Puolison tunneköyhyys ja vetäytyminen

[AivanSama]

Olen itse introvertti ja tunnistan myös halun olla itsekseni ja tehdä vain asioita jotka minua kiinnostavat. Niillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä introverttiyden kanssa. Ne ovat itsekeskeisyyttä, laiskuutta ja sellaista opittua toimintaa, että kun heittäytyy hankalaksi niin ristiriitoja välttävä puoliso tekee asiat mieluummin itse kuin lähtee riitelemään.
Siksi minulta ei liikene sun miehelle juurikaan sääliä pelkästään introvertin luonteen vuoksi, enkä usko että se on se perimmäinen ongelma. Introvertti ihminen kykenee syömään samassa tilassa muiden kanssa, kykenee ottamaan toiset huomioon ja kykenee ennakoimaan sen, mitä on tekemässä milloinkin. Introverttiys ei tarkoita raivokohtauksia, kykenemättömyyttä neuvotteluun tai sitä, ettei kestä omia lapsiaan. Introvertti on aivan yhtä vastuullinen omassa elämässään kuin ekstroverttikin. Aika yksinkertainen saa olla, jos ei tajua tekevänsä lapsia tai olevansa pankissa lainaneuvotteluissa. Turha kiukutella jälkikäteen jos ei sitten huvitakaan kantaa vastuuta valinnoista jotka itse teki. Se on vaan kypsymätöntä, lapsellista ja väärin.

Itseäni hävettäisi syvästi, jos minä olisin se perheen iso vauva, jonka oikkujen mukaan muiden pitää hissutella kusi sukassa ettei vaan mene hermo. Ja sitten siihen päälle vielä säälisin itseäni kun olen introvertti, ymmärtämättä kuinka paljon muut perheenjäsenet tekevät työtä tunteidensa ja päänsä kanssa että kaikilla olisi hyvä elämä. Nythän kuulostaa, että koko aloittajan perhe-elämä pyörii miehen mielentilojen varassa. Se ei ole hyväksi kasvaville lapsille eikä puolisolle, joista kukaan muu ei sitten perheessä saa olla vapautuneesti oma itsensä.

Ymmärrän että aloittajaa väsyttää. Hän joutuu kannattelemaan koko perheen tunneilmapiiriä. Sen täytyy olla tosi rankkaa, varmaan yksinhuoltajanakin pääsisi helpommalla, kun ei tarivitsisi lasten tunneryöppyjen lisäksi vielä miehenkin tunteita haistella ja ennakoida.

Kun luin tekstisi, minun piti palata lukemaan ap:n kirjoitus.
Itse en nähnyt tilannetta lainkaan näin "kärjistettynä". Tekstistä ymmärsin, että mies on ollut kiukkuinen sen jälkeen, kun rakentaminen aloitettiin. En saanut sellaista käsitystä, etteikö hän olisi koskaan tullut toimeen lastensa kanssa.

Joihinkin ihmisiin väsymys ja stressi vaikuttavat paljon voimakkaammin, kuin moniin muihin. Oletin, että talonrakennus on miehelle liian raskas projekti. Rakentaessamme itse, me olimme kumpikin väsyneitä, stressaantuneita ja kireitä kuin viulunkieli. Luojan kiitos meillä ei ollut aikaa juurikaan nähdä toisiamme

Ja kyllä, itrovettiys ei oikeuta ketään käyttätymään huonosti ja olemaan ilkeä, mutta se kyllä on selitys sille, miksei erityisemmin viihdy ihmisten seurassa.

Se, mitä jäin miettimään luettuani tekstin toisen kerran oli se, että jotenkin ymmärsini ap:n kokevan miehen olevan etäinen ja kylmä, mutta silti saavan raivonpuuskia? Ei kylmä ihminen raivoa tai vihoittele?
Onkohan ap:n mies loukkaantunut tai suuttunut jostain, vai onko kyseessä kykenemättömyys hallita stressiä ja väsymystä?

Minä kehottaisin ap:ä ehdottamaan miehelleen muutaman päivän lomaa niin töistä kuin raksaltakin joulun alla. Jos mies alkaa vaikuttaa leppoisammalle ja hyväntuulisemmalle on vastaus helppo. Jos edes tämä ei helpota, ollaan vähän syvemmillä vesillä.

 

[vierailija]

No onhan se ihanaa, jos voi olla juuri sellainen kuin on. Valitettavasti on niin, että lapset ja perhe tuovat myös vastuuta ja velvollisuuksia mukanaan. Kuinka näette, että mies saa vain olla oma itsensä ja omissa oloissaan ja minun tulee huolehtia kaikesta? Onhan meistä jokainen vastuussa oman perheensä ja puolisonsakin hyvinvoinnista?
Ja mainitsen nyt vielä selvennyksenä sen, ettei miestä pakoteta mihinkään ja hän ei osallistu kyläilyihin jne. Enää ei aina tule mieleen pyytääkään mihinkään, kun ei halua lähteä.

Miehessä kaikki vika ja sinussa ei mitään- Mikä ihana martyyri,

Sinä olet ilmeisemmin määrittänyt ne vastuut ja velvoitteet perheessä. Ei eihän toki mies kanna mitään vastuuta tuomalla rahaa kotiin. Tai rakentamalla teille taloa. EI, missään nimessä ne ei ole mitään vastuunkantoa perheestä. Hänen pitäisi olla juuri sellainen kuin sinä haluat.

 

[vierailija]

Miehessä kaikki vika ja sinussa ei mitään- Mikä ihana martyyri,

Sinä olet ilmeisemmin määrittänyt ne vastuut ja velvoitteet perheessä. Ei eihän toki mies kanna mitään vastuuta tuomalla rahaa kotiin. Tai rakentamalla teille taloa. EI, missään nimessä ne ei ole mitään vastuunkantoa perheestä. Hänen pitäisi olla juuri sellainen kuin sinä haluat.

Tuskinpa se miehen palkka tai talonrakennus paljoa lohduttaa, jos mies on negatiivinen ja ilkeä ja hänellä on erittäin lyhyt pinna. Eihän se ole normaalia käytöstä. Eikä ole liikaa vaadittu, että oma puoliso käyttäytyisi kotona edes jotenkuten siedettävästi.

 

[tämän aloittaja]

Olen itse introvertti ja tunnistan myös halun olla itsekseni ja tehdä vain asioita jotka minua kiinnostavat. Niillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä introverttiyden kanssa. Ne ovat itsekeskeisyyttä, laiskuutta ja sellaista opittua toimintaa, että kun heittäytyy hankalaksi niin ristiriitoja välttävä puoliso tekee asiat mieluummin itse kuin lähtee riitelemään.
Siksi minulta ei liikene sun miehelle juurikaan sääliä pelkästään introvertin luonteen vuoksi, enkä usko että se on se perimmäinen ongelma. Introvertti ihminen kykenee syömään samassa tilassa muiden kanssa, kykenee ottamaan toiset huomioon ja kykenee ennakoimaan sen, mitä on tekemässä milloinkin. Introverttiys ei tarkoita raivokohtauksia, kykenemättömyyttä neuvotteluun tai sitä, ettei kestä omia lapsiaan. Introvertti on aivan yhtä vastuullinen omassa elämässään kuin ekstroverttikin. Aika yksinkertainen saa olla, jos ei tajua tekevänsä lapsia tai olevansa pankissa lainaneuvotteluissa. Turha kiukutella jälkikäteen jos ei sitten huvitakaan kantaa vastuuta valinnoista jotka itse teki. Se on vaan kypsymätöntä, lapsellista ja väärin.

Itseäni hävettäisi syvästi, jos minä olisin se perheen iso vauva, jonka oikkujen mukaan muiden pitää hissutella kusi sukassa ettei vaan mene hermo. Ja sitten siihen päälle vielä säälisin itseäni kun olen introvertti, ymmärtämättä kuinka paljon muut perheenjäsenet tekevät työtä tunteidensa ja päänsä kanssa että kaikilla olisi hyvä elämä. Nythän kuulostaa, että koko aloittajan perhe-elämä pyörii miehen mielentilojen varassa. Se ei ole hyväksi kasvaville lapsille eikä puolisolle, joista kukaan muu ei sitten perheessä saa olla vapautuneesti oma itsensä.

Ymmärrän että aloittajaa väsyttää. Hän joutuu kannattelemaan koko perheen tunneilmapiiriä. Sen täytyy olla tosi rankkaa, varmaan yksinhuoltajanakin pääsisi helpommalla, kun ei tarivitsisi lasten tunneryöppyjen lisäksi vielä miehenkin tunteita haistella ja ennakoida.

Näin koen ja olen todella väsynyt. Mies ei ilmeisesti koe käytöksessään olevan mitään väärää tai ei vain voi sitä myöntää. Anteeksi hän ei koskaan pyydä tai virheitään myönnä. Ehkä hän ei tunne empatiaa eikä tunnista toisenkaan pahaa mieltä. Jos itken, niin hän yleensä suuttuu.

Minusta aikuisen pitää kestää lasten oikut ja olla turvallinen vastus pienten tunnemyrskyissä. Minä en kiukuttelusta helposti yleensä hermostu, mutta mies ei kestä sitä ollenkaan. Parissa sekunnissa on hermot mennyt ja riita valmis. Jälkeen päin joskus kuitenkin katuu ja harmittelee kun hermostui.

Tämä introvertti-asia minusta karkasi vähän ja en oikein näe että tämä olisi ainoa ongelma meillä. Eikä se voi oikeuttaa kohtelemaan toisia huonosti. Ilkeät sanat, jatkuva tiuskimisen, nalkutus ja vähättely satuttavat todella ja tekosyynä ei voi olla luonteen piirre. Jokainen vastaa käytöksestään.

 

[vierailija vaan]

Tunnistin viestistäsi paljon ex-miestäni. Hän on epäsosiaalinen ja tunnekylmä. Introvertti kuvaa häntä hyvin, mutta ei selitä kaikkea. Meidän tapauksessa mies ei pitänyt huolta omista tarpeistaan ja siksi räjähteli etenkin lapsille. Hän oli tottunut suorittamaan elämää ja eli vastoin omia toiveitaan ja tarpeitaan. Masennus todettiin jossakin vaiheessa, mutta ei muuta.

Osa exäni tapauksessa selittyy lapsuudessa opituista malleista. Heidän lapsuudessa ei ollut tilaa tunteille, jolloin exä ei oppinut ilmaisemaan niitä. Viha oli ainoa tunne, jonka hän oppi. Vihan takana on kuitenkin muitakin tunteita, mutta hän ei osannut niitä ilmaista.

Meidänkin tapauksessa asia tuli radikaalisti esiin vasta lasten synnyttyä. Ennen sitä asiat eivät näkyneet niin selvästi, koska asioihin oli helpompi vaikuttaa eli kontrolloida. Lasten kanssa elämässä pitää osata joustaa.

Meidän suhde lopulta päättyi siihen, etten enää voinut katsoa, mitä miehen käytös tekee lapsille. Tajusin myös sen, etten voi miestäni muuttaa. Minä halusin miehen, joka näyttää muutakin kuin vihaa, katkeruutta ja puhuu vain negatiivisista asioista. Ero oli helpotus.

Nyt minun ei tarvitse enää kuunnella vain negatiivisia asioita. Miehen oli vaikeaa ottaa minuun tunteitani vastaan. Nyt minulla on tilaa omille tunteille. Kannattelin miestäni, ettei hänen tarvitse kohdata vaikeita tunteita. Kun en enää ole hänen arjessaan, on hän joutunut katsomaan peiliin. Paha olo on hänessä itsessään ei muissa ihmisissä.

Kannattelu johti meillä siihen, ettei asioita kohdattu. Minä kadotin itseni ja etsin suhteen jälkeen, kuka minä oikein olen. Eron myötä sille tuli tilaa.

Oman kokemuksen perusteella, mieti tarkkaan onko teidän tilanne sinulle ja lapsille hyväksi. Onko tuo rakkautta sinua ja lapsiasi kohtaan? Miestä et voi muuttaa. Kyse on siitä haluatko tuollaista elämää eli hyväksyt miehesi tuollaisena. Haluaako mies tehdä asialle jotakin? Vai onko sinun lähdettävä?

Kovasti voimia! Muista kuunnella mikä on sinulle ja lapsille parhaaksi. Mies on aikuinen ja kantaa itsestään vastuun. Älä tee karhunpalvelusta ja kannattele häntä!

 

[vierailija]

Haluaisin kuulla hieman kokemuksia teiltä, jotka olette samassa tilanteessa kanssani. Mieheni on aina ollut omissa oloissaan viihtyvä ja ns. epäsosiaalinen. Ei halua olla hississä vieraiden kanssa tai esimerkiksi elokuviin lähteminen tai ravintolassa syöminen on vaikeaa/mahdotonta koska siellä on muita ihmisiä. Tämä on rajoittanut elämäämme hyvin paljon. Mies ei ilmaise tunteitaan kosketuksin, sanoin tai mitenkään. Hän ei osaa neuvotella tai keskustella. Arkipäiväisistä asioista tulee aina riitaa ja hän saa raivokohtauksia. Mies on negatiivinen, ilkeä, hermostuu pienistä ja hänellä on todella lyhyt pinna. Tilanteemme on mennyt nyt entistä vaikeammaksi, koska olemme rakentaneet taloa työn ohessa ja mies on väsynyt. Hän ei jaksa tehdä kotona oikeastaan mitään, mieluiten lepää sohvalla ja katsoo televisiota tai näppäilee puhelinta. Lasten kanssa ei pinna meinaa kestää. Mies on muuttanut asuntomme yläkertaan nukkumaan/asumaan, tosin pitkään hän on muutenkin nukkunut eri huoneessa kuin minä. Haluaa olla mieluummin yksin kuin meidän kanssamme. On kuitenkin aina kotona, ei käy oikeastaan missään. Paitsi pakolliset menot tietenkin ja töissä. Harrastuksia on muutama, nämä yksilölajeja.
Lisäksi mies ei koskaan puhu oikeastaan muusta kuin jostain konkreettisista asioista, kuten työstä, harrastuksista tai lukemistaan uutisista. Hän ei pidä juhlista, perinteistä, ei ole uskonnollinen ja enemmänkin halveksii kaikkea tällaista. Juhlista, kuten joulusta ei välitä, ei taiteesta, kulttuurista, lukemisesta, kauniista asioista ympärillään. Ruokaa syö vain henkensä pitimeksi eikä halua kokeilla uusia makuja tms. Eikä koskaa kehu ruokaa hyväksi. Hän ei koskaan lähde kyläilemään kanssamme mihinkään ja jos meille tulee joku, niin hän katoaa omiin puuhiinsa. Alkoholia käyttää liikaa, mutta ei ole näkyvästi humalassa eikä siitä aiheudu ongelmia esim. työn hoitamisen suhteen.
Lapset alkavat olla nyt hieman isompia ja tiedän kaiken tämän vaikuttavan heihin ja tietenkin minuunkin. Olen aivan neuvoton tilanteessa ja pelkään, ettei mitään ole tehtävissä. Nyt ei ehkä kannata sanoa, että mitäs otit tuollaisen miehen kun näin on jo tehty. Mutta jos joku on samassa tilanteessa, niin vertaistukea kaipaisin ja neuvoja jos niitä on tarjolla. Mistä tässä on kysymys?

 

[vierailija]

Hei! Kuulostaa, että miehelläsi voisi olla esimerkiksi Asperger. Minulla on samantapainen tilanne ja kärsin yksinäisyydestä. Mieheni ei suunnittele yhdessä lainkaan tulevaa, edes seuraavaa päivää. Kaikki yhteiset ihmiset, menot ja asiat ovat hänelle (usein ylivoimainen)rasite. Keskustelu onnistuu harvoin. Uupumus tai masennus on nyt kestänyt yli vuosikymmenen, eli niin kauan kuin meillä on ollut lapsia. Olen ymmärtänyt ja hoivannut ja alan itsekin uupua.

Haluaisin kuulla hieman kokemuksia teiltä, jotka olette samassa tilanteessa kanssani. Mieheni on aina ollut omissa oloissaan viihtyvä ja ns. epäsosiaalinen. Ei halua olla hississä vieraiden kanssa tai esimerkiksi elokuviin lähteminen tai ravintolassa syöminen on vaikeaa/mahdotonta koska siellä on muita ihmisiä. Tämä on rajoittanut elämäämme hyvin paljon. Mies ei ilmaise tunteitaan kosketuksin, sanoin tai mitenkään. Hän ei osaa neuvotella tai keskustella. Arkipäiväisistä asioista tulee aina riitaa ja hän saa raivokohtauksia. Mies on negatiivinen, ilkeä, hermostuu pienistä ja hänellä on todella lyhyt pinna. Tilanteemme on mennyt nyt entistä vaikeammaksi, koska olemme rakentaneet taloa työn ohessa ja mies on väsynyt. Hän ei jaksa tehdä kotona oikeastaan mitään, mieluiten lepää sohvalla ja katsoo televisiota tai näppäilee puhelinta. Lasten kanssa ei pinna meinaa kestää. Mies on muuttanut asuntomme yläkertaan nukkumaan/asumaan, tosin pitkään hän on muutenkin nukkunut eri huoneessa kuin minä. Haluaa olla mieluummin yksin kuin meidän kanssamme. On kuitenkin aina kotona, ei käy oikeastaan missään. Paitsi pakolliset menot tietenkin ja töissä. Harrastuksia on muutama, nämä yksilölajeja.
Lisäksi mies ei koskaan puhu oikeastaan muusta kuin jostain konkreettisista asioista, kuten työstä, harrastuksista tai lukemistaan uutisista. Hän ei pidä juhlista, perinteistä, ei ole uskonnollinen ja enemmänkin halveksii kaikkea tällaista. Juhlista, kuten joulusta ei välitä, ei taiteesta, kulttuurista, lukemisesta, kauniista asioista ympärillään. Ruokaa syö vain henkensä pitimeksi eikä halua kokeilla uusia makuja tms. Eikä koskaa kehu ruokaa hyväksi. Hän ei koskaan lähde kyläilemään kanssamme mihinkään ja jos meille tulee joku, niin hän katoaa omiin puuhiinsa. Alkoholia käyttää liikaa, mutta ei ole näkyvästi humalassa eikä siitä aiheudu ongelmia esim. työn hoitamisen suhteen.
Lapset alkavat olla nyt hieman isompia ja tiedän kaiken tämän vaikuttavan heihin ja tietenkin minuunkin. Olen aivan neuvoton tilanteessa ja pelkään, ettei mitään ole tehtävissä. Nyt ei ehkä kannata sanoa, että mitäs otit tuollaisen miehen kun näin on jo tehty. Mutta jos joku on samassa tilanteessa, niin vertaistukea kaipaisin ja neuvoja jos niitä on tarjolla. Mistä tässä on kysymys?

 

[Tämän aloittaja]

Tännehän oli tullut vielä vastauksia, kiitos niistä! Paljon sain ajattelemisen aihetta. Tilanne meillä ei ole muuttunut oikeastaan mitenkään, vaikka olen nyt yrittänyt puhua asiasta. Hieman ehkä kohteliaampaa on käytös ollut, mutta pinna on kireä. Alkoholia kuluu lähes päivittäin ja se varmaan on yksi aiheuttaja tässä.

 

[vierailija]

Minusta ei ole kyse pelkästään huonoista tavoista tai itsekkyydestä. Hän ei tulkintani mukaan oikeasti tunne tai ainakaan kykene ilmaisemaan tunteitaan normaalisti. Hän ei koskaan itke eikä oikeastaan naurakaan. Ei osaa osoittaa kiintymystä tai hellyyttä. Ei sanallisesti tai teoilla. En tiedä tunteeko onnellisuutta, mutta vaikuttaa onnettomalta ja tyytymättömältä. En tiedä mistä hän nauttii tai mikä häntä ilahduttaa.

Hän on hyvin järjestelmällinen ja pedantti. Ja lapsiperheessä asiat eivät usein mene suunnitellusti juuri ja tämä aiheutta arjessa suuria ongelmia.

Asperger+masennus?

 

[vierailija]

Asperger+masennus?

Oletko täysin tietämätön aiheesta?

 

[vierailija]