Keväiset tervehdykset teille kaikille! (Ja samalla hatsiih! hatsiih! keväiset allergiatiedotukset, että siis onko pölyä ja siitepölyä, no on! :snotty: )
Olen kyllä ihan kaikki ja kaikkien ajatukset, ilot, vastoinkäymiset ja onnelliset uutiset lukenut hiljaiseloni aikana! Vappikselle lämpimät onnittelut, ihania hetkiä palleroisesi kera! Ella, onnittelut, olet ansainnut plussan. Mullakin on hyvä tunne siitä, että tällä kertaa ultra näyttää sinulle sykkivän sydämen ruudulla.
Kiitos kaipailuistanne! Monta kertaa olen ollut aloittamassa kirjoitusta - ja sitten en olekaan tiennyt mitä sanoisin. Asiaa ja asian vierestä on paljonkin, mutta en ole tiennyt miten niitä kaikkia pukea sanoiksi. Syvällä ollaan oltu ja toisaalta niin kovin kaiken yläpuolella. Talouslama tai Amerikan presidentin valinta tai kiekkomestaruuden loppupelit ovat niin merkityksettömiä ja toisaalta juuri niitä mitkä pitävät elämän suunnassa, eteenpäin suuntaavana. Välillä tuntuu kuin kävelisi maan alla, pitää ryömiä ja taistella kasvien juurien läpi, ohittaa kivenmurikoita, kauhoa maata edestä jotta pystyisi hengittämään ja saisi taas yhden pätkän kuljettua, yhden päivän elettyä. Toisinaan on päiviä, että leijuu pilvien päällä, katsoo kaikkea yläilmoista, näkee kaiken, mutta mikään ei kosketa, mikään ei liity minuun, elämä tapahtuu alapuolella eikä minulla ole osuutta siihen millään lailla. Keskenmeno on keskenmeno. Vaikka muut vähättelisivät, pitää muistaa, että meillä hoitoja läpikäyvillä keskenmenoja ovat se, kun ei päästä punktioon tai siirtoon ja jokainen negatiivinen tulos. Asioilla vaan on eri painotus kuin "normaali elämässä". No, kahden lapsen synnyttäminen ja hautaaminen ovat painoarvoltaan raskaita, erittäin raskaita asioita. Tosiaan kompikaatioita tuli, 70 päivää vuotoa ja ylimääräisiä reikiäkin sain lisääntymiskalustoon. Kystia - TODELLA kipeitä kystia ilmaantui ja erinäistä pientä muutakin. Nyt olen kuitenkin luokiteltu terveeksi ja lisääntymiskykyiseksi taas =) . Noin nelisen viikkoa on fyysinen puoli ollut kunnossa. Henkisesti? Olen toipumassa pahimmasta surusta. Palasin työhön maanantaina. (Siitä ehkäpä lisää myöhemmin, mutta lyhyesti: ei niin odotettu "paluu".) Minun elämäni siirtyilee uusille raiteille, auringonvalon myötä joka päivä pikkaisen vähemmän kirskuville raiteille. Mutta mies on vasta surutyönsä keskellä, potee syyllisyyden tuntoa, tuntee elämän kulkevan itsensä vierellä, on aivan palasina. Hänellä ei ollut mahdollisuutta ottaa aikaa itselleen ja olla sairaslomalla, vaikka kyse on hänenkin suuresti kaipaamistaan lapsista. Ja vaikka aivan yhtä pahalta tuntuu hänestä ja menetys on sama meillä molemmilla, on mieheni joutunut vastaamaan yhä uudelleen kysymyksiin minun voinnistani - harva on huomannut kysyä häneltä samaa... Mutta mutta, aika tekee tehtäväänsä, kyllä tämäkin tästä. Olemme kaikesta huolimatta eläneet (näennäisesti) tavallista elämäämme. Emme ole käpertyneet koloomme kuin hetkittäin, kun siltä on eniten tuntunut.
Ja mitäkö tästä eteenpäin...? Meillä on vuosi aikaa tehdä kolmas hoito, josta saamme vielä Kelan suorakorvauksen. Kyllä ehkä kai voi olla tai luulen ainakin siihen lähdemme. Aikataulu on auki. Koska vielä emme ole siihen valmiit. Varsinkin mieheni ei ole. Eniten häntä pelottaa jos käykin "taas" samoin, eli pääsemme jo pitkälle ja sitten... Se on hänen suurin pelkonsa, hän ei ole varma pääsisikö siitä koskaan yli. Joten annamme hoitoon menemisen muhia vähitellen, menemme jos ja kun menemme. Ihmismieli on siitä kummallinen, että huomaan miettiväni mahdottomuuksia kaiken epätoivon keskelläkin. Nimittäin mun endonihan on todennäköisesti vielä kohtuuden rajoissa tällä hetkellä ja takaraivossa on pieni toivonkipinä luomuihmeeseen...
(Tosin, juu, miehessä on meillä eniten ongelmaa.) Hih, toivo on aina kuitenkin mukana. Sitä paitsi joskus jotain todella hyvää pitää sattua minulle ja miehellenikin. Kun lottovoittokaan se ei tunnu olevan...
Toivon ja lähetän rauhaisaa pääsiäisen aikaa teille kaikille! Levätään, syödään, juodaan ja nautitaan elämästä!
Plussapuhureita odotellessa!
