Pinna palaa ja kasvatusopit unohtuu?

Olen mukavuudenhaluinen äiti ja haluan, että lapsillani on hyvä olla ja että arkemme olisi mahdollisimman helppoa ja kivaa.

No eihän se pienten lasten kanssa varmasti ikinä sitä ole, ei ainakaan helppoa...

Olen tunnistanut itsessäni huonon äidin, en jaksa olla aina johdonmukainen ja hermostun tosi äkkiä, jos kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Meillä kyllä pidetään kiinni ruoka- ja nukkumaanmenoajoista ja lapset on hyvin puettuja. Heidän kanssaan ollaan paljon.

Mutta jos lapset esim. tappelevat ja riehuvat, saatan uhkailla milloin milläkin (et saa katsoa telkkaria, et saa karkkia, laitan sinut ulos yksin leikkimään tms.). Lopulta karjun pää punaisena tai vien lapset niskasta huoneisiinsa häpeämään (en siis roikota niskasta, mutta väärin tuokin on). Yleensä kun kaikki rauhoittuvat, pyydetään kyllä anteeksi ja juttu unohtuu. Mutta en jaksa toteuttaa uhkauksiani, en vain jaksa.

Ja lapset kyllä tietävät, että uhkailuni on huuhaata. Kamalinta on jos lapsi ei usko sanaakaan kylässä, enhän minä siellä kehtaa huutaa ja räyhätä, se kun on se ainut toimiva (väärä) keino saada lapset rauhoittumaan.

Onhan meillä mukavaakin, on niitä ihania helppoja päiviä. Mutta yhtä usein on niitä räyhäämispäiviä, pienin lapseni on uhmaiässä ja hänen kanssaan rajoja kokeillaan jatkuvasti.

Jaksan tiettyyn pisteeseen olla johdonmukainen enkä anna periksi tärkeiden asioiden kanssa, olen myös hellä äiti ja pidän lapsiani paljon kainalossa yms. Tiedän, miten lapsia kuuluisi oikeasti kasvattaa ja toimin hyvin tiettyyn rajaan asti.

Mutta tämä toinen puoli (räyhäävä ja raivoava hullu) on lapsille myös tuttu ja pelkään, että heistä ei tule ihan "normaaleja" kun äiti käyttäytyy itse kuin pieni lapsi. Saatan kiroillakin, kun oikein hermostun.

Meillä ei lyödä. Olen useasti sortunut tukistamiseen, se on väärin ja vältän sitä viimeiseen asti, mutta joskus pinnani ei veny enää tippaakaan ja se on ainoa keino saada kiukutteleva tai pahoja tekevä lapsi pysähtymään. Väärä keino, tiedän kyllä. Pahinta on, että pyydän lapseltani jälkeenpäin anteeksi ja näin lapsi tietää itsekin, että tukistaminen on väärin ja äiti on kamala.

Olen harkinnut ammattiapua, ehkä omassa lapsuudessani on tapahtunut jotakin sellaista, etten kestä kiukuttelua. Tai ehkä olen vain itsekäs ja jotenkin laiska äiti. Minulla on kehitysvammainen sisko, mietin, olisinko jäänyt ehkä jotenkin vaille huomiota. Omassa lapsuudessani selkäsaunat olivat aika tavallisia, sain niitä itsekin. Omilleni en ikinä sitä tee.

Lapset ovat minulle elämäni tärkein asia ja haluan, että heillä on hyvä elämä. Pelkään, että se on menossa pilalle kun kasvatustyylini on näin pielessä. Onneksi heidän isänsä on todella hyvä kasvattaja ja enemmän läsnä lapsille kuin moni muu isä ikinä. Tosin ei hänkään ole ohjannut lapsia esim. jäähypenkille vaan isän sana on riittänyt. Hänellä on auktoriteettia ja lapset uskovat häntä.

Toisaalta lapsemme osaavat käyttäytyä hienostikin eivätkä ole mitään häirikkölapsia, uskovat kyllä vieraita aikuisia ja leikkivät kiltisti muiden lasten kanssa. Keskenään rakastavat/raivoavat kyllä päivittäin.

Olen vain jotenkin tosi väsynyt ja kaipaisin toisten äitien mielipiteitä. Onko teillä muilla ikinä tälläsiä tunteita?

Olisiko vihanhallintakurssista apua? Olen siinä mielessä järjissäni, että osaan arvioida omaa käytöstäni.

Neuvolasta en toivo apua, pelkään, että tilanne jotenkin paisuu tai pahimmassa tapauksessa lapset viedään vaikka heillä on kuitenkin hyvät oltavat kotona ja heistä oikeasti välitetään.

 

Niin tutun kuuloista! Odotan mielenkiinnolla vastauksia. Kuulostat hyvältä, rakastavalta äidiltä kaikesta huolimatta!

 

Onko sulla omia harrastuksia?

 

Voi kyllä on... mä olen todella lyhytpintainen ihminen ja hermostun todella äkkiä. Lapsen kanssa olen yrittänyt vähän pidentää hermoja ja onnistunutkin siinä jollain tapaa.

Kuitenkin on päiviä (lapsi on 2 v. 6 kk) kun lapsi on todella uhmakas ja hänellä on valtava tempperamentti. Huutaa minkä kurkustaa lähtee ja heittäytyy täysin vaikeaksi. Siinäon todella vaikea pitää hermojaan kurissa. Välillä tiuskaisen ja käsken tiukasti lopettamaan. Ei uskota- kiljuminen jatkuu. Sanon tiukemmin-ei usko...käsken omaan huoneeseen-tulee sieltä pois. Päivän päätteeksi on niin huono äiti fiilis kun on vaan käskyttänyt lasta ja komentanut.

Tänään viimeistään palo totaalisesti pinna kun lapsi kiljui suoraa huutoa autossa... enkä tiedä miksi. Juttelin rauhallisesti,kyselin,hassuttelin ja yritin saada huomion pois. Ei niin ei... suoraa huutoa kiljui. Silloin paloi päreet ihan totaalisesti ja karjaisin voimien takaa että nyt hiljaa! Hiljeni ja pyysin anteeksi jälkikäteen ja halittelin. Mutta koko päivän ollut itku kurkussa miten paska äiti olen kun huusin pienelle... tämä huutaminen ei tapahtunut pelkästään autossa vaan koko aamupäivän kotona. Mistä milloinkin.

Välillä oon ihan loppu. Lapsi on hoidollisesti todella helppo. Säännöllinen rytmi ja nukkuu yöt hyvin. Silti tempperamenttia on ihan liikaa. Erittäin voimakas lapsi.

Lapsi osaa kyllä olla kuin enkeli kylässä. Eikä kukaan usko millaista meillä voi kotona olla. Rakastan lastani ylikaiken mutta välillä on niin paska äiti olo kun toinen vaan huutaa ja kiljuu....

 

Täällä samanlainen tapaus. Tänäänkin oli sellainen päivä, että jälkikäteen harmittaa...

 

Vertaistukea. Suloisia ovat kun nyt nukkuvat ha kaduttaa räyhääminen .
Mutta kyllä rajat saa panna ilman syyllisyyttä, yritetään muistaa se kuitenkin.

 

Auttaisiko jos kaikki kiukuttelijat alkaisitte laskemaan vaikka kahteenkymmeneen? Aloitat vain laskemaan kovaan ääneen. Lapset (toivottavasti) pysähtyvät kuuntelemaan yllättävää asiaa. Kun olet päässyt loppuun, sano että lapset voivat tulla seuraavan kerran mukaan laskemaan jotta kaikki hieman rauhottuisivat. Esimerkilläsi tavasta rauhoittua myös lapset oppivat tavan rauhoittaa itsenä kun paikalla ei ole aikuista jolla on auktoriteettiä.

Ja toisaalta -lapset kiukuttelevat eniten sille joka on heille se turvallisin kiukuttelun kohde, joten se että heillä on kohde jolle kiukutella on merkki hyvästä elämästä. Jos ei ole ketään jolle on turvallista kiukutella puuttuu lapselta turvallinen suhde aikuiseen (joka saattaa purkautua pienempien tai heikompien kiusaamisena).

 

Normisettiä, ainakin meillä! Itse kanssa olen miettinyt tuota miten vahingoitan lapsiani eläimellisellä raivoamisella mutta nykymaailman henki on se jottei lapsen kanssa kohta enää saa edes keskustella negatiivisista asioista puhumattakaan huutamisesta/ kurittamisesta. sitten mietitään mistä niitä aivopieruja sikiää. Itse huomaan ainakin jotta lukemalla aiheesta "täydellisten äitien" kommentteja huomaan jotta pinnani palaa herkemmin kun tunnen epäonnistuneeni kasvatusasioissa. Jos olisin tiennyt kuinka hirviömäisen ihmisen lapseni käytöksellään ja väsyttämisellään minussa ajoittain herättää olisin saattanut miettiä lisääntymistä tosiaan kahdesti. Myöhäistä se nyt enää on

 

meillä samaa päälle 2vn kanssa...

 

Joskus kannattaa poistua paikalta jos ei osaa sanoa mitään järkevää. Ite oon kyllä samanlainen hothead mitä tulee lastenhuoneen siivoukseen, en tiä miks just se on niin arka paikka mulle. Muuten kestän kyllä lasten kinastelua tai esim pöydässä pelleilyä ilman suurempia raivokohtauksia.
Kannattaa pohtia etukäteen niitä rangaistuksia ettei tule laadittua turhia uhkauksia. Sopia vaikka lasten kanssa yhdessä mikä olisi sopiva rangaistus esim jos riitelevät keskenään tai jos eivät tottele. Lapset on hyviä keksimään rangaistuksia. Sopikaa samalla palkintoja hyvästä käytöksestä.

Parhaiten lapset tottelee kun pysyy rauhallisena, ottaa lasta kädestä kiinni, laskeutuu kyykyyn lapsen silmien tasolle ja selittää rauhassa asiansa.

Jos kylässä homma tuntuu karkaavan kädestä niin lähde lapsen kanssa hetkeksi vaikka vessaan "rauhoittumaan" niin voit samalla sitten opastaa lasta miten käyttäydytään.

 

Todella tutulta kuulostaa, tosin en oo sortunut kiroiluun (paitsi hiljaa mielessäni) tai tukistamiseen. Mun lapsuudenkodissa ei koskaan huudettu, rähjätty, oltu väkivaltaisia tai edes kovinkaan komentelevia.. olin ilmeisesti harvinaisen kiltti lapsi, kuten veljenikin. Meillä oli aika pitkälti vapaa kasvatus jos oikein muistan.

Mä olen omalla kohdalla miettinyt, että olen jotenkin liian kontrollihaluinen.. ja sitten koitan kontrolloida lapsia, vaikka ongelmana on selvästikin se itsekontrollin pettäminen.

 

Kuulostat hyvältä ja järkevältä äidiltä, pinna palaa kaikilla joskus. Eri asia miten kovasti huutaa, ettei nyt ihan lähde "lapasesta" ja tietysti väkivaltaa ei saa käyttää! Kyllä lapsille saa näyttää että äiti on tosi vihainen jos he kiusaa toisiaan, tappelee tms. Mikset laita suoraan jäähylle? Siirrät vain joka kerta jäähypenkille ja käyt läpi tilanteen kun lapsi saanut kasvatuksellisen rangaistuksen eli parin minuutin jäähyn. Ei tarvi huutaa ihan niin useasti

 

Kiitos kannustavista vastauksista, ihanaa, kun ei tullut hirveää tylytystä vaan vertaistukea. Kiitos.

Minulla ei juuri ole omia harrastuksia kodin ulkopuolella, käyn silloin tällöin kävelylenkillä yksin. Ja kun lapset nukkuvat. Olenkin ajatellut, että voisin säännöllisemmin lähteä liikkumaan, se kyllä oikeasti auttaa.

Jäähypenkkiä käytin paljon esikoisen kanssa. Silloin jaksoin aina ohjata lapsen sinne ja jaksoin kuunnella huudotkin paremmin. Keskimmäisen lapsen ja varsinkin tämän kuopuksen kanssa se varmasti auttaisi, mutta en vain jaksa sitä jäähyllä ravaamista. Tämä kertoo juuri tästä laiskuudestani äitinä. :/

Esim. olen laittamassa ruokaa, isompi lapsi ärsyttää pienempää ja seuraa hirveä riita ja pienempi huitaisee isompaa jollain lelullaan. Hyvä äiti veisi lapsen jäähylle ja keskustelisi miten toisen lyöminen yms. on väärin ja sen on loputtava. Itse haluaisin vain saada sen ruuan jo valmiiksi ja käyn karjaisemassa, että nyt loppuu se riitely tai jäätte ilman ruokaa/jälkkäriä!!!

Meillä on myös ollut jotakin tarra- tms. palkintoyrityksiä (saa tarran kun tekee sitä ja tätä hienosti), mutta en itse jaksaisi aina muistaa niitä ja jakelen niitä tarrojakin ihan väärin.

Esim. Olisi kova kiire jonnekin ja pukemisesta on luvattu tarra, isompi pukee hienosti ja saa tarran. Pienempi ei pue hienosti, mutta pienen väkisinpukemisen jälkeen vetää itse housut ja lenkkarit jalkaan ja vaatii tarran. Annan sen tarran, ettei tarvitse kuunnella huutoa mutta sitten isompi alkaa kitistä, että miksi pienempi sai tarran kun ei kerran pukenut kaikkia vaatteita itse! Jotenkin näin ne tarrakokeilut aina päättyvät, kun en jaksa olla kovin johdonmukainen.

Mutta "kiva" kuulla, että muillakin pinna palaa, etten ole ainoa.

Tuosta tukistamisesta en ole ylpeä. Pelkkä sen sanominen tai tänne kirjoittaminen tuntuu tosi kamalalta. Ei meillä silti mitään tukkapöllyjä anneta. Eikä ikinä lapsia lyödä, kuten jo mainitsin.

Ja vaikka tuossa aikaisemmin kirjoitin, että en vie lapsia jäähylle niin kyllä he tietävät miten toisen satuttaminen on väärin ja olemme käyneet nekin keskustelut monta kertaa.

Ehkä kuopus on todellakin tulossa äitiinsä, sillä hänellä menee äkkiä hermot jos isommat ovat ärsyttämässä. Ihan oikeasti, sellainen sisarusten keskinäinen ärsyttäminenkin olisi ihan jäähypenkille joutumisen arvoista, mutta hyvin vähän kukaan kasvatustieteilijä pohtii lasten tapoja ärsyttää toisiaan. (Eli miten joku lapsi saa toisen lapsen raivoihinsa tietyin keinoin, ei varsinaisesti kiusaamalla, mutta sellaisella härnäämisellä.)

 

Noi sun tunteet on kuin mun päästä! Juuri tänään mietin itselleni jotain vihanhallinta-kurssia.

Et usko, miten helpottavaa lukea samanlaisista ajatuksista.<3

 

Meillä ei lyödä. Olen useasti sortunut tukistamiseen, se on väärin ja vältän sitä viimeiseen asti, mutta joskus pinnani ei veny enää tippaakaan ja se on ainoa keino saada kiukutteleva tai pahoja tekevä lapsi pysähtymään. Väärä keino, tiedän kyllä. Pahinta on, että pyydän lapseltani jälkeenpäin anteeksi ja näin lapsi tietää itsekin, että tukistaminen on väärin ja äiti on kamala.

Tiedätkö mitä? Olen monesti ajatellut, että jos tukistaminen olisi yhä sallittua, saatettaisiin välttätyä näiltä ylilyönneiltä puolin ja toisin. Tarkoitan nyt näitä uutisia, missä vanhemmat ovat pimahtaneet ja ampuneet ensin perheensä ja lopuksi itsensä tai vastaavasti lapset ovat lahdanneet puoli koulua.

On hieno ajatus, että asiat hoidettaisiin keskustelemalla. Ihmiset ovat kuitenkin luonteeltaan erilaisia ja toisen pinna palaa nopammin kuin toisen. Vanhemmuuteen ei ole pakollista kurssia, joten toimintatapoja on monia. Lapsetkin ovat erilaisia. On tilanteita, joissa pieni tukistaminen tai luunappi saattaisi ehkäistä lapsen jatkuvaa rajojen kokeilua ja terrorisointia ja tätä myöten ehkäistä myös vanhempien ylilyöntiä väkivallan suhteen.

 

Onhan toi hermojen menetys ihan inhimillistä! Kai temperamenttisellä lapsella on samanlainen äiti Jaksamista!

 

Ihanaa että on muitakin samanlaisia "huonoja äitejä" !
Mulla palo pinna viimeksi tänään aamulla kun 6.30 tullaan kiekumaan vanhempien sänkyyn kun olis ollu viikon ainut päivä jolloin olis saanut nukkua hiukka pidempään... Siinä hetken raivosin ja vein lapset omaan sänkyyn ja uhkailin että jos kuuluu sanakin ni soitan mummille ja sanon ettei mummin tarttekkaan tulla iltapäivällä leipomaan lasten kanssa... Sänkyyn jäivät nyyhkyttämään ja minä sängyssä valveilla hirveissä omantunnontuskissa että tämän uhkaus olisi voinut jäädä tekemättä

Mäkään en jaksa viedä mitään loppuun asti ja tuntuu että mä meen aina sieltä missä aita on matalin. Esim iltapala on 80% sitä mitä lapset haluaa koska mä en jaksa tapella ja kattoa sitä venkoilua pöydässä... Eilen isä olis halunnu keittää puuron illalla mutta mä olin väsyny ni katoin pöytään minkä tiesin uppoovan tytöille:ruisleipää,porkkanaa ja rypäleitä. Ihan hyvä iltapala mun mielestä mutta se tarjoiltiin VAAN sen takia että lapset sitä pyysi eli mennin lasten pillin mukaan...

 

Miksi lapset esimerkiksi tappelevat ja huutavat? Oletteko koskaan miettineet sitä?

 

Täällä yksi temperamenttinen äiti ilmoittautuu myös. Pahinta on, että mulla in tosi helpot (ja pienet ) lapset, ja silti mun pinna palaa välillä. Varsinkin päiväunille meno rasittaa hermoja vietävästi ja usein nukutus päättyy huutoon molemmilta osapuolilta. Inhottava olo on usein, vaikka ei se onneksi ole päivittäistä.

Fyysistä kurittamista en ole vielä sortunut käyttämään, mutta kyllähän joskus tulee ikävän rajusti kelkottua lapsi (1v9kk) sänkyyn sen tuhannen kerran. Ja hemmetin huono omatunto soimaa pitkään näiden päivien jälkeen.

Kauheinta on, että nyt lapsi oli mummolassa yökylässä, niin takaisintullessaan oli kuin äitiä ei olisikaan ja isin syli vaan kelpasi. Nyt on aika epäonnistunut olo...

 

Luin joku aika sitten hyvän Keijo Tahkokallion hyvän kasvatuskirjan. Siinä oli hyvä ajatus siitä, miten nykyään äidit kokee helposti syyllisyyttä ja siitä seuraa hyvittelyä ja siitä seuraa lapsille epävarmuutta ja siitä edelleen sekasortoa. Ennen vanhaan oli itsestään selvää, että vanhemmat saivat komentaa lastaan. Pointti siinä oli se, että teki mitä teki, niin pitäisi olla varma siitä, että teko on oikeutettu. Nykyään aletaan syyttää itseään ja se sekoittaa kasvatustilannetta.

Ei kirjoittaja väkivaltaa kannata, mutta pohtii sitä, että aiemmin äiti nappasi lasta hiuksista ja oli lapsen edessä edelleen puhtaalla omallatunnolla ja tiesi tehneensä "oikein" eikä kokenut tarvetta hyvitellä lasta siitä. Nyt kun hän tekee saman, hän on syyllinen ja pyytelee anteeksi ja kasvattaminen menee pieleen. Kannattaa siis käyttää sellaisia kasvatuskeinoja, jotka ovat nykyään sallittuja, jottei syyllisyys-näkökulma sotke asioita. Sillä kyllä lapsia saa ja pitää kasvattaa, eikä heidän pahastumisestaan saa syyllistyä.

 

Up

 

sama täällä. itse olen sortunut jopa lapsen riehuessa antamaan litsarin poskelle kun tunsin oloni neuvottomaksi. sitten meninkin parvekkeelle tärisemään ja soitin perheneuvolan hotlinelle ja sanoin että tarvitsen apua. siellä kävin kolme vuotta ja sain konkreettista tukea kasvatukseen, johdonmukaisuuteen ja vinkkejä arkeen. toimiva palkitsemissysteemi sekä lapselle että vanhemmalle hyvin sujuneista ja haastavista tilanteista.

mies on todella hyvä isä ja ainoastaan käyttää huutamista viimeisenä keinona ja on selvästi auktoriteetti talossa. oon itse temperamenttinen ja niin on lapsikin.

perheneuvolassa puitiin paljon mun omaa lapsuutta joka on todella väkivallan, niin henkisen ja fyysisen, värittämä, enkä koskaan tahdo käyttäytyä kuten omat vanhempani. kerran sorruin ja toista kertaa ei tapahdu.

tilanne tosin helpottunut kun lapsikin kasvanut. itsekin jo useamman vuoden viisaampi.

tsemppiä ap:lle ja muille "paloherkille" vanhemmille