V
vierailija
Vieras
Elikkäs, olen kulkenut tunteiden vuoristorataa kohta kahden vuoden ajan poikaystäväni takia ja eniten tähän vaikuttaa hänen ADD sekä paniikki- ja ahdistushäiriöt. ADD todettiin poikaystävälläni viime syksynä ja sai lääkityksen tätä varten. Lääkkeitään ei kuitenkaan suostu ottamaan vaikka minä ja jopa hänen äitinsä olemme jatkuvasti sanoneet asiasta. Ei kuulemma muista ottaa lääkkeitään aamulla kahvinkeittimen vierestä vaikka joka aamu keittää kahvia eikä voi olla huomaamatta asiaa. Tämä johtuu siitä, ettei hän saa motivoitua itseään ottamaan lääkettä.
Tiedän poikaystäväni rakastavan minua, mutta välillä tunnen itseni todella surulliseksi ja yksinäiseksi. ADD vaikuttaa hänen keskittymiskykyynsä, jonka vuoksi hän ei kuuntele minua kovin usein. Hän kyllä kuulee mitä sanon ja pystyy toistamaan sanomani asiat, mutta ei sisäistä niitä eikä muista mitään seuraavana päivänä. Hän ei vaan pysty olemaan läsnä. Kotityötkään eivät suju, vaan joudun ajoittain sanomaan samasta asiasta ainakin viikon ajan ennen kuin se toteutuu. Paikallaan olo on myös vaikeaa hänelle ja sen vuoksi emme istu kovin pitkään sohvalla toistemme kainalossa ja katsomassa vaikka telkkaria (ilman että hän pelaa kännykällä).
Poikaystäväni on myös vaikea kiinnostua tai innostua mistään ja hänellä on aina ensin negatiiviset ennakkoluulot kaikesta (itse olen täysin tämän vastakohta), jolloin emme meinaa keksiä oikein mitään yhteistä tekemistä. Eniten minua huolettaa se, että hänellä ei ole minkään näköisiä tulevaisuuden haaveita, tavoitteita tai innostusta tehdä töitä. Hän on kohta 26- vuotias, enkä tiedä milloin hän meinaa itsenäistyä ja alkaa huolehtia omista asioistaan. En tiedä kestänkö tällaista parisuhdetta, vaikka meillä on ollut ihaniakin hetkiä.
En vain jaksaisi olla minua 7- vuotta vanhemman ihmisen "äiti".
Tiedän poikaystäväni rakastavan minua, mutta välillä tunnen itseni todella surulliseksi ja yksinäiseksi. ADD vaikuttaa hänen keskittymiskykyynsä, jonka vuoksi hän ei kuuntele minua kovin usein. Hän kyllä kuulee mitä sanon ja pystyy toistamaan sanomani asiat, mutta ei sisäistä niitä eikä muista mitään seuraavana päivänä. Hän ei vaan pysty olemaan läsnä. Kotityötkään eivät suju, vaan joudun ajoittain sanomaan samasta asiasta ainakin viikon ajan ennen kuin se toteutuu. Paikallaan olo on myös vaikeaa hänelle ja sen vuoksi emme istu kovin pitkään sohvalla toistemme kainalossa ja katsomassa vaikka telkkaria (ilman että hän pelaa kännykällä).
Poikaystäväni on myös vaikea kiinnostua tai innostua mistään ja hänellä on aina ensin negatiiviset ennakkoluulot kaikesta (itse olen täysin tämän vastakohta), jolloin emme meinaa keksiä oikein mitään yhteistä tekemistä. Eniten minua huolettaa se, että hänellä ei ole minkään näköisiä tulevaisuuden haaveita, tavoitteita tai innostusta tehdä töitä. Hän on kohta 26- vuotias, enkä tiedä milloin hän meinaa itsenäistyä ja alkaa huolehtia omista asioistaan. En tiedä kestänkö tällaista parisuhdetta, vaikka meillä on ollut ihaniakin hetkiä.
En vain jaksaisi olla minua 7- vuotta vanhemman ihmisen "äiti".
).