Pitkä tauko seurusteluiden välillä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Phoenix
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

Phoenix

Aktiivinen jäsen
29.04.2007
4 281
0
36
Oulu
Tervehdys :) Kertokaapa kokemuksianne siitä, jos olet itse tai kumppanisi on ollut pitkään (vuosia) omin nokin ennen kuin aloitte seurustelemaan. Miten olette päässeet sen yli, että yhtäkkiä pitääkin taas ottaa toinen huomioon ja kauanko siihen on mennyt? Ja muitakin ajatuksia asiasta :)
 
meillä tilanne oli se, et mulla oli takana 3 pitkää suhdetta ja miehellä pelkkiä yhdenillajuttuja..

joten oltiin aika paljon sukset ristissä kun se ei osannu ajatella ME ja mä en osannu ajatella MÄ.
nykyään on vähän tasottunu toi ongelma, kolme vuotta oltu yhdessä..
 
Mulla ei ollut ollut yhtään vakavasti otettavaa seurustelusuhdetta 22 vuoteen... Kaiken lisäksi olen vielä ollut ainoa lapsi, joten kyllähän siinä toisen huomioimisessa on ollut "harjoittelemista"! Mutta, elämähän on kuitenkin ikuista koulunkäyntiä...
 

Helpostihan se kävi kun oli (on onneksi edelleenkin) niin rakastunut!! :D Kun alettiin miehen kanssa tapailamaan, mä vielä alkuun monta kertaa hänelle painotin, että hissukseen kahtellaan ja mikään kiire mihinkään ei ole. Ja taisin tosiaan mainita, että mä en sitten koskaan mene naimisiin jne. Kuitenkin sitten 2kk:n vakavamman seukkailun jälkeen muutin miehen luo, siitä 7kk:tta ja oltiin kihloissa, sit saatiinkin tietää, että vauvaa ootellaan ja on me naimisiinkin tässä ehditty... Ja mä ihan oikeasti odottelin jotain ahdistusta siitä, kun olin tottunut olemaan yksin jne....mutta ei semmoista vaan tullut. :heart: Niin ja me oltiin molemmat oltu sinkkuina kolmisen vuotta, jotain deittailuja siinä tietty oli ollut, mutta ei mitään vakavaa.
 
Muakin kiinnostaa tää! :wave:

Oon ollu suhteissa melkeinpä kokoajan, muutama kuukaus aina väliä toipumiseen, mutta muuten... Nyt taitaa tulla pitempi breikki ku tää laps vähän hidastaa näitä asioita ja toisaalta pitää olla valikoivampi ja varovaisempi. Ihan hyvä juttu vaan, ennen vähän liian helposti päätyny yhteen muutaman hyvin epäsopivan ihmisen kaa...

Mietin vaa sitä, että jos mä "opin olemaan yksin", osaanko sit enää olla jonku kans?
 
Alkuperäinen kirjoittaja ninaTT:
Mietin vaa sitä, että jos mä "opin olemaan yksin", osaanko sit enää olla jonku kans?

No tuo just onki mulla ja nyxällä se ongelma... Rakkautta riittää kyllä ja paljon, mutta nyt oltiin viikko saman katon alla putkeen (työaikoja lukuunottamatta), niin miehellä iski ahistus päälle :|
 
Alkuperäinen kirjoittaja Phoenix:
Alkuperäinen kirjoittaja ninaTT:
Mietin vaa sitä, että jos mä "opin olemaan yksin", osaanko sit enää olla jonku kans?

No tuo just onki mulla ja nyxällä se ongelma... Rakkautta riittää kyllä ja paljon, mutta nyt oltiin viikko saman katon alla putkeen (työaikoja lukuunottamatta), niin miehellä iski ahistus päälle :|

Sit vaan pitää vähän hidastaa ja ottaa rauhallisesti...ja meillä on ainakin alusta saakka annettu tilaa toisille, eli on käyty omissa harrastuksissa kuten ennenkin ja on vietetty aikaa omien kavereiden kanssa.

 
Alkuperäinen kirjoittaja DixieChick:
Sit vaan pitää vähän hidastaa ja ottaa rauhallisesti...ja meillä on ainakin alusta saakka annettu tilaa toisille, eli on käyty omissa harrastuksissa kuten ennenkin ja on vietetty aikaa omien kavereiden kanssa.

Samoin... Vähän ollaan oltu on /off -suhteessa, mutta kuitenkin kohta puolen vuoden ajan eikä kummallakaan ole ollut muita tuossa välissä. Miestä huolettaa ettei hällä riitä mulle aika, muttei oikeastaan ajattele elämää paria päivää pidemmälle. (ja jos ne on täynnä, niin ongelma on valmis...) Uskaltaisikohan tuota konkretisoida asian hänelle niin kovasti vihaamallaan kalenterilla... Päiviä riittää kyllä! :D
 
Kaksi vuotta olin aikoinaan sinkkuna kahden pidemmän suhteen välissä.

Ensimmäinen miesehdokas tauon jälkeen oli sellainen, johon mulla meni hermot. Hän soitteli moneen kertaan päivän aikana ja kyseli missä olin. En voinut sietää sitä, että minun olisi yht'äkkiä täytynyt pitää lokikirjaa tekemisistäni, kun pariin vuoteen kukaan ei ollut kysellyt perään.. Saattoi osittain vain johtua siitä, että mies oli muutenkin vääränlainen. Tämän ehdokkaan kanssa en koskaan päätynyt saman katon alle asumaan. Seuraava oli sitten sellainen, jonka kanssa en missään vaiheessa tuntenut olevani tilittämässä vastentahtoisesti päiväni kulkua, jos hän kyseli tekemisistäni. Mikään muukaan ei tuntunut missään vaiheessa oudolta tai sopeutumista vaativalta. Samaisen miehen kanssa olen nyt ollut pian kymmenen vuotta ja meillä on kolme yhteistä lasta.

 
Alkuperäinen kirjoittaja Gwen:
Kaksi vuotta olin aikoinaan sinkkuna kahden pidemmän suhteen välissä.

Ensimmäinen miesehdokas tauon jälkeen oli sellainen, johon mulla meni hermot. Hän soitteli moneen kertaan päivän aikana ja kyseli missä olin. En voinut sietää sitä, että minun olisi yht'äkkiä täytynyt pitää lokikirjaa tekemisistäni, kun pariin vuoteen kukaan ei ollut kysellyt perään.. Saattoi osittain vain johtua siitä, että mies oli muutenkin vääränlainen. Tämän ehdokkaan kanssa en koskaan päätynyt saman katon alle asumaan. Seuraava oli sitten sellainen, jonka kanssa en missään vaiheessa tuntenut olevani tilittämässä vastentahtoisesti päiväni kulkua, jos hän kyseli tekemisistäni. Mikään muukaan ei tuntunut missään vaiheessa oudolta tai sopeutumista vaativalta. Samaisen miehen kanssa olen nyt ollut pian kymmenen vuotta ja meillä on kolme yhteistä lasta.

Hei, kerro lisää, varsinkin tästä toisesta, minkälainen taival teillä oli ennen kuin asetuitte yksiin?

:flower: =)
 
Mulla oli 10 vuotta seurustelujen välissä sinkkukautta eikä mulla ollu mitään ongelmia ottaa toinen huomioon kun vakiinnuin.

Nyt kun ollaan asuttu kohta 3kk eri kattojen alla mulla on suuria ongelmia olla minä eikä me ja jonkinmoista itsekkyyttäkin pitäisi jostain löytää.
 

Mun mies ei ollut seitsemään vuoteen suhteessa ennen kuin tapasimme. Ja syynä ei ollut, etteikö olisi halunnut olla suhteessa tai että olisi ollut häntäheikki; hän ei vain ollut tavannut ketään tarpeeksi tunteita herättävää. Mullakin oli takana kahden vuoden yksinolo, johon tosin kuului muutamia deittejä ja kevyitä treffailusuhteita (jotka ei liikauttaneet mun tunne-elämää paljonkaan mutta olivat kivoja ja piristäviä!). Ei pystynyt muuhun kun sydän oli niin pirstaleina edellisen pitkän suhteen jälkeen. Olin vasta nippanappa valmis uuteen suhteeseen kun nykyisen kanssa alettiin.

Joten meillä lähtökohta oli se, että kumpikin todella haluttiin olla niin yhdessä kuin yleensäkin suhteessa ja siksi asiat eteni nopeasti. Mutta yksinolo varsinkin miehen puolelta oli tehnyt hänet sulkeutuneeksi ja siksi hänen oli vaikea avautua minulle. Hän pitää helposti juttuja sisällään kuvitellen, että minulle kertomalla hän vain turhaan huolestuttaisi tai muuten hermostuttaisi minua. Hiljalleen hän on alkanut ymmärtää, että hän todellakin voi nojata minuun ja etten minä tästä ihan helpolla pelästy ja lähde pois. Tavatessamme hän oli jo ns. luovuttanut, että koskaan tapaisi ketään.. Ja hän on siis täysin normaali, kivannäköinen kundi! Hänelle se pariutuminen vaan ei koskaan ole ollut kovin helppoa. Meidän suhde yhä jatkaa lämpenemistään, vaikka yhdessä on olut nyt kaksi vuotta. Mä näen jo aavistuksia siitä, miten hyvä pari meistä vielä tuleekaan kun nyt jo tunnemme tällaista läheisyyttä ja sielunkumppanuutta.

 
Minulla oli pisin sinkkuaika menossa, kun tapasin nykyisen mieheni.. kerkesin olla melkein puoltoista vuotta sinkkuna.. no, minullehan kehittyi siinä sinkkukautena sitoutumiskammo ja sen takia meni meidän tapaamisestakin kaksi ja puol kuukautta ennen kuin uskalsin alkaa seurustelemaan.. piti oikein itselle antaa lupa ottaa riski, jos tämä mies onkin samanlainen kuin aikaisemmat tapaamani tyyypit.. kävin itseni kanssa myös kunnon keskustelun hyvistä ja huonosta puolista, kun alkaa seurustelemaan.. onneksi ei ole tarvinnut pettyä eli riski kannatti ottaa.. pari kertaa on sen jälkeen iskenyt ahdistus-kohtaus.. silloin kun muutettiin yhteen, ei tullut mitään, mutta sitten, kun puoltoista kuukautta myöhemmin mentiin kihloihin, tuli itkettyä parina iltana vessassa ja teki niin mieli heittää se sormus pois.. tuntui, että en saanut henkeä ja tuntui todella pahalta.. toisen kerran se kohtaus tuli, kun muutettiin tähän asuntoon.. syytä en keksinyt.. saa nähän tuleeko taas se kohtaus, ku joskus ostamme sen oman asunnon.. :/ olihan siinä vähän totuttelua, kun piti ottaa toinen huomioon, eikä voinut enää tehdä mitä mieleen vaan tuli..
 
Kiitos miina! Taidan olla sitten ihan turhan hätäinen :ashamed: Tuo mies on kuitenkin sellainen jota en halua ikikuuna päivänä menettää! Ja uskon / tiedän että hän tuntee samoin, mutta luottamus naisiin on vain pohjamudissa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Peppi1981:
kävin itseni kanssa myös kunnon keskustelun hyvistä ja huonosta puolista, kun alkaa seurustelemaan.. onneksi ei ole tarvinnut pettyä eli riski kannatti ottaa.. pari kertaa on sen jälkeen iskenyt ahdistus-kohtaus.. silloin kun muutettiin yhteen, ei tullut mitään, mutta sitten, kun puoltoista kuukautta myöhemmin mentiin kihloihin, tuli itkettyä parina iltana vessassa ja teki niin mieli heittää se sormus pois.. tuntui, että en saanut henkeä ja tuntui todella pahalta.. toisen kerran se kohtaus tuli, kun muutettiin tähän asuntoon.. syytä en keksinyt.. saa nähän tuleeko taas se kohtaus, ku joskus ostamme sen oman asunnon.. :/ olihan siinä vähän totuttelua, kun piti ottaa toinen huomioon, eikä voinut enää tehdä mitä mieleen vaan tuli..

Tuo kuulostaa ihan samalta, mitä mies on minulle kertonut... Toivottavasti löydät syyn huonoon oloosi!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Phoenix:
Alkuperäinen kirjoittaja Gwen:
Kaksi vuotta olin aikoinaan sinkkuna kahden pidemmän suhteen välissä.

Ensimmäinen miesehdokas tauon jälkeen oli sellainen, johon mulla meni hermot. Hän soitteli moneen kertaan päivän aikana ja kyseli missä olin. En voinut sietää sitä, että minun olisi yht'äkkiä täytynyt pitää lokikirjaa tekemisistäni, kun pariin vuoteen kukaan ei ollut kysellyt perään.. Saattoi osittain vain johtua siitä, että mies oli muutenkin vääränlainen. Tämän ehdokkaan kanssa en koskaan päätynyt saman katon alle asumaan. Seuraava oli sitten sellainen, jonka kanssa en missään vaiheessa tuntenut olevani tilittämässä vastentahtoisesti päiväni kulkua, jos hän kyseli tekemisistäni. Mikään muukaan ei tuntunut missään vaiheessa oudolta tai sopeutumista vaativalta. Samaisen miehen kanssa olen nyt ollut pian kymmenen vuotta ja meillä on kolme yhteistä lasta.

Hei, kerro lisää, varsinkin tästä toisesta, minkälainen taival teillä oli ennen kuin asetuitte yksiin?

:flower: =)

Ensin tapailtiin lähes joka päivä ja noin parin viikon päästä ensimmäisistä treffeistä asuttiin käytännössä melkein koko ajan yhdessä, vaikka "oikeaan" yhteenmuuttoon meni lähemmäs vuosi. Kummallakin oli aika samantyyliset elämäntavat, sama musiikkimaku, sama pukeutumistyyli ym. joten kitkaa ei tuntunut tulevan oikeastaan mistään. Tarvetta toisen muuttamiseen ei ollut. Ensimmäisen lapsen hankkimisen jälkeen alkoi erilainen arvomaailma aika lailla rassaamaan. (Mies raha- ja perhekeskeinen ja minä enemmän luonto-, ympäristö- ja seikkailukeskeinen.) Jos olisin saanut pysyvän työpaikan, olisin lähtenyt. En saanut ja pysyttiin yhdessä. Mulla on aina ollut hirveän suuri kynnys pyytää muiden apua, joten olisin voinut heittäytyä yh:ksi vain, jos olisin pärjännyt täysin omillani. Edelleen ollaan siis yhdessä ja lapsia on tullut lisää, mutta mulla tuntuu olevan ikuinen projekti yrittää selittää miehelle, että mm. käyttökelpoista tavaraa ei pidä turhaan heittää roskiin, jätteet tulee lajitella jne. kaikenlaista, jonka 'unohtaminen' minua usein riepoo. Molempien heikkohermoisuus rasittaa myös aika lailla... Pitää vaan yrittää jatkaa tätä. =)

Alkuun ei tosiaankaan noita muutamia yhteensopivuuseroja edes huomannut, mutta niitä alkoi tulla jälkeenpäin esille koko ajan enemmän. Jos tapaamishetkellä on pää riittävän pihkassa, niin vähän oudommatkin tavat toisella saattaa mennä ilman, että niihin edes kiinnittäisi mitään huomiota.

 

Yhteistyössä