Toggle sidebar

Pitkät

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja työpäivät
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
T

työpäivät

Vieras
Heippa,

Onko muita naisia / miehiä joiden asuinkumppani / puoliso tekee tosi pitkää päivää töissä?

Tästä on varmasti niin haittaa kuin hyötyäkin.

Ensimmäisenä minua huolestuttaa mieheni terveys, vaikkakin työlomassa hän käy salilla ja juoksee lenkkiä. Sydän kun hakkaa illalla sängyssä tuhatta ja sataa. Verenpaineet ovat 90/145.

Muuta ei viikolla tehdä yhdessä kuin mennä nukkumaan.
Joskus sekin jää väliin.

Miestäni en voi muuttaa, enkä haluakkaan, mutta miten muut tälläisessä parisuhteessa elävät jaksavat ja pärjäävät?

T: N 25
 
N:n letkautus oli aika tökerö

Oma mieheni tekee myös pitkiä työpäiviä ja iltaisin ei juuri muuta yhteistä kun käydään nukkumaan samaan aikaan.

Todellakaan ei ole turhan ruinausta, jos ei ole yhteistä aikaa puolison kanssa. Miten suhdetta pystyy hoitamaan ja olemaan toisen kanssa, jos puoliso on työn kanssa suunnilleen naimisissa??

Mulle on aika raskasta, kun yhteistä aikaa on vähän. Yritän nauttia niistä pienistä lyhyistä hetkistä mitä voin mieheni kanssa viettää. Mutta olen pohtinut mitä tällainen tekee pitemmän päälle suhteelle kun toinen on aina poissa??? Voiko sitä erkaantua toisesta kun toista vähän näkee?
 
Minulla on vuorotyö ja vaimokin tekee epäsäännöllistä työaikaa. Vapaapäivät sattuvat ylensä eri päiville. Siihen on vain sopeutunut vuosien saatossa. En usko, että erkaantumisen syy on pelkästään vähäninen yhteinen aika. Onhan pariskuntia, jotka elävät kaukosuhteessakin. Kyse on ennemminkin siitä, mitä tapahtuu sen vähäisen yhdessäolon aikana.

Jos se menee nukkuessa, kännätessä tai kiukutellessa, niin eihän siitä sitten mitään tule. Toisekseen ihmiset sopeutuvat eri tavalla. Vaimo erakkoluonteena taitaa olla vain hyvillään, minä sosiaalisempana luonteena kaipaisin enemmän seuraa.
 
Meillä mies tehnyt vuorotöitä tänä vuonna 40v. tulee mittarissa täyteen. Eikä ikinä tällaista olla keskusteltu miten pitkiä työpäiviä tehnyt ja joskus on tehnyt kolmea työvuoroa yhtä soittoa. Nytkin pyytävät ensi viikolla jos tekisi aamun ja illan perään. On talon rakentanut ja muuten nikkaroi eikä tarvi käydä salilla kun kuntoa pitää yllä niin hiihtää talvella ja välillä uimassa ja kuntopolulla lenkkeilee....että silleen
 
Kyllä tuossa arvossa 90/145 ovat sekä ala- että yläpaine liian korkeat.

Nykyisin helposti aletaan lääkitys jo tuossa vaiheessa. Ennen oli alapaineen rajana lääkityksen aloittamiselle usein 100.
 
Hei kohtalotoverit =)

Munkin mies tekee pitkää päivää. Ja alkuperäisen kanssa on yhteistä erityisesti se, että yhdessä ei tehdä paljoa muuta kuin mennään nukkumaan. Tosin sillä parannuksella, että ruokakaupassa käydään yhdessä pari kertaa viikossa ;/.

Meillä ongelma (minun mielestäni) ei ole niinkään siinä, etteikö ehdittäisi nähdä toisiamme tai että minä kaipaisin enemmän miehen seuraa, vaikka mies tuppaa ""piipahtamaan"" työpaikalla myös viikonloppuisin.

Ongelman asiasta tekee se, että minua huolestuttaa, miten pysyvä tällainen työtahti on (molemmat tehdään väitöskirjaa, minä tosin paljon lyhemmillä työpäivillä) ja jatkuuko tämä vielä sitten, jos (kun?) tehdään lapsia, ja kotityöt jäisivät todennäköisessä kauhuskenaariossa täysin minun harteilleni.

Ehkä hieman itsekäs näkökanta, mutta molempien terveydestä siinä on myös kyse - miehen kohdalla työjaksamisesta ja minun kohdallani uranainen-""äitimadonna"" roolien välillä tarpomisesta. No, itse tietysti valintani olen tehnyt.

Alkuperäiseltä kysyisin, että näkeekö miehesi omassa työrytmissään mitään poikkeavaa? Tai tiedostaako hän sen, että työtahti käy mahdollisesti terveyden päälle? Meillä mies on vain niin tunnollinen työprojektejaan kohtaan, että minua ahdistaa... Itse hän kyllä harmittelee, ettei ehdi salille aina aukioloaikojen puitteissa jne. Mutta henkisestä väsymyksestä hänelle on turha puhua.
 
kannattaako täällä keittiöpsykologisoinnin lisäksi ryhtyä jakamaan lääketieteellisiäkin neuvoja.
Onneksi sentään ellipalstalta ei voi tulostaa lääkereseptejä tai huostaanotto- tms.päätöksiä
 
Kuulin tällä viikolla radiosta uutisen, jonka mukaan suomalaisten mielenterveysasiat ovat paranemaan päin.
Joku asioihin erikoistunut mies sai jonkun palkinnon ja totesi työuupumuksen vähentyneen merkittävästi viime vuosina.

Mukava uutinen kuultavaksi itsensä loppuun polttaneen miehen ex-aviovaimona. On surullista kuulla lapsiltamme, että mies on sairauseläkeputkessa alle 50-vuotiaana.

Itse olen tehnyt vuosia kahta työtä. Nyt lisätyössäni ei tehdä töitä viikonloppuna joulun jälkeen ja tunnen selviä vieroitusoireita. Vapaa-ajalla ei ole minun elämässä enää mitään merkitystä. Lapset ovat jo aikuisia. Toinen laittoi äsken pyykkikoneen pyörimään, nuorimmainen laittoi lounaan. Telkkarin katselua, surfailua, lehden lukua.
Huomisen päivän suunnittelua. Sukulaisten kanssa puhelimessa keskustelua.

Väitöskirjan tekijöiden kanssa olen jatkuvasti tekemisissä.
Väittelemistä ei kannata ottaa liian suurena haasteena.
Asiaa voi lykätä, jos siltä tuntuu.

Älkää nuoret naiset pelätkö perhe-elämää. Selvitin koko rumban jatkuvasti matkoilla olevan miehen kanssa.
Organisoin elämäni järkiperäisesti. Sukulaisista ym. tutuista ei ollut mitään apua. Välistä olin erittäin väsynyt, mutta mitä siitä. Jos olen nykyään liian pirteä, väsytän itseni työllä ja liikunnalla. Kuka liian pirteää ihmistä Suomessa kaipaa. Ei kukaan.
 
Keltaruusu,

kuvaamasi oli ihan tavallista entisessä elämässäni, joillakin sukulaisilla ja lähes kaikissa (ex-)tuttavaperheissä. Kaikilla meillä on lapsia, nyt jo aikuisia tai lähes aikuisia. Jälkeenpäin tosin suuresti ihmettelen, miten kaikki onnistui, oli ylipäätään mahdollista.

Miehet tekivät varsinkin nuorempina, kun lapset olivat pieniä päivähoitoikäisiä, todella pitkiä työrupeamia - osin pakosta, osin omasta halustaan - lisäksi opiskelivat jatkotutkintoja, jotkut tekivät väitöskirjaa, kävivät säännöllisesti viikkojen työmatkoilla ja sen lisäksi parissa harrastuksessa, jotka olivat joukkuelajeja ja vaativat siksi säännöllistä osallistumista. Siis lähes joka ilta, vähintään viitenä iltana jossain menossa viikonloput mukaan lukien! Muistan, että kalenterien kanssa yritimme sopia vieraisilla käyntejä, vaikka paria tuntia kaikkine tarjoiluineen ennen miesten iltaharrastuksia. Piti näet myös pitää niitä sosiaalisia kuvioita yllä, ja pukea lapsetkin hienoiksi. Aika koomista näin jälkeen päin katsottuna.

Useimmat meistä vaimoista kävimme säännöllisesti työssä, jotkut lisäksi opiskelivat kuten itsekin ajoittain ja hoidimme siinä ohessa kodin ja asuntojen vaihdon (minäkin jopa asuntomme myynnin ihan amatööripohjalta), ""kasvatimme"" lapset, järjestimme heille hoitopaikat, koska sellaisia ei 15- 20 vuotta sitten tarjottu automaattisesti. Naistä aiheista me vaimot sitten juttelimme.

Meidänkin perheessämme samoin kuin tuttavilla ""mies tuppasi piipahtamaan"" työpaikalla myös viikonloppuisin, ellei sitten ollut viikonloppuna työssä. Pitkään hänelläkin oli kaksi eri työtä normaalin virkansa ohessa. Joskus kyllä ihmettelin, miksi, sillä rahaa niistä ei kertynyt mitenkään erityisesti. Oli sellaista hyväntekeväisyyttä ja uran luomista kaiketi. Tai sitten mies ei vain viihtynyt kotona.

Omasta mielestäni en edes marmattanut, koska sellainen elämäntyyli näytti olevan tapana lähipiirissä. Normaalia säännöllistä päivätyötä tekevät työkaverini eivät kyllä tajunneet, miten ""täysipainoista"" elämää vietimme, ja miksen itse ollut valmis jäämään ylityöhön, vaikka ""se ei olisi ollut kuin pari tuntia viikossa"".

Nyt jälkeenpäin oikein ihmettelen, miten tehokas saatoin olla ilman, että se herätti mitään ylimääräistä huomiota. (Verenpaineeni tosin oli 90-94/145. Ilmiselvästi minulla oli vauhti päällä koko ajan.) Henkisesti aistin pientä itseäni häiritsevää ja stessiä tuottavaa kateutta työpaikallani siitä, miten hyvin meillä ja tuttavillani meni, vaikkemme sitä mitenkään pyrkineet korostamaan!

Kun sitten erottiin, luin jostain, että monesti menestyneiden miesten vaimot ovat todellisia helmiä ja suuria aarteita. Se hieman helpotti, sillä mies oli erotessmme haukkunut pahasti ja pistänyt minut syvälle maan rakoon. En ollut edes lihava. Yleensä näytin tyylikkäältä, olin muodikas, selvästi ikäistäni nuoremmalta vaikuttava virkanainen, mutta kieltämättä väsynyt. Tajusin tehneeni huomattavasti yli oman osani. Olin tavallaan aika katkera.

Nykyään osaan elää itselleni. Ei ole kiire, ellen halua. Aikahan on loppujen lopuksi aika suhteellista. Onneksi terveys ei ole mennyt. Verenpainekin on nykyään vähällä vaivalla hyvissä lukemissa.
 
Hei Kokenut ja muut,

oli kiva lukea, että tätä samaa on tapahtunut ennen ja tulee näköjään tapahtumaan tulavaisuudessakin. Kaipa sen olisi voinut arvatakin, mutta on kiva lukea, että muut ovat siitä selvinneet kunnialla ja mielenterveytensä säilyttäneinä ;).

Minulle pisti oikeastaan silmään eräs kohta tarinassasi: se, että miehillä oli töitä ja harrastuksia, mutta omasta vapaa-ajastasi et maininnut muuta kuin että juttelitte toisten vaimojen kesken elämistänne. Itse en voisi kuvitella luopuvani (kaikista) omista harrastuksistani ja jääväni yksin pyörittämään taloutta. Itsekästä - kyllä - mutta näinhän miehet ovat aina katsoneet oikeudekseen tehdä.

Mitenkähän yleistä tällainen ajattelutapa on nykyisten pienten lasten äideillä? Ja vaikka parisuhteessa ennen lapsia työt olisi jaettu tasan, muuttuuko se sitten enemmän äidin vastuulle, kun äiti on äitiysloman aikana niin tottunut pyörittämään koko huushollia...
 
Nuorena ja opiskeluaikana harrastin monenlaista ja olin aktiivinen. Ehdimme seurustella ja harrastaa yhdessä ja erikseen noin kymmenen vuotta. Minulta säännölliset harrastukset tosiaan jäivät ensimmäisen lapsen synnyttyä. Meillä ei ollut edes sukulaisia paikkakunnalla, mikä olisi mahdollistanut minulle sen oman ajan. Lasten kanssa kyllä ulkoiltiin ja kävimme joskus lapsille sopivissa tapahtumissa. Miehen kanssa pääsimme kaksistaan harvoin minnekään.

Minulla on aina ollut oma tili ja onneksi myös auto, jota ilman en varmaankaan olisi tullut toimeen. Pikkuasioista ei siksi miehen kanssa tarvinnut neuvotella ja niistä sopiakseen tavoitella toista puhelimella. (Olisi muuten ollutkin varsin hankalaa lankapuhelinten aikaan!)

Miehellä meni työssä jossain vaiheessa aina iltaan tai sitten hänellä oli ne omat harrastuksensa ja menonsa. Minun menoni tai opiskelu onnistui, kun siitä tiesi sopia viikkoja aiemmin. Onneksi emme muuten juuri rajoittaneet toistemme menemistä.

Nyt ajatellen olin kuitenkin liian mukautuvainen, mutta ilmeisesti varsinainen organisoinnin mestari. Monet asiat sujuvat nykyäänkin ilman suurempaa ihmettelyä. Kokemushan tämä on jo sinänsä. Kaikkeen sitä voi joutua, ja lähes kaikesta on selvinnyt, kun on tarvis. Silti olen sellainen ihan tavallinen nainen. En ole haikaillut yliopistotutkinnon jälkeistä uraa enkä menestystä. Työnikin on luonteeltaan aika näkymätöntä. Olen sellainen ""arjen kantaja"".
 
kokemusta on...ajattelet,kuin minä ja samoja asioita olen minäkin miettinyt ja oivalsin vaan yhtenä päivänä,et suhetta ei hoidetta vaan puhelimen välityksellä.
 
Mä olin yhden tälläisen miehen tyttöystävä ja kyllä minulle aikaa riitti,jos ei nähty,nin monet puhelut tuli ainakin pvn aikana.Vaimolle ei sitten jäänytkään niin paljon aikaa..
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa