Pitkän parisuhteen päättyminen

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja no
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
N

no

Vieras
Usein näkee kommentteja, että minä olen asiantuntija parisuhteissa, koska minulla on niin pitkä kokemus parisuhteesta.

Väite on niin väärä kuin vain voi olla. Ihminen, joka on elänyt yhdessä liitossa onnellisen tietämättömänä, voi omata elämäntaidot, joilla ei ole mitään arvoa muuttuneessa maailmassa ja todellisissa ongelmissa muissa liitoissa, joissa hän on osallisena.

Oikeastaan helpointa on elää yksin, eipä juuri tarvitse ylimääräisiä sietää ja kompromisseja tehdä. Mutta jos parisuhteessa haluaa elää, niin se pitkä parisuhde voi olla viisain ratkaisu jatkaa edelleen?
 
Usein näkee kommentteja, että minä olen asiantuntija parisuhteissa, koska minulla on niin pitkä kokemus parisuhteesta.

Väite on niin väärä kuin vain voi olla. Ihminen, joka on elänyt yhdessä liitossa onnellisen tietämättömänä, voi omata elämäntaidot, joilla ei ole mitään arvoa muuttuneessa maailmassa ja todellisissa ongelmissa muissa liitoissa, joissa hän on osallisena.

Oikeastaan helpointa on elää yksin, eipä juuri tarvitse ylimääräisiä sietää ja kompromisseja tehdä. Mutta jos parisuhteessa haluaa elää, niin se pitkä parisuhde voi olla viisain ratkaisu jatkaa edelleen?

Minusta pitkässä, onnellisessa, parisuhteessa elävän mielipiteet vakuuttavat enemmän kuin useita lyhyitä suhteita kokeneen. Totta tietysti, että saattaa olla kokemusta vain yhdestä ihmisestä, mutta onpahan ainakin onnistumisen kokemus.

Uskottavinta varmaan olisi, jos olisi kokemusta molemmista vaihtoehdoista, niin kuin toki enemmistöllä onkin. Minulle jäi aloituksestasi vähän epäselväksi, miten maailman muuttuminen vaikuttaa parisuhteeseen? Ainakin parin sukupolven ajan naisilta on odotettu muutakin kuin seksiä, synnyttämistä ja piikomista eikä miehellekään ole riittänyt talon rakentaminen ja rahan tuominen kotiin.
 
Viimeksi muokattu:
Mielestäni pitkässä suhteessa olevilla on varmasti enemmän tietoa suhteen kasassa pitämisessä kuin niillä, joilla asiasta ei ole kokemusta. Exäni kyseli parisuhdeneuvoja kavereiltaan, joista kaikki oli eronnut tai ei saanut luotua mitään suhdetta. Oli pakko kysyäkkin häneltä, että mitähän neuvoja luulet saavasi näiltä ystäviltä parisuhdettasi ajatellen...? :D
Mutta eihän siinä pitkässäkään suhteessa kannata olla, jos se ei enää toimi. Monia kai pelottaa erota, ja lähteä "yksin isoon maailmaan". Mielummin ollaan tutussa, vaikka huonossakin parisuhteessa. Toisaalta nykypäivänä yhteinen sitoutuminen on vain sanahelinää. Missä on ne pariskunnat, jotka aidosti päättävät kantaa toisensa niin ylä kuin alamäissä? Sillä niitähän jokaisen elämään riittää. Kuinka upeaa olisikaan sellainen suhde saavuttaa, että tietää että yhdessä mennään ja kasvetaan vaikka mitä tulisi. Ehkä tässä "kaikki-mulle-heti-nyt" maailmasas sellainen on vain unelmaa. En tiedä, en ole kokenut.

No, mihinkähän nämäkin mielipiteet nyt liittyvät... pitää kai vaan päästä esittämään omia juttuja tähänkin asiaan... :D
 
Mielestäni pitkässä suhteessa olevilla on varmasti enemmän tietoa suhteen kasassa pitämisessä kuin niillä, joilla asiasta ei ole kokemusta. Exäni kyseli parisuhdeneuvoja kavereiltaan, joista kaikki oli eronnut tai ei saanut luotua mitään suhdetta. Oli pakko kysyäkkin häneltä, että mitähän neuvoja luulet saavasi näiltä ystäviltä parisuhdettasi ajatellen...? :D

Tämä on tietysti totta. Lyhyemmistäkin suhteista voi toki oppia ("jaa tuli hengattua kavereiden kanssa kaikki viikonloput joten tyttöystävä jätti - ehkä ensi kerralla voisin panostaa hieman enemmän tyttöystävään"), mutta mitä tulee suuriin ongelmiin ja ylä- ja alamäkiin, niitä tulee varmasti enemmän koettua pitkässä suhteessa. Ehkä niiltä eronneilta saa sitten neuvoja siitä, mitä EI kannata tehdä? :) Sivuheittona muuten, jos on kaveripiirissä paljon eronneita, on suurempi todennäköisyys että itsekin eroaa. Usein sitä omaa suhdettakin alkaa kyseenalaistaa kun muut ympärillä eroaa, sitten on tietysti niitäkin valitettavia tapauksia jotka jopa "kannustavat" muita eroamaan ("on niin kiva olla sinkkuna"). Yksi tuttavani erosi parisuhteesta aika pitkälti siksi että hänellä oli tällainen ystävätär joka kuiski koko ajan kuinka hauskaa heillä voisi olla jos tuttavani olisi myös eronnut... No oli kai hauskaa pari kertaa viettää "tyttöjen iltaa" ja käydä iskemässä miehiä, mutta nyt on aika surkeana tuo tuttava kun on "aivan yksin eikä kukaan halua". Niinpä niin...

Mutta eihän siinä pitkässäkään suhteessa kannata olla, jos se ei enää toimi. Monia kai pelottaa erota, ja lähteä "yksin isoon maailmaan". Mielummin ollaan tutussa, vaikka huonossakin parisuhteessa. Toisaalta nykypäivänä yhteinen sitoutuminen on vain sanahelinää. Missä on ne pariskunnat, jotka aidosti päättävät kantaa toisensa niin ylä kuin alamäissä? Sillä niitähän jokaisen elämään riittää. Kuinka upeaa olisikaan sellainen suhde saavuttaa, että tietää että yhdessä mennään ja kasvetaan vaikka mitä tulisi. Ehkä tässä "kaikki-mulle-heti-nyt" maailmasas sellainen on vain unelmaa. En tiedä, en ole kokenut.

Tuo on valitettavaa että todellista sitoutumista näkee harvoin. Olen itse onnistunut löytämään miehen, joka ei vähästä säikähdä tai heti vaadi eroa kun jotain ongelmia tulee eteen. Kun on kokemusta muutamasta suhteesta niin tietää jo, että kaikissa suhteissa tulee se arki eikä siis esim. alkuhuuman jälkeen tarvitse heti erota (kuten monet nykyään tekevät koska luulevat että se rakkaus loppui). Kunhan löytää sellaisen kumppanin jota rakastaa, jonka kanssa arki sujuu, arvot ovat samat ja elämältä halutaan suurinpiirtein samoja asioita (esim. molemmat haluavat lapsia), niin siihen henkilöön voi sitoutua koska ei se vaihtamalla parane. Mieheni ei ole täydellinen, mutta mitä järkeä olisi etsiä elämänsä loppuun sellaista miestä jolla ehkä olisi yksi huono tapa vähemmän kuin miehelläni? Kun ei sillä loppujen lopuksi ole merkitystä kun suuret, merkityksellisemmät asiat ovat kunnossa.
 
Viimeksi muokattu:
Minä myös olen sitä mieltä että pitkässä parisuhteessa elävällä on oikeita todistettuja kokemukseen liittyvää tietoa siitä, miten se parisuhde pidetään hyvänä ja yllä ylä- ja alamäistä huolimatta.

Nykyisin vain niin moni eroaa heti ensimmäisen alamäen kohdalla. Ihmiset eivät enää osaa/halua sitoutua parisuhteeseen.

Niillä kenellä on monia parisuhteita takana on kokemusta ja tietoa siitä miten erotaan.

Minä ihannoin yksiavioisuutta, ja elämänkestävää parisuhdetta, vanhoja perhearvoja ja sitä että lapset kasvatetaan yhdessä, kun ne on yhdessä tehtykin. Vastuunkantoa omasta perheestään ja sen jokaisen jäsenen hyvinvoinnista. Kaiken lisäksi löysin vuosia sitten kumppanin, joka ajattelee samoin :)))
 
Mitä pitkällä parisuhteella saavutetaan? Saako sitä kuolemansa jälkeen jonkin palkinnon, kun on elänyt puoli elämäänsä saman ihmisen naamataulua katsellen? Miksi pitää nähdä vaivaa pitääkseen yllä jotakin sellaista, mikä ei itsestään ole olemassa? Eli tarkoitan tällä sitä, että aina sanotaan, jotta parisuhteen eteen tulee tehdä työtä, muuten se ei toimi. Miksi näin? Onko ihmistä edes tarkoitettu pitkään, lähes koko elämän kestävään parisuhteeseen, jos sen eteen joutuu näkemään hirveästi vaivaa ja elämään ainakin osan ajasta kieltäytymyksessä, vaikka mieli tekisi välillä jotakin muutakin kuin sitä omaa puolisoa? Onko se vaivan arvoista? Tuleeko sitten vanhana kaduttua sitä, että piti olla saman ihmisen kanssa koko ajan, vaikka muitakin sopivampia olisi myöhemmin löytynyt? Voisiko joku pitkässä parisuhteessa elänyt vastata.
 
Mitä pitkällä parisuhteella saavutetaan? Saako sitä kuolemansa jälkeen jonkin palkinnon, kun on elänyt puoli elämäänsä saman ihmisen naamataulua katsellen? Miksi pitää nähdä vaivaa pitääkseen yllä jotakin sellaista, mikä ei itsestään ole olemassa? Eli tarkoitan tällä sitä, että aina sanotaan, jotta parisuhteen eteen tulee tehdä työtä, muuten se ei toimi. Miksi näin? Onko ihmistä edes tarkoitettu pitkään, lähes koko elämän kestävään parisuhteeseen, jos sen eteen joutuu näkemään hirveästi vaivaa ja elämään ainakin osan ajasta kieltäytymyksessä, vaikka mieli tekisi välillä jotakin muutakin kuin sitä omaa puolisoa? Onko se vaivan arvoista? Tuleeko sitten vanhana kaduttua sitä, että piti olla saman ihmisen kanssa koko ajan, vaikka muitakin sopivampia olisi myöhemmin löytynyt? Voisiko joku pitkässä parisuhteessa elänyt vastata.

Niin siis ei pointti ole se, että otetaan vain joku ja hampaat irvessä pidetään siitä kiinni vaikka ei olla yhtään yhteensopivia. Tarkoitus olisi löytää se henkilö, jonka kanssa on niin paljon yhteistä ja sen verran samanlainen ajatusmaailma, että yhdessä halutaan olla. Eli vaihtamalla todennäköisesti saisi vain huonomman.

Kuten sanoin, alkuhuuma häviää AINA, sen jälkeen suhde vaatii jonkun verran ylläpitoa, mutta ainakin oma suhteeni on toiminut ihan mukavasti alkuhuumankin jälkeen. Tosin yhteisiä vuosia takana vasta kuusi, mutta alkuhuuma on ainakin ehtinyt haihtua jo ajat sitten. En minä siis ainakaan ole joutunut näkemään "hirveästi vaivaa", lähinnä se on sitä että yrittää muistaa ettei ota sitä kumppania itsestäänselvyytenä, herää vaikka joskus tekemään aamiaisen aiemmin jne mikä alkuvaiheessa oli todella yleistä. En koe tuosta tulevan hirveästi "vaivaa", koska kuitenkin rakastan puolisoani. Suhteeni toimii ilman suurta määrää työtä, mutta siis tuollaisia pieniä asioita pitää pienessä suhteessa miettiä. Myös esim. sitä, miten seksielämää voisi piristää. Mutta minusta se on vain mukavaa kun sen toisen tuntee kunnolla ja hänen kanssaan voi puhua mistä vain. Ei sitä parisuhdetta tyhjästä voi rakentaa, eli kyllä jotain pitää olla jo olemassa, ja sitten sitä pitää ylläpitää pienellä työllä, ei se silloin ole hyvä suhde jos se vaatii jatkuvasti valtavia ponnistuksia.

Itse luulen, että olisi todella vaikeaa löytää sopivampaa puolisoa minulle, joten tuskin vanhana kaduttaa. Jos nyt joku asia tässä suhteessa muuttuisi todella radikaalisti, niin sitten sitä voi harkita voiko suhteeseen jäädä. Tietysti se kaduttaa, jos on huonossa suhteessa, mutta miksi hyvässä pitkässä suhteessa elänyt katuisi? Mummoni eli miehensä kanssa monta kymmentä vuotta ennen vaarini kuolemaa, heistä näki että rakkautta riitti koko suhteen ajaksi. Mummo oli ihan murtunut kun vaari kuoli. Toivon oman suhteeni kestävän samoin koko elämäni.
 
Viimeksi muokattu:
Kun katson omia vanhempiani, niin olen todella onnellinen, että heillä on riittänyt tahtoa, rakkautta ja halua selvitä vaikeuksistaan. Nyt kun he ovat jo yli 70-vuotiaita ja takana on yli 40-v avioliittoa, niin heille on toisistaan seuraa ja he yhä harrastavat joitakin asioita yhdessä, joitakin erikseen. Heillä on myös laajempi ystäväpiiri kuin minulla (iso osa ystävistä karsiutui, kun erosin).

Minusta parisuhteen kesto ei välttämättä kerro suoraan sitä, miten taitava ihminen on ihmissuhteissa ja kuinka paljon hän tietää ihmissuhteista. Tietääkö sinkku ihmissuhteista parhaiten, koska hän ei ole koskaan siinä ollut? Entä joku nelikymppinen, joka on ehtinyt olla esim. kerran naimisissa, 5 kertaa kihloissa ja takana on 25-v aikana hankitut 200 irtosuhdetta???

Minä olin itse parisuhteessa noin 15 vuotta. Uskon, että jos molemmin puolista rakkautta olisi ollut, olisimme yhdessä vieläkin. Ehkä meidän tapauksessamme ongelmana oli se, että aloimme olla yhdessä liian nuorena ja ainakin minä ahdistuin siitä, kun mies rajoitti minun harrastuksia ja ystävien kanssa yhteydenpitoa niin paljon. Jos siis kunnioitusta olisi ollut ja kumpikin olisi hyväksynyt toisensa juuri sellaisena kuin on, niin uskon, että suhde voi ihan hyvin kestää koko iän.

Pitkässä parisuhteessa on yleensä myös parempi taloudellinen tilanne, sillä on ihan tutkittu juttu, että lapseton pariskunta on yleensä kaikista varakkain. Jos edelleen käytän esimerkkinä omia vanhempiani (vaikka heillä siis on lapsia, mutta nyt tässä elämänvaiheessa ovat jo olleet yli 20 vuotta kahdestaan ilman samassa taloudessa asuvia lapsia), niin isäni ei osaisi tehdä itse ruokaa, vaan joutuisi syömään ulkona ja vastaavasti äitini ajokortittomana joutuisi ajamaan taksilla useita kertoja viikossa, joten yhdessä asuessaan heidän taidot täydentävät toisiaan ja siitä syntyy ihan taloudellistakin säästöä.
 
Niin siis ei pointti ole se, että otetaan vain joku ja hampaat irvessä pidetään siitä kiinni vaikka ei olla yhtään yhteensopivia. Tarkoitus olisi löytää se henkilö, jonka kanssa on niin paljon yhteistä ja sen verran samanlainen ajatusmaailma, että yhdessä halutaan olla. Eli vaihtamalla todennäköisesti saisi vain huonomman.

Ikävän usein avioliitot ainakin näin ulkopuolisen silmissä näyttävät tuolta hampaat irvessä yhdessä olemiselta, jossa puolisot ovat lopen kyllästyneitä toisiinsa. En ole törmännyt varmaan yhteenkään aviovaimoon tai -mieheen, joka ei jossain vaiheessa tuttavuuttamme olisi alkanut moittia miestään/vaimoaan jostakin. "Voi kun toi meidän Pertti on sitten aina tommonen. Mä olen varmaan sata kertaa sanonut tostakin asiasta ja aina se vaan jatkaa tota samaa. Tommosta sitä saa katella joka päivä." Ja miesten mielestä vaimot pihtaa tai muutenvaan ärsyttäviä tai jotakin muuta sellaista. Tästä syystä kysyinkin, että mitä ihmettä sillä pitkällä parisuhteella oikein saavutetaan muutakuin se, että opitaan inhoamaan ihmistä, jonka kanssa on naimisissa. Eikös semmoinen sananlaskukin ole olemassa, että jos haluat oppia vihaamaan jotakuta ihmistä, niin mene tämän kanssa naimisiin.

Ja mistä sen muuten tietää etukäteen, että vaihtamalla saisi todennäköisesti huonomman? Eihän sitä tiedä ennenkuin kokeilee...
 
Viimeksi muokattu:
Mitä pitkällä parisuhteella saavutetaan? Saako sitä kuolemansa jälkeen jonkin palkinnon, kun on elänyt puoli elämäänsä saman ihmisen naamataulua katsellen? Miksi pitää nähdä vaivaa pitääkseen yllä jotakin sellaista, mikä ei itsestään ole olemassa? Eli tarkoitan tällä sitä, että aina sanotaan, jotta parisuhteen eteen tulee tehdä työtä, muuten se ei toimi. Miksi näin? Onko ihmistä edes tarkoitettu pitkään, lähes koko elämän kestävään parisuhteeseen, jos sen eteen joutuu näkemään hirveästi vaivaa ja elämään ainakin osan ajasta kieltäytymyksessä, vaikka mieli tekisi välillä jotakin muutakin kuin sitä omaa puolisoa? Onko se vaivan arvoista? Tuleeko sitten vanhana kaduttua sitä, että piti olla saman ihmisen kanssa koko ajan, vaikka muitakin sopivampia olisi myöhemmin löytynyt? Voisiko joku pitkässä parisuhteessa elänyt vastata.
En minä liittoani ala rikkomaan sen takia ettei vaimo aina toimikaan tahtoni mukaan.
Kumpikin toimii tavallaan, jotka sitten yhteen sovitetaan.
Miksi niitä yhteisiä muistojakaan rikkoisi, ja toisen kanssa aloittaisi alusta.
Kyllä se elämänmittainen liitto se kaikkein paras ratkaisu on, jos se suhde ei ihan mahdottomaksi mene.

Ainakaan kuusikymppisenä ei kaduta.
 
Viimeksi muokattu:
Yhteinen menneisys ja historia luovat yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Sitä ei irtosuhteista koskaan voi saada.

Lapset ovat yhteinen projekti, joka on hoidettava loppuun asti. Muutoin satuttaa ihmisiä, ja se on väärin.

Sitoutuminen luo luottamusta, ja se taas antaa vapauden olla oma itsensä, tietäen että tämä on ja kestää.

Toisen virheet oppii hyväksymään, ainakin sietämään, sillä itsekin voi olla virheinensä luottavaisin mielin. Me olemme me. Ja pysymme.
 
En minä liittoani ala rikkomaan sen takia ettei vaimo aina toimikaan tahtoni mukaan.

En tarkoittanutkaan mitään jatkuvaa toisten tahdon mukaan toimimista. Mutta kuinka paljon ihmiset ovat valmiit kestämään sitä, että eivät parisuhteessaan saa mitä haluavat? Missä menee se sietämisen raja, kunnes alkaa tuntumaan siltä, että aika menee hukkaan? Ja mitä saavutetaan sillä sietämisellä ja omien tarpeiden ja päämäärien tukahduttamisella?

Kumpikin toimii tavallaan, jotka sitten yhteen sovitetaan.
Miksi niitä yhteisiä muistojakaan rikkoisi, ja toisen kanssa aloittaisi alusta.
Kyllä se elämänmittainen liitto se kaikkein paras ratkaisu on, jos se suhde ei ihan mahdottomaksi mene.

Mihin ne muistot katoavat, jos kumppania vaihtaa? Iskeekö siinä vaiheessa jonkinlainen valikoiva dementia, joka sulkee pois kaikki edellistä kumppania koskevat muistot? Kertyyhän niitä muistoja ja kokemuksia myös useamman kumppanin kanssa.

Ainakaan kuusikymppisenä ei kaduta.

Sehän on hyvä juttu. Sen verran olen lukenut kirjoituksiasi mm. sinun ja vaimosi seksielämästä, että jos joutuisin sinun asemaasi voisin kuvitella, että minua kaduttaisi.
 
Viimeksi muokattu:
Heh heh, ihan hyviä kysymyksiä Kerttukaislalla.

Olen monesti itsekin pohtinut tuota, että miksi nykyään ihannoidaan pitkää parisuhdetta niin paljon?
Tuntuu että se on jokin tämän ajan ihanne, fantasia, joka nousee sitä korkeampaan arvoon, mitä harvemmat sen saavuttavat.
Mutta miksi pitäisikään? Mitä iloa siitä pitkästä suhteesta oikeasti on?

Olen jutellut aiheesta äitini kanssa (joka on eronnut isästäni) ja hän sanoi, että on nyt vanhalla iällä tosi iloinen siitä, että hänellä ei ole ukkoa riesanaan. Hän kertoi, että hänen kaikki ystävänsä vaan valittavat miehistään. Jokaisella on tavalla tai toisella vanhuuden raihnainen ukko, ja se vaimo saa olla ilmainen omaishoitaja. Lisäksi mies saattaa ryypätä tms. Eikä naista yleensä enää kiinnosta seksi vanhemmalla iällä, mutta ukko vaatii huomiota koko ajan, vaikka vaimolla olisi muutakin tekemistä.
Äitini sanoi, että hän on tosi tyytyväinen, kun saa elää kuten haluaa, ilman että olisi pallo jalassa sidottuna johonkin kiukuttelevaan ukonrähjään joka valittaa joka asiasta, vaatii huomiota ja palvelua.
Tämä pisti kyllä miettimään...
 
En tarkoittanutkaan mitään jatkuvaa toisten tahdon mukaan toimimista. Mutta kuinka paljon ihmiset ovat valmiit kestämään sitä, että eivät parisuhteessaan saa mitä haluavat? Missä menee se sietämisen raja, kunnes alkaa tuntumaan siltä, että aika menee hukkaan? Ja mitä saavutetaan sillä sietämisellä ja omien tarpeiden ja päämäärien tukahduttamisella?



Mihin ne muistot katoavat, jos kumppania vaihtaa? Iskeekö siinä vaiheessa jonkinlainen valikoiva dementia, joka sulkee pois kaikki edellistä kumppania koskevat muistot? Kertyyhän niitä muistoja ja kokemuksia myös useamman kumppanin kanssa.



Sehän on hyvä juttu. Sen verran olen lukenut kirjoituksiasi mm. sinun ja vaimosi seksielämästä, että jos joutuisin sinun asemaasi voisin kuvitella, että minua kaduttaisi.

Tämä kirjoitus voi olla saman otuksen , joka puri sitä pikkulasta kainuussa
 
Viimeksi muokattu:
On kahdenlaisia ihmisiä tässä suhteessa.

Toiset arvostavat parisuhdettaan, kumppanuutta ja pitävät arvona sinänsä jo sitä että parisuhde on sitoutumista. Opitaan tuntemaan toinen läpikotoisin ja silti hyväksytään hänet virheineen kaikkineen. Kun rakastumisen tunne on haihtunut jäljelle jää kumppanuus ja toisen kunnioittaminen ja luottamus. Rakkaudeksikin sitä sanotaan. Lastenkin takia pidetään perhe koossa ja kasvatetaan lapset ja lapsenlapset yhdessä. Kukaan ulkopuolinen tai "uusi kumppani" ei koskaan voisi korvata biologista paikkaa, eikä sellaista halua kumpikaan edes kokeilla. Tänä päivänä alkaa ollla harvinainen malli.

Toiset taas ovat tottuneet saamaan kaiken mulle nyt heti. Eivät siedä vastoinkäymisiä tai pettymyksiä elämässään. He hakevat jatkuvaa mielihyvää. Sitähän ei pitkässä parisuhteessa saa, täytyy vaihtaa uuteen kumppaniin, heti kun ihastuu. Rakastumisen tunne on kuin huume, sen löytää yhä uudelleen uudessa suhteessa, hetkeksi. Ei ole väliä ketä loukkaa matkalla,. kunhan itse on "onnellinen". Lapsetkaan eivät saa pysymään alkuperäisessä liitossa, sillä "eihän lasten takia voi liittoa jatkaa". Mottona: "Lapset kärsivät jos vanhempi ei ole onnellinen". Joten onnea vaan etsimään...
 
On kahdenlaisia ihmisiä tässä suhteessa.

Toiset arvostavat parisuhdettaan, kumppanuutta ja pitävät arvona sinänsä jo sitä että parisuhde on sitoutumista. Opitaan tuntemaan toinen läpikotoisin ja silti hyväksytään hänet virheineen kaikkineen. Kun rakastumisen tunne on haihtunut jäljelle jää kumppanuus ja toisen kunnioittaminen ja luottamus. Rakkaudeksikin sitä sanotaan. Lastenkin takia pidetään perhe koossa ja kasvatetaan lapset ja lapsenlapset yhdessä. Kukaan ulkopuolinen tai "uusi kumppani" ei koskaan voisi korvata biologista paikkaa, eikä sellaista halua kumpikaan edes kokeilla. Tänä päivänä alkaa ollla harvinainen malli.

Toiset taas ovat tottuneet saamaan kaiken mulle nyt heti. Eivät siedä vastoinkäymisiä tai pettymyksiä elämässään. He hakevat jatkuvaa mielihyvää. Sitähän ei pitkässä parisuhteessa saa, täytyy vaihtaa uuteen kumppaniin, heti kun ihastuu. Rakastumisen tunne on kuin huume, sen löytää yhä uudelleen uudessa suhteessa, hetkeksi. Ei ole väliä ketä loukkaa matkalla,. kunhan itse on "onnellinen". Lapsetkaan eivät saa pysymään alkuperäisessä liitossa, sillä "eihän lasten takia voi liittoa jatkaa". Mottona: "Lapset kärsivät jos vanhempi ei ole onnellinen". Joten onnea vaan etsimään...
Noinhan se juuri menee.
Minäkin mietin hetki sitten kuinka saisin kellistettyä Ainokaisen, mutta nyt häpeän ajatuksiani.
Lupaan jatkaa pitkää parisuhettani, tutusti ja turvallisesti.
Ja illalla tämän päätöksen kunniaksi aion juoda illalla korppukahvit...
 
Viimeksi muokattu:
Nimimerkille "asenne": Huomaatko, että arvotat ne ihmiset korkeammalle, jotka haluavat olla pitkässä parisuhteessa? Ihan kuin he olisivat jotenkin parempia ihmisiä kuin ne, jotka eivät kaipaa noita juttuja.

Ihan kiva, jos joku saa pitkästä parisuhteesta sellaisia asioita, jotka kokee itselleen tärkeäksi. Mutta entä jos ei tunne mitään vetoa tuota koko parisuhdehommaa kohtaan? Onko sitten jotenkin huonompi ihminen? Jos kokee että pärjäilee ihan kivasti itsekseen eikä halua siihen ketään riippakiveksi?

Tällaisia ihmisiä on paljon. Erityisesti keski-ikäsissä naisissa näitä on paljon. Monilla on avioero takana, tai mies kuollut. Eivätkä halua uuteen parisuhteeseen, vaan nimenomaan viihtyvät yksin ja ystävien seurassa.

Minun mielestäni ei voi leimata ihmistä kevytkenkäiseksi "haluan kaiken nyt heti ja kaiken pitää tuntua kivalta" -ihmiseksi, jos ei halua elää pitkässä parisuhteessa. Pitkä parisuhde vaan nyt ei ole kaikkia varten. Eikä se tee ihmisestä sen huonompaa. Ihmisillä nyt vaan on erilaisia tarpeita. Joku haluaa olla nimenomaan parisuhteessa, joku haluaa vaihtelua, joku taas haluaa olla yksin. Olemme niin erilaisia.
 
Heh heh, ihan hyviä kysymyksiä Kerttukaislalla.

Olen monesti itsekin pohtinut tuota, että miksi nykyään ihannoidaan pitkää parisuhdetta niin paljon?
Tuntuu että se on jokin tämän ajan ihanne, fantasia, joka nousee sitä korkeampaan arvoon, mitä harvemmat sen saavuttavat.
Mutta miksi pitäisikään? Mitä iloa siitä pitkästä suhteesta oikeasti on?

Minä olen joskus ajatellut, että pitkät parisuhteet ovat jonkinlaisia kristillisen kärsimysetiikan ja masokismin ilmentymiä. Sanotaanhan jo vihkikaavassakin, että "kaikki se kestää ja kaikki se kärsii" tai jotain sinnepäin. Myöhemmin olen lieventänyt käsitystäni sen verran, että ehkä kysymys onkin jonkilaisesta itsensä voittamisesta. Eli parisuhteen tarkoitus on testata kuinka paljon kieltäytymystä, kärsimystä ja omien päämäärien tukahduttamista pystyy kestämään. Ja sitten kuolinvuoteella voi sanoa, että kamalaa on ollut, mutta hitto vie kestinpäs ja yhdessä pysyttiin...

Lievemmin sanottuna jonkinlainen ikuisen rakkauden ihanne varmaankin voidaan löytää myös pitkän parisuhteen ihannoimisesta.

Olen jutellut aiheesta äitini kanssa (joka on eronnut isästäni) ja hän sanoi, että on nyt vanhalla iällä tosi iloinen siitä, että hänellä ei ole ukkoa riesanaan. Hän kertoi, että hänen kaikki ystävänsä vaan valittavat miehistään. Jokaisella on tavalla tai toisella vanhuuden raihnainen ukko, ja se vaimo saa olla ilmainen omaishoitaja. Lisäksi mies saattaa ryypätä tms. Eikä naista yleensä enää kiinnosta seksi vanhemmalla iällä, mutta ukko vaatii huomiota koko ajan, vaikka vaimolla olisi muutakin tekemistä.
Äitini sanoi, että hän on tosi tyytyväinen, kun saa elää kuten haluaa, ilman että olisi pallo jalassa sidottuna johonkin kiukuttelevaan ukonrähjään joka valittaa joka asiasta, vaatii huomiota ja palvelua.
Tämä pisti kyllä miettimään...

Näitä juttuja minäkin olen kuullut ihan liiankin kanssa.
 
Viimeksi muokattu:
Nimimerkille "asenne": Huomaatko, että arvotat ne ihmiset korkeammalle, jotka haluavat olla pitkässä parisuhteessa? Ihan kuin he olisivat jotenkin parempia ihmisiä kuin ne, jotka eivät kaipaa noita juttuja.

Ihan kiva, jos joku saa pitkästä parisuhteesta sellaisia asioita, jotka kokee itselleen tärkeäksi. Mutta entä jos ei tunne mitään vetoa tuota koko parisuhdehommaa kohtaan? Onko sitten jotenkin huonompi ihminen? Jos kokee että pärjäilee ihan kivasti itsekseen eikä halua siihen ketään riippakiveksi?



Kyllä se on niin, että minä arvotan pitkässä parisuhteessa elävät paremmiksi kuin irtosuhteita harrastavat, etenkin jos lapsi on mukana kuvioissa.
Minä en pidä siitä miten ihmiset satuttavat toisiaan pettämällä,jättämällä, valheilla jne. Sitä tapahtuu irtosuhteita harrastavilla enemmän kuin uskollisillla pitkissä parisuhteissa olevilla.
Jos taas lapsia ei ole, eikä ketään satuteta, ei irtosuhteista ole mitään haittaa kenellekään osapuolelle, se toimii.
Jos taas joku haluaa elää elämänsä yksin, ja on sinut asian kanssa, sekin toimii. Uskon kuitenkin ettei ihmistä ole luotu vapaaehtoisesti yksin elämään. Ehkä joku kuitenkin on. Silloin se toimii.

Ja kyllä. Minuna arvoihini kuuluvat perhe ja perinteiset perhearvot. Jokaisella on omat arvonsa.
 
Viimeksi muokattu:

Similar threads

L
Viestiä
1
Luettu
855
Perhe-elämä
Uskoisitko meitä?
U

Yhteistyössä