Pitkän avioliiton loppu

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Hillevi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Hillevi, sinä itse sairastat todella pahaa läheisriippuvaisuutta.
Näin pitkään eron jälkeenkin puolustat miestäsi.

Vai lapset kärsivät erosta. Hohhoijaa. Parempi sijaiskodissakin kuin huonojen vanhempien luona.
Johan tuon jo nyt näkee, että poikasi on mallioppinut miehen käytöksen isältään. Se ei todellakaan kulje geeneissä, vaikka kuinka yrität miestäsi puolustella.
Lapsesi eivät vielä kehtaa sanoa, että olisi ollut hyvä jos olisitte eronneet. Mutta kun poikasi kasvavat vanhemmiksi, heille tulee asia kyllä eteen ja lapsuuden paskat on pakko käydä läpi. Toivo Hillevi itsesi takia, että et ole enää silloin niitä kuuntelemassa. Saattaisit tippua vaalenanpunaisesta pilvilinnastasi.

Kasva sinäkin jo aikuiseksi ja älä syytä sairautta. Kyllä tangoon todella tarvitaan kaksi ja kumpikin olette olleet tukemassa lapsienne mielenterveyden uhalla riippuvuutta toisistanne ja olette nauttineet pahasta olostanne. Sairaus on ollut teidän yhteinen jos sitä nyt sairaudeksi voi kutsua. Ehkä kärsimys on se ainoa keino elää sinulle, kuten sinä luulet. Et ole kasvanut aikuiseksi siinä suhteessa, että olisit ymmärtänyt, että sinun ei tarvitse lunastaa paikkaasi maailmassa marttyyriuden ja uhrautumisen kautta.
Olisit ollut arvokas ihan omana itsenäsi ja lapsesi olisivat ansainneet pelottoman lapsuuden.
 
Hillevi, kun olet kirjoittanut, niin älä jää nojaamaan enteriin.

Minuakin ihmetyttää nää ihmiset, jotka sanovat, että miksi jäädään huonoon suhteeseen. Ei kaikilla ole voimaa lähteä, eikä sitä ymmärrä, että tässä olisi edes jotakin vikaa. Huonon olon kanssa tottuu elämään. Mutta joskus raja ylittyy. Ymmärrän täysin niitä, jotka ovat väkivallan uhreja ja syyllistettyjä.
 
En ole nojannut enteriin! Sorry - en tiedä mistä tyhjää tulee! Yhä sanon, että se on suvussa. He ovat nähneet vain kerran sen kohtauksen jossa mies kävi kiinni. Eivä mitään muuta tapahtumaa. Älkää väittäkö - minä olen ollut siellä - te ette.

Olen yhä huolissani miehestäni ja hänen uudesta rouvasta. Samoin pojat ja miniä. He kuulivat riitojamme ja isänsä ns. ""hullun naurun"", vasta aikuisena (nyt jo siis 25 ja 26) kun asuivat meidän luonamme muutaman vuoden ennen kuin muuttivan omaansa. Siitä huolimatta nuorin poika sanoi muuttoapua antaessaan, ettei koskaan uskonut tällaista tekevänsä!!!
Heistä meidän olisi pitänyt jatkaa vaikka juuri hän oli se väliintulija 10 v sitten ja vielä nyt täällä etelässäkin hän yritti tehdä sovintoa meidän välillemme kun näki millainen tuska minulla oli silloin. Mietin ihan tosissani jo että jos tappaisi itsensä kun toinen ei välitä. Mieheni kuunteli poikaansa ja silloin pidettiin ainoa oikea pidempi keskustelu ja siinä hän sitten sanoi rakastavansa minua liikaakin???? kun sitä häneltä kysyin, että etkö todellakaan välitä minusta kun kiusaat tuolla tavalla - henkisellä tasolla siis suurin osa.

Tottakai minä riipun hänessä ja uskon että niin hänkin. 32 vuotta - 15 vuotiaista saakka kun on oltu yhdessä niin ei siitä niin vain pääse irti. Lyhyemmistäkään suhteista eivät kaikki pääse - vaikka luulevat. Heti uuteen suhteeseen ja sitten vaihdetaan naista/miestä ja ollaan niin polleita että!!! Kehutaan että nyt ollaan löydetty se SUURI RAKKAUS ja ero taas parin vuoden päästä. Itketään ja parutaan!! Joopa joo.

Minä nyt yritän päästä irti ja olen siis miettinyt että siksikö minäkin seurustelen? Vain että pääsen irti?? Ainakin mieheni avioliitto ensimmäisen vastaan tulevan naisen kanssa ja ei siis seksiä ennen avioliittoa??? Vaikuttaa kyllä avun hakemiselta ja niin hän tunnustikin, että tuntee kiitollisuutta kun tämä nainen on auttanut häntä!!!

Minä lopetan löpinät ja puolusteluni. Tiedän itse mitä tein ja sen että pojat ovat kasvaneet hellyydessä ja rakkaudessa. Eivätkä ole kärsineet riidoistamme. Eivät ole olleet väkivallan hetkellä kotona kuin sen kerran ja sitten aikuisena.
Riitoja on kaikkissa avioliitoissa ja lapset kuulevat. Se sopu pitää näyttää myös - no meillä ei sovittu, mutta tilanne rauhoittui kuitenkin ja juttelin heidän kanssaan asioista kun oli sellaisen tarve.

Kiitos ja kumarrus! yritän tässä tallustella lähes 50 vuotiaana nyt sitten elämääni vanhuuteen - ehkä yksin. Toivon että tämä kaveri jaksaa rinnallani - ja että minä jaksan. Hänessä on sellasita hellyyttä etten usko mistään miehistä löytäväni. Sen verran kerkesin heitä kuitenkin eron (yksi vuosi siis vasta) jälkeen testata.
 
Luin vain ensimmäisen saamasi vastauksen ja päätin jättää loput lukematta. Toivottavasti sait asiallisiakin vastauksia.

Minä sen sijaan sanon, yli 20-vuotisen myllyni läpikäyneenä ja vihdoin eronneena naisena, että hatunnosto ja onnittelut päätöksestäsi lähteä. Parempi kuitenkin lähteä vaikka kymmenien vuosien jälkeen kuin jäädä ottamaan turpaansa.

Minä en saanut turpaani kuin henkisesti, mutta se on erittäin paha juttu myös. Katselin sitä liian kauan, mutta lopulta kun uskalsin lähteä, en ole katunut. Uutta suhdetta en uskalla edes harkita vaikka erosta on viisi vuotta. Mistäpä tiedän, vaikka kolautan kirveeni uudemman kerran kiveen. Parempi elää näin, lasten kanssa.

Nyt nokka päin tuulta ja onnea uudelle suhteellesi. Toivottavasti se kantaa paremmin.

P.S. on noilla miehillä outo tapa näyttää rakkauttaan, jos sinunkin miehesi jälkeenpäin sanoi rakastaneensa vain sinua. Oletko muuten kuullut, jatkuuko väkivalta uuden vaimon kanssa?
 
Ei ole kai mitään vielä tapahtunut. Uskon että tällä kertaa tämä nainen lähtee eikä jää odottamaan. Mieheni on joko seonnut uskonnon kanssa (ei muka pojasta ole) tai sitten oppinut (uskomatonta jos olis) olemaan ihmisiksi.

Passaa ja palvoo kuulemma. Suku on sanonut minulle nauraen, että ei hän minua koskaan kohdellut sillä tavalla!!Ei edes nuorena rakastuneena????? Vanhuus ja hulluus ja voihan se olla että tämä nainen on se oikea - uskoo ken tahtoo. Aina kun soitin hänelle asiasta - pyysin lakanoita jos ei tartte yms - alkoi valitus; Ihan sama. Minä en tätä eroa tahtonut!! Hän oli silloin ollut jo kuukauden naimisissa!!! En ymmärrä en. Hän ei vieläkään voi katsoa minua kasvoihin vaan katsoo ""läpi"" . Se tuntuu kummalliselta. Kuitenkin vastasi kysymykseeni mutta katsoi vain sisäänpäin - vai miten sen sanoisi. Kun kysyn vointia niin sanoo että ei ole kummoinen. Päivä kerrallaan ""kitkutellaan"". Ei ole kuulostanut kovinkaan onnelliselta. Isänsä kuoli ja olin kutsuttuna siellä. Katsoi minuun päin ekan kerran -itki tietenkin ja olin oikein surkean näköinen, kuin tahtoen pyytää tukea??? Voin olla väärässäkin, mutta uskon että ei ole onnellinen. Minä kuitenkaan en kadu päätöstäni. Se oli pakko tehdä jos mielin jäädä henkiin. Nyt yritän elää elämääni tämän hellän kaverin kanssa
 
Kiitos mielipiteestäsi. Onttojahan nuo toteamukset ovat ja jokainen liitto erilainen kuitenkin. Jotenkin kaikki vain lähti joskus menemään pieleen. Emme osanneet kommunikoida - minä yritin hellyydellä, annoin olla rauhassa, yritin sopua, sitten jo ihan tosissaan että nyt kyllä puhut etkä jää mököttämään - ei auttanut. Hän ei koskaan lepytellyt kyllä minua:) Joo. Nykyinen kaverini on sanonut ettei koskaan ole riidellyt. Hän väitti osaavansa keskustella ja olemme muutaman kerran keskustelleet. Kompromissejakin olemme osanneet tehdä, joten siltäosin näyttää hyvältä. Yritin/yritän vanhaa sanontaa kunnioitta ja tehdä niin, eli älä anna auringon laskeutua vihasi ylle - eli sovi ennen nukkumaan menoa. Se ei exäni kanssa onnistunut mutta nyt näyttäisi toimivan. Olin exän kanssa suurimman osan onnellinen. Tosin välillä inhosin häntä niin etten katsomaan edes pystynyt. Ole siinä sitten halujesi kanssa itsekkin. Onnistuihan se vaikka välillä ihan oksetti. Ohi meni se olo muutamassa vuodessa, vaikka tiukkaa henkisesti tekikin. Olin sitkas sissi ja olen yhäkkin. Töissäkin eräs mies tuumasi minut tunteneena ja tiesi hiukan taustoja. Sanoi että taidat olla melko vahva!!! Sitä kai mieheni pelkäsi. Nyt en anna kenenkään miesystävän hyppiä nenälleni. Mulla on oma asunto ja jos haluan - saan olla rauhassa.
 
Hei sun ex-mies ja hänen nykyinen kumppaninsa ovat aikuisia, olkoot terveitä tai sairaita, heistä SUN ei tartte olla huolissaan. Eikö ole ihanaa, enää ei tarvitse kantaa vastuuta kuin itsestään ja lapsista ( jos ovat alaikäisiä). Hellitä jo!

Väkivalta ei ole oikeutettu, ei millään syyllä. Väkivaltaa käyttävät ihmiset kärsivät luonnehäiriöstä, joka syntyy yleensä mallioppimisen ja pelottelun kautta varhaislapsuudessa. Heille ei tule empaattista suhdetta muihin ihmisiin, koska eivät saa hellyyttä ja rakkautta kotonaan, vaan samaistuvat kaltoinkohteluun.

Naiset, jotka sietävät ja puolustelevat väkivältaa ovat usein myös eläneet kodeissa, joissa heitä ei ole naisina kunnioitettu tai ovat jollain tavalla saaneet huonon itsetunnon.
Lapsille ei ole hyvä nähdä väkivaltaa eikä olla siinä osallisena. Sillä se siirtyy turvattomuutena heidän alitajuntaansa, vaikka eivät tapahtumista muistaisikaan. Ihmisella tunnemuisti edeltää järkimuistia ja sinne on piilotettuna näiden luonnehäiriöisten vihantunteet.

Mikään naisen käytös ei pohjimmiltaan ole syy heidän dominointiinsa, vaan heidän oma sisimpänsä on täynnä vihaa. He eivät ota vastuuta vihastaan, vaan aina se on toisen syy.
Raimo Mäkelä on kirjoittanut narsisimista hyvän pikku kirjasen: "" Naamiona terve mieli"". Susan Forward on kirjoittanut myös kirjan: "" Miehistä, jotka vihaavat naisia ja naisista, jotka rakastavat heitä"". Se on täynnä kertomasi kaltaisisa kokemuksia.
 
Miehelläsi selvästi bipolaarinen mielialahäiriö( entinen diagnoosi maanis-depressiivinen mielisairaus).Valitettavasti se on periytyvää, mutta ei se välttämättä periydy. Se voi olla piilossa vuosikymmeniä juuri tuollaisin oirein. Omalla kohdallamme oli onni, että se suuren stressin seurauksena puhkesi. Oikea lääkitys on tehnyt elämästä ihanan.
 
Ei voi olla totta. Ensin ""kärsit"" väkivallasta vuosia ja kun pääset eroon miehestä, käytät kaiken energian miehen ja hänen nykyisen vaimon suhteen pohtimiseen.
Eikö olisi aika päästää irti ja antaa miehen elää omaa elämää. Mitä se sinulle kuuluu, miten hän kohtele nykyistä vaimoaan. Et ole miehesi äiti, kenen pitää huolehtia hänen elämästään. Huolehtisit mieluummin lapsistasi tai itsestäsi.

Hommaa naisrukka joku muu harrastus kuin miehesi. Minusta pikkuhiljaa vaikuttaa, että olet mustasukkainen ja kateellinen kun miehesi on löytänyt uuden naisen. Olit kai toivonut, että erottuasi miehesi roikkuisi oven ulkopuolella ja vannoisi muuttavansa tapansa ja sitten voisitte ratsastaa auringonlaskuun.
Hohhoijaa, hanki naisrukka viimein oma elämä ja anna miehesi elää omaansa. Säälittäviä kaltaisesi naiset, jotka erottuaan ei anna miehen elää omaa elämää vaan käyttävät lukuisia tunteja pohtien ja vatvoen, miten mies uuden naisen kanssa elää ja mitä sanoo ja tarkoittaa.
Heidän suhteensa on kahden aikuisen suhde ja sinulla ei todellakaan ole jalansijaa kolmantena siihen liittoon. Mies on ex-miehesi nykyään jos et sitä ymmärrä. Hän on lastenne isä, mutta ei enää miehesi.

Ensin itkit, että miehesi hakkaa. Nyt itket kun miehelläsi menee hyvin uuden naisen kanssa. Ottaako tosiaan noin koville? Olisit ollut tyytyväinen kun mies olisi vajonnut alas ja olisit voinut käydä hänet marttyyrin elkein noukkimassa talteen ja kuohita lopuksi.

Sanon vielä kerran. Hanki naisrukka elämä.
 
Ei siitä liitosta niin vain lähdetä.Suomalainen nainen sinnittelee loppuun asti,yleensä lasten takia.Salaa tuskansa ja hymyilee kyynelten läpi.Et näköjään ole oikein perehtynyt siihen mistä puhut.
 
Miehenihän roikkui oveni takana monta kuukautta muttei voinut mennä hoitoon vaikka lupasi. Valehteli vielä keväällä vaikka mitä. Itki äidilleni helmikuussa että ei olisi eroa halunnut ja tiesi jo menevänsä naimisiin.

Olen tässä jo sanonutkin että pohdin näitä asioita että voisin ne joskus unohtaa. En kadu menneitä - se on mennyttä ja oli minun elämääni. Mahtavia asioita - lapset (nyt siis aikuiset miehet), yhteiset matkat jne. Kun tämä hyvä tulee mieleeni ja ikävä menneeseen - muistelen niitä hetkiä jolloin hän tulee kohti, tönii ja huutaa että haluatko akka kuolla! Silloin putoan alas nykyhetkeen.

En tiedä olenko mustis. Tulen juttuun tämän rouvan kanssa ja todellakin pelkään että hän vielä saa turpiinsa. Toisaalta taas olen häijy - siitäpän saakoon mitä tilaa.

Jos olisit 32 vuotta saman miehen kanssa niin tietäisit että tunteet myllertävät laidasta laitaan. Siksi siis olin ja vieläkin napanuorani on katkeamatta. Kyllä se tästä. Kuulemma 3 - 7 vuotta kun kestää niin ohi on!!!

 
Kiitos sulle! Osuit ehkä oikeaankin. Olen ainoa pentu ja kasvoin yksin korvessa vanhempieni kanssa. Olimme pienviljelijöitä. Kansakoulu meni hyvin, mutta kun jatkokoulu alkoi niin siellä alkoi myös koulukiusaaminen. Minä ujo korvesta tullut tyttö en osannut panna vastaan vaan kärsin hiljaa itkien.
Ehkä siitä juontuu alistumiseni suhteessa ja yhä vieläkin tämän uuden kaverin kanssa ehkä alistun. Hän välillä sanoo että lopeta! Minun ei tarvitse olla enää ""koira"" ja totella joka asiassa, mutta kun on tottunut olemaan ""kiltti"".

Töissä sama homma. En osaa sanoa vastaan ja kärsin välillä stressistä. Tosin olen marssinut pomon luo muutaman kerran ja sanonut että jos en saa apua niin kohta olen sairaslomalla. En enää jaksa!! Apua on tullut.

Ero siis vie 3 - 7 vuotta kuulemma. Pitkä suruaika. Jos puoliso kuolee niin sen unohtaa näkyy monet jo muutamassa kuukaudessa!!! Huh huh! Miten jaksaisi.

 

Yhteistyössä