Pettämisestä ja sen jälkipyykistä!

Pakko harmautua.

Pieni katselmus tilanteeseen:

Minulla ja miehellä on kaksi pientä lasta.
Kun esikoinen oli pieni vauva, mies petti minua parhaan ystäväni kanssa. Ei erottu miehen kanssa, vaan tähän asti ollaan asioita yritetty korjata (ja siinä aika hyvin onnistuttu alkuun nähden).
Kuitenkin kaikista hyvittelyistä, lupauksista ja rakkaudenosoituksista huolimatta en ole pystynyt luottamaan mieheen 100%:sti ja tuo pettäminen nousee silloin tällöin pahana haamuna mieleen ja on aina saanut itselleni tosi pahan olon.
Aina se sama kuvotus, ahdistus ja sydämen särkymisen tunne tulee silti väkisin mieleen.

Nyt sitten n. 2 vuotta pettämisen jälkeen minä itse törmäsin mielenkiintoiseen mieheen. Päädyimme samaan osoitteeseen ja samaan sänkyyn.
Sen jälkeen minulla oli aivan järkyttävä morkkis.
Koskaan en miehelleni kertonut, että häntä petin (enkä kerro).
Tuo oman pettämiseni jälkeen mulle on tullut fiilis, ettei se mieheni petos mua kohtaan ollutkaan niin järkyttävä.
Minua ei enää satuta ajatella ex-ystävääni ja edes sitä, että hän minut mieheni kanssa petti.
Minua ei satuta enää epäilykset, eikä mikään mikä aiheeseen liittyy.
Ei ahdista, enkä nosta sitä asiaa enää esiin riitojen yhteydessä.
Jotenkin oman pettämiseni jälkeen ymmärrän enemmän tilannetta ja ajattelen asiaa niin, että miehen pettäminen on saattanut olla pelkkä hairahdus ja ehkä sittenkin hän rakastaa minua. Rakastanhan minäkin miestäni enemmän kuin ketään, vaikka häntä petinkin.

En tiedä olenko minä vain erityisen sairas yksilö, kun ajattelen, ettei mieheni pysty enää minua satuttamaan, koska itsekin olen yhtä pahan tempun tehnyt.
Tavallaan ajatus "annoin takaisin samalla mitalla" huhuilee tuolla takaraivossa.

En tiedä petoskumppanini sukunimeä, enkä mitään muutakaan olennaista hänestä.
En toivo, että missään tapaisimme, vaikka en tapaamista pelkääkään.

Miten siis miehen ja oman pettämisen jälkeen voi olla näin hyvä olo kaikesta?
Miten yht'äkkiä ne kaikki ahdistavat ja pahat tunteet katoavat?
Miten voi tulla sellainen fiilis, että kaikki on hyvin, eikä meitä miehen kanssa mikään koskaan erota?

Onko kukaan koskaan kokenut mitään vastaavaa?

 

Minä en usko, että teistä kumpikaan rakastaa toisianne. Siis ja tämä on vain mun mielipide. Itse en pystyisi rakasta ihmistä satuttaamaan ja vielä se, että et tunne edes katumusta.

 

Pettäminen on inhimillistä. Jokainen tekee joskus virheitä ja pettäminen voi olla yksi niistä. Pettämiseen ei varmastikaan ajaudu ellei suhteessa ole jotain vikaa, mutta pettämisen jälkeen voi tajuta sen miten paljon toista rakastaa ja silloin myös oma parisuhde paranee. Pettämisestä tulee niin huono omatunto ja morkkis ettei sitä taatusti halua enää uudelleen tehdä.

Onnea aloittajalle. On hienoa, että jaksatte yhdessä jatkaa eteenpäin.

 

Virheitä tekee kaikki.

Mutta mä ap:na ehkä olisin enemmän huolissani siitä, että onko se yhtä-äkkinen tunne siitä, että toinen ei voi satuttaa merkki siitä rakkaudesta vai sen loppumisesta.

 

Juu,tiedän aika tarkkaan mistä puhut. Olin aiemmin tosi mustasukkainen miehestäni,joka on aika kova flirttailemaan. Koko ajan pelkäsin että mitä jos mies lähteekin baarista jonkun mukaan jne,vaikka hän ei koskaan ole mua pettänyt. Ei kuulemma edes itse tajua olevansa mitenkään erityisen flirtti,eikä kuulemma tee sitä tahallaan tai mua loukatakseen.

Noh,eksyinpä minäkin erään vanhan koulukaverin luo jatkoille kerran ja aamulla heräsin tämän miehen vierestä. Morkkikset oli ihan järkyttävät ja on vieläkin. Kerroin miehelleni kaiken ja hän halusi silti jatkaa yhdessä. Sen jälkeen on tullut sellainen olo,että jos tämä ei kaatanut suhdettamme,niin mikä sitten..Luotan mieheeni nykyään 100%:sesti ja tuntuu että yksi hairahdus vain vahvisti suhdettamme. En tietenkään ketään kehota pettämään,mutta ainakin meillä se avasi molempien silmät sen suhteen kenen kanssa oikeasti haluaa elämänsä jakaa.

 

Minäkin tiedän mistä puhut, samallatavalla on käynyt meilläkin (tai vähän eroja). Jotenkin minä jumiuduin siihen "uhrin" osaan, ja itkin vain miten mieheni onkaan ollut niin paha ja ettei se minua rakasta, kunnes tein itse yhtä pahasti. Se aukaisi silmäni että kukaan ei ole täydellinen, kaikki me teemme virheitä, ja pystyin antamaan miehelleni anteeksi. Me jatkoimme ihan uudelta tasolta ja olemme paljon onnellisempia nykyään.

 

Minä en usko, että teistä kumpikaan rakastaa toisianne. Siis ja tämä on vain mun mielipide. Itse en pystyisi rakasta ihmistä satuttaamaan ja vielä se, että et tunne edes katumusta.

Minä olen itsekin sanonut aina, että jos rakastaa, ei petä.
Siksi mulla olikin niin vahva tunn, että mies ei voi mua rakastaa (ja se lisäsi omaa pahaa oloani ihan hirveästi).
Nyt kun olen pettänyt, niin voin sanoa, että ehkä sittenkin toista voi rakastaa, vaikka pettää.

Tuntin katumusta teostani, mutta samalla myös helpotusta.
Työnsin katumuksen piiloon ja pyrin olla ajattelematta sitä. Ajattelen mieluummin sitä hyvää oloani ja sitä tunnetta, että vihdoinkin olen "vapaa" pahasta olostani. Vapaa siitä kaikesta kahden vuoden piinasta.
Tuntuu että nyt vasta pystyn oikeasti antamaan anteeksi miehelleni hänen tekonsa.
Nyt tuntuu, että ymmärrän kaikkea vähän enemmän.

 

Ei se vaikuta yhtään omituiselta. Meillä on ollut vähän samanlainen tilanne, mutta nyt on mennyt monta vuotta entistä paremmin, ja tuntuu että koko ajan paranee vaan.

Sellaisten, joilla ei ole kokemusta näistä asioista, on niin helppo aina tuomita heti kaikki ja väittää, ettei voi rakastaa jos on pettänyt. Yhden kerran hairahdus on kuitenkin eri asia kuin systemaattinen pettäminen. Jos kumpikin on tehnyt niin, on helpompi ymmärtää toisen ajatusmaailmaa.

Joo, kivittäkää vaan, täydelliset kotirouvat.

 

Virheitä tekee kaikki.

Mutta mä ap:na ehkä olisin enemmän huolissani siitä, että onko se yhtä-äkkinen tunne siitä, että toinen ei voi satuttaa merkki siitä rakkaudesta vai sen loppumisesta.

Nii'n...
En tiedä.
Toivon ja uskon, että se on merkki siitä rakkaudesta.
Tai olen ehkä kasvattanut suojamuuriani taas yhden asteen.
Kuka tietää. En minä ainakaan :/

 

Voi rakastaa ja silti pettää. Elämä ei ole kovinkaan simppeliä. Ei kannata sanoa ei koskaan ja tuomita, koska elämä kuljettaa omituisiinkin tilanteisiin.....

 

Juu,tiedän aika tarkkaan mistä puhut. Olin aiemmin tosi mustasukkainen miehestäni,joka on aika kova flirttailemaan. Koko ajan pelkäsin että mitä jos mies lähteekin baarista jonkun mukaan jne,vaikka hän ei koskaan ole mua pettänyt. Ei kuulemma edes itse tajua olevansa mitenkään erityisen flirtti,eikä kuulemma tee sitä tahallaan tai mua loukatakseen.

Noh,eksyinpä minäkin erään vanhan koulukaverin luo jatkoille kerran ja aamulla heräsin tämän miehen vierestä. Morkkikset oli ihan järkyttävät ja on vieläkin. Kerroin miehelleni kaiken ja hän halusi silti jatkaa yhdessä. Sen jälkeen on tullut sellainen olo,että jos tämä ei kaatanut suhdettamme,niin mikä sitten..Luotan mieheeni nykyään 100%:sesti ja tuntuu että yksi hairahdus vain vahvisti suhdettamme. En tietenkään ketään kehota pettämään,mutta ainakin meillä se avasi molempien silmät sen suhteen kenen kanssa oikeasti haluaa elämänsä jakaa.

Tätä tarkoitan!
Jotenkin se luottamuskin kasvaa kun tajuaa asioiden molemmat puolet.
Kiva kuulla että miehesi halusi jatkaa vielä tuon jälkeen! Välillä "onnellisiakin" loppuja

 

Virheitä tekee kaikki.

Mutta mä ap:na ehkä olisin enemmän huolissani siitä, että onko se yhtä-äkkinen tunne siitä, että toinen ei voi satuttaa merkki siitä rakkaudesta vai sen loppumisesta.

Nii'n...
En tiedä.
Toivon ja uskon, että se on merkki siitä rakkaudesta.
Tai olen ehkä kasvattanut suojamuuriani taas yhden asteen.
Kuka tietää. En minä ainakaan :/

No, toivottavasti kaikki kuitenkin selviää parhain päin :hug:

Osaatko miettiä, että mitä miehesi ajattelisi jos tietäisi? Entä onko kynnys kertoa isompi, kun tiedät kuinka rikki sellainen repii sen petetyn?

 

Ei se vaikuta yhtään omituiselta. Meillä on ollut vähän samanlainen tilanne, mutta nyt on mennyt monta vuotta entistä paremmin, ja tuntuu että koko ajan paranee vaan.

Sellaisten, joilla ei ole kokemusta näistä asioista, on niin helppo aina tuomita heti kaikki ja väittää, ettei voi rakastaa jos on pettänyt. Yhden kerran hairahdus on kuitenkin eri asia kuin systemaattinen pettäminen. Jos kumpikin on tehnyt niin, on helpompi ymmärtää toisen ajatusmaailmaa.

Joo, kivittäkää vaan, täydelliset kotirouvat.

Jos miehesi petti ensin, ja sinä jälkeenpäin, niin onko miehesi tietoinen sinun hairahduksesta?

Mietin vain sitä, että kuinka paha olo itselle tuli sen jälkeen, kun mies jäi kiinni, niin kannattaako minun tuottaa sitä samaa tuskaa miehelle, minkä minä koin?
Koska vaikka minun mielestäni nämä tapahtumat on vahvistanut suhdettamme, voi suhteemme silti murentua, jos mieheni saa tietää, että minäkin petin häntä. En voi meinaan koskaan sanoa varmaksi mitä toinen ajattelee, tuntee ja kokee.

 

Virheitä tekee kaikki.

Mutta mä ap:na ehkä olisin enemmän huolissani siitä, että onko se yhtä-äkkinen tunne siitä, että toinen ei voi satuttaa merkki siitä rakkaudesta vai sen loppumisesta.

Nii'n...
En tiedä.
Toivon ja uskon, että se on merkki siitä rakkaudesta.
Tai olen ehkä kasvattanut suojamuuriani taas yhden asteen.
Kuka tietää. En minä ainakaan :/

No, toivottavasti kaikki kuitenkin selviää parhain päin :hug:

Osaatko miettiä, että mitä miehesi ajattelisi jos tietäisi? Entä onko kynnys kertoa isompi, kun tiedät kuinka rikki sellainen repii sen petetyn?

No siinä se osittain juuri onkin.
Tiedän miltä se petetyn tunne on ja tiedän mitä se tekee itselle ja suhteelle.
Meillä menee nyt hyvin, mutta taas seuraavat kaksi vuotta voi olla yhtä helvettiä, jos kerron miehelleni (ja hän ei siis voi mistään vahingossa kuulla, että häntä petin. Päätös on siis vain minun käsissäni)

 

Ei se vaikuta yhtään omituiselta. Meillä on ollut vähän samanlainen tilanne, mutta nyt on mennyt monta vuotta entistä paremmin, ja tuntuu että koko ajan paranee vaan.

Sellaisten, joilla ei ole kokemusta näistä asioista, on niin helppo aina tuomita heti kaikki ja väittää, ettei voi rakastaa jos on pettänyt. Yhden kerran hairahdus on kuitenkin eri asia kuin systemaattinen pettäminen. Jos kumpikin on tehnyt niin, on helpompi ymmärtää toisen ajatusmaailmaa.

Joo, kivittäkää vaan, täydelliset kotirouvat.

Mulla on joo kokemusta olla se petetty. Enkä tähän päivään mennessä voi kokea olevani kokonainen ihminen sen takia. Ja kyllä minä olen onnellinen siitä, että mä vielä ajattelen silleen, että ei ole ok pettää. Enkä silti ole "täydellinen kotirouva".

 

Ei se vaikuta yhtään omituiselta. Meillä on ollut vähän samanlainen tilanne, mutta nyt on mennyt monta vuotta entistä paremmin, ja tuntuu että koko ajan paranee vaan.

Sellaisten, joilla ei ole kokemusta näistä asioista, on niin helppo aina tuomita heti kaikki ja väittää, ettei voi rakastaa jos on pettänyt. Yhden kerran hairahdus on kuitenkin eri asia kuin systemaattinen pettäminen. Jos kumpikin on tehnyt niin, on helpompi ymmärtää toisen ajatusmaailmaa.

Joo, kivittäkää vaan, täydelliset kotirouvat.

Mulla on joo kokemusta olla se petetty. Enkä tähän päivään mennessä voi kokea olevani kokonainen ihminen sen takia. Ja kyllä minä olen onnellinen siitä, että mä vielä ajattelen silleen, että ei ole ok pettää. Enkä silti ole "täydellinen kotirouva".

En ajattele minäkään, että pettäminen olisi hyväksyttävää missään muodossa.
Hajottaa se pahasti, kun huomaa, että luottamasi ja rakastamasi ihminen pettää.
Siksi ihmettelnekin, että miten tuntuu paljon paremmalta, kun itse on pettänyt myöskin.
En koe hyvää oloa "kostamisesta" tai muusta vastaavasta, vaan siitä, että nyt ymmärrän kaikkea enemmän.
Osaan rakastaa, vaikka olenkin pettänyt.
haluan jatkaa mieheni kanssa, vaikka häntä petinkin.
Haluan pysyä silti perheenä, kaiken tapahtuneen jälkeen.

 

Ei se vaikuta yhtään omituiselta. Meillä on ollut vähän samanlainen tilanne, mutta nyt on mennyt monta vuotta entistä paremmin, ja tuntuu että koko ajan paranee vaan.

Sellaisten, joilla ei ole kokemusta näistä asioista, on niin helppo aina tuomita heti kaikki ja väittää, ettei voi rakastaa jos on pettänyt. Yhden kerran hairahdus on kuitenkin eri asia kuin systemaattinen pettäminen. Jos kumpikin on tehnyt niin, on helpompi ymmärtää toisen ajatusmaailmaa.

Joo, kivittäkää vaan, täydelliset kotirouvat.

Mulla on joo kokemusta olla se petetty. Enkä tähän päivään mennessä voi kokea olevani kokonainen ihminen sen takia. Ja kyllä minä olen onnellinen siitä, että mä vielä ajattelen silleen, että ei ole ok pettää. Enkä silti ole "täydellinen kotirouva".

En ajattele minäkään, että pettäminen olisi hyväksyttävää missään muodossa.
Hajottaa se pahasti, kun huomaa, että luottamasi ja rakastamasi ihminen pettää.
Siksi ihmettelnekin, että miten tuntuu paljon paremmalta, kun itse on pettänyt myöskin.
En koe hyvää oloa "kostamisesta" tai muusta vastaavasta, vaan siitä, että nyt ymmärrän kaikkea enemmän.
Osaan rakastaa, vaikka olenkin pettänyt.
haluan jatkaa mieheni kanssa, vaikka häntä petinkin.
Haluan pysyä silti perheenä, kaiken tapahtuneen jälkeen.

Haluaisiko miehesi, jos tietäisi, mitä olet tehnyt?

 

Ei se vaikuta yhtään omituiselta. Meillä on ollut vähän samanlainen tilanne, mutta nyt on mennyt monta vuotta entistä paremmin, ja tuntuu että koko ajan paranee vaan.

Sellaisten, joilla ei ole kokemusta näistä asioista, on niin helppo aina tuomita heti kaikki ja väittää, ettei voi rakastaa jos on pettänyt. Yhden kerran hairahdus on kuitenkin eri asia kuin systemaattinen pettäminen. Jos kumpikin on tehnyt niin, on helpompi ymmärtää toisen ajatusmaailmaa.

Joo, kivittäkää vaan, täydelliset kotirouvat.

Mulla on joo kokemusta olla se petetty. Enkä tähän päivään mennessä voi kokea olevani kokonainen ihminen sen takia. Ja kyllä minä olen onnellinen siitä, että mä vielä ajattelen silleen, että ei ole ok pettää. Enkä silti ole "täydellinen kotirouva".

En ajattele minäkään, että pettäminen olisi hyväksyttävää missään muodossa.
Hajottaa se pahasti, kun huomaa, että luottamasi ja rakastamasi ihminen pettää.
Siksi ihmettelnekin, että miten tuntuu paljon paremmalta, kun itse on pettänyt myöskin.
En koe hyvää oloa "kostamisesta" tai muusta vastaavasta, vaan siitä, että nyt ymmärrän kaikkea enemmän.
Osaan rakastaa, vaikka olenkin pettänyt.
haluan jatkaa mieheni kanssa, vaikka häntä petinkin.
Haluan pysyä silti perheenä, kaiken tapahtuneen jälkeen.

Haluaisiko miehesi, jos tietäisi, mitä olet tehnyt?

Uskon että haluaisi, kun tietää, että hänenkin pettämisreissustaan selvittiin.
En kuitenkaan voi olla 100% varma asiasta.
Aina voi toivoa mutta aina se toivo ei riitä.
Eli varmaan parempi olla kertomatta.
Turhaa ottaa enempää säröjä meidän perheeseen.

Eikös miehetkin ajattele, että jos ei tiedä, ei satu?

 

Oon kuullut sanottavan,että jos kertoo pettämisestä puolisolleen,tekee sen täysin itsekkäistä syistä,tavallaan helpottaakseen sitä omaa syyllisyydentunnettaan. Salailu on kamalaa,varsinkin jos täytyy jotain salata rakkaalta ihmiseltä mutta mä oon sitä mieltä että jos sulla ei ole vaaraa "jäädä kiinni" sen takia että miehesi kuulisi asian puskaradion kautta,niin melkein kehoittaisin olemaan kertomatta.

 

Uskon että haluaisi, kun tietää, että hänenkin pettämisreissustaan selvittiin.
En kuitenkaan voi olla 100% varma asiasta.
Aina voi toivoa mutta aina se toivo ei riitä.
Eli varmaan parempi olla kertomatta.
Turhaa ottaa enempää säröjä meidän perheeseen.

Eikös miehetkin ajattele, että jos ei tiedä, ei satu?

ei se nyt välttämättä noin mene (että kun on mies ei halua tietää). Voit kysyä itseltäsi saman, jos vaoisit valita, haluaisitko ettet olisi koskaan saanut tietää? Monesti kertominen (siis että ei jää kiinni, vaan itse kertoo) on oman tuskan siirtämistä toiselle. Itse pääsee syyllisyydestä, mutta toinen saa valtavan tuskan. Aika itsekästä minusta. Kärvistelkööt pettäjä itsekseen.
Itse olen pettänyt ja jäänyt kiinni, mikä oli hyvä. Kaksi vuotta meilläkin kesti että mies pystyi antamaan anteeksi, ja minä aloin jo saamaan lieviä paniikkikohtauksia tuskan vuoksi. Mutta nyt suhteemme on vahvempi kuin koskaan, ja ollaan menty naimisiin ja saatu kaksi lastakin sen jälkeen.
Minusta on aika tekopyhää sanoa (ilman että on kokenut sitä) että jos toinen pettää, niin se on heti ero. Kyllä se tilanne pitää ensin kokea, ja katsoa miten asia etenee. Suhde VOI parhaassa tapauksessa selvitä ja jopa parantua, mutta tietysti se vaatii kovaa työtä. En minäkään kannata tai hyväksy pettämistä, mutta en myöskään sano että suhde on heti tuomittu jos niin käy. Tai että pettävä osapuoli ei kaikesta huolimatta rakastaisi petettyä.

 

Uskon että haluaisi, kun tietää, että hänenkin pettämisreissustaan selvittiin.
En kuitenkaan voi olla 100% varma asiasta.
Aina voi toivoa mutta aina se toivo ei riitä.
Eli varmaan parempi olla kertomatta.
Turhaa ottaa enempää säröjä meidän perheeseen.

Eikös miehetkin ajattele, että jos ei tiedä, ei satu?

ei se nyt välttämättä noin mene (että kun on mies ei halua tietää). Voit kysyä itseltäsi saman, jos vaoisit valita, haluaisitko ettet olisi koskaan saanut tietää? Monesti kertominen (siis että ei jää kiinni, vaan itse kertoo) on oman tuskan siirtämistä toiselle. Itse pääsee syyllisyydestä, mutta toinen saa valtavan tuskan. Aika itsekästä minusta. Kärvistelkööt pettäjä itsekseen.
Itse olen pettänyt ja jäänyt kiinni, mikä oli hyvä. Kaksi vuotta meilläkin kesti että mies pystyi antamaan anteeksi, ja minä aloin jo saamaan lieviä paniikkikohtauksia tuskan vuoksi. Mutta nyt suhteemme on vahvempi kuin koskaan, ja ollaan menty naimisiin ja saatu kaksi lastakin sen jälkeen.
Minusta on aika tekopyhää sanoa (ilman että on kokenut sitä) että jos toinen pettää, niin se on heti ero. Kyllä se tilanne pitää ensin kokea, ja katsoa miten asia etenee. Suhde VOI parhaassa tapauksessa selvitä ja jopa parantua, mutta tietysti se vaatii kovaa työtä. En minäkään kannata tai hyväksy pettämistä, mutta en myöskään sano että suhde on heti tuomittu jos niin käy. Tai että pettävä osapuoli ei kaikesta huolimatta rakastaisi petettyä.

Näinpä,samaa mieltä. Jos aina ajatellaan että jos rakastaa niin ei voi satuttaa,niin entäs todella pahat riidat joissa tulee molemmin puolin sanottua pahasti. Mua sanat satuttaa jopa enemmän kuin teot ja tiedän että miehen kanssa rakastetaan toisiamme vaikka joskus riidellessä sanotaankin pahasti. On epäinhimillistä odottaa toiselta jatkuvaa täydellisyyttä. Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Rakkauteen kuuluu myös ne negatiiviset tunteet,enemmän huolestuisin jos toinen ei herättäisi mussa mitään tunteita,niinkuin haaleessa vedessä lilluisi Elämä on vuoristorataa ja ne korkeimmat huiput tuntuu niin ihanalle jos tietää mitä sieltä syvimmältä pohjalta löytyy. Ei pidä toista enää itsestäänselvyytenä.

 

Aika mielenkiintonen pointti sulla!
Ite en oo tullu ajatelleeks asiaa tuolta kannalta. Mä olen sen petetyn roolin elänyt edellisessä elämässä!

 

Oon kuullut sanottavan,että jos kertoo pettämisestä puolisolleen,tekee sen täysin itsekkäistä syistä,tavallaan helpottaakseen sitä omaa syyllisyydentunnettaan. Salailu on kamalaa,varsinkin jos täytyy jotain salata rakkaalta ihmiseltä mutta mä oon sitä mieltä että jos sulla ei ole vaaraa "jäädä kiinni" sen takia että miehesi kuulisi asian puskaradion kautta,niin melkein kehoittaisin olemaan kertomatta.

Ei ole kiinnijäämisen vaaraa.
Kukaan ei asiasta tiedä (paitsi minä ja pettäjäkumppanini)
Pettäjäkumppani ei tunne miestäni, enkä minä pettäjää sen enempää.
Kukaan ystäväni ei asiasta tiedä.
Ainoastaan täällä olen ensimmäisen kerran suuni aukaissut.
En ota siis mitään riskejä, että kiinni jäisin.

Itsekin uskon, että parempi olla kertomatta.
En sen takia, että tuskan siirtäisin miehelleni, vaan siksi, että mitä se loppujen lopuksi auttaisi yhtään mitään, vaikka asiasta kertoisin?
Mieheni on (ilmeisesti) onnellinen nyt, niin koen, että en riko vaaleanpunaisia laseja. Nauttikoot ja olkoot onnellinen, sillä sitä tuskaa on ollut ihan liikaa meidän suhteessa muutenkin.

 

Aika mielenkiintonen pointti sulla!
Ite en oo tullu ajatelleeks asiaa tuolta kannalta. Mä olen sen petetyn roolin elänyt edellisessä elämässä!

petetyn rooli on se pahin, minkä minä olen kokenut elämässäni
Se, kun matto vedetään jalkojen alta.
Ennen luotin sokeasti mieheeni, mutta pettämisen jälkeen mihinkään en uskaltanut luottaa :/

Nyt osaan katsella oman tempaukseni jälkeen asiaa toiselta kantilta.
En tiedä ymmärtäisikö mieheni minua paremmin, jos saisi itsekin kokea sen petetyn tuskan...?