaa. “Sinullako alkaa olla rivi?”
Puppa ei vastannut heti. Hän vain hymyili ja puristi kynää.
“Sitten seuraava numero… kuusikymmentäkuusi.”
Hiljaisuus.
Yhtäkkiä puppa nousi seisomaan niin nopeasti, että tuoli narahti.
“BINGO!”
Koko sali kääntyi taas katsomaan – tällä kertaa puppaa.
Mumma räpäytti silmiään ja purskahti sitten nauruun. “No johan nyt!”
Puppa käveli hakemaan palkintoa hieman nolona mutta ylpeänä. Kun hän palasi pöytään, hän laski herkkukorin mummaa kohti.
“Tämä on meille,” hän sanoi pehmeästi.
Mumma katsoi häntä hetken, hymyili ja puristi pupan kättä. “Sinä olet kyllä ansainnut tästä ainakin puolet… ehkä vähän enemmänkin.”
Illalla he levittivät herkut pöydälle ja keittivät kahvit. Ulkona aurinko laski taas rauhallisesti metsän taakse.
“Huomenna mennäänkö kävelylle?” puppa ehdotti.
“Mennään vain,” mumma vastasi. “Mutta muista… ensi torstaina minä voitan taas.”
Puppa nauroi. “Sitä odotellessa.”
Ja niin heidän yhteiset päivänsä jatkuivat – välillä mumma voitti, välillä puppa, mutta tärkeintä oli se, että he pelasivat aina yhdessä.
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
Puppis on rakastunut itseensä ja lähettelee itselleen sydämiäPuppis
V
vierailija
Vieras
Höpöhöpö. Yritä sinäkin kehittyä muissakin taidoissa kuin pieruemoijien tuuttaamisessa.Puppis on rakastunut itseensä ja lähettelee itselleen sydämiä