pelot ei hellitä

[tiia]

onko muita odottajia joita vaivaa erilaiset pelot liittyen vauvaan ja raskauteen? takana yksi tuulimunaraskaus 02/06, ja alkuraskaudessa pelkäsin tietenkin keskenmenoa. nyt kun ollaan jo hyvällä mallilla rv 26+6, pelkään ihan hillittömästi että vauva kuolee kohtuun. pelko on läsnä joka päivä, paikoin se on todella raastavaa. on hankala nauttia raskaudesta, kun koko ajan pelkää!=(

 

[=)]

Tuttu tunne. Toista odottelen aika loppusuoralla jo, ja tunteet samanmoisia kanssasi. Ennen esikoista oli yksi keskenmeno ja liekö juuri siitä jäänyt pelko kytemään mieleen. Nytkin olen suht´ peloissani, että jotain pahaa ehtii tapahtumaan ennen kuin vauva tulee maailmaan, tai että syntymän jälkeen se ei jaksa elää tms. Tilannetta ei auta ympäristön vähättelevä höpö höpö -asenne; kun lapsensa puolesta (vaikkakin vain turhaan) pelkää, on pelko todellista eikä poistu vaikka toinen mitä sanoisi. En siis pysty auttamaan sinua mitenkään, itse samanlainen hermoheikko kun olen, mutta tiedät nyt että on meitä muitakin! Mutta joku sanoi minulle joskus, että on aivan luonnollista että aiti pelkää lapsensa puolesta. Mikä sitten on liiallista sitä en osaa sanoa. Vai onko vaan niin, että osa äideistä näyttää ja tunnustaa pelkonsa helpommin kuin toiset, vaikka kaikki pelkäisivätkin paljon... mene ja tiedä! Mutta onnellista loppuodotusta, tosiasiahan on että koska raskautesi on jo noin pitkällä, todella harvoin sattuu enää mitään vauvalle vaarallista!!!! =)

 

[mammamia]

Mullakin oli alkuaika paniikkia että tuleeko keskenmeno, kun takana oli yksi aiemmin. Sitten kun päästiin turvallisen rajan yli eli 26 viikkoa niin alkoi jännittää että syntyykö lapsi terveenä ja sitä sitten miettii välillä. Olen nyt yrittänyt kuitenki keskittyä rakentamaan lapselle turvallista ympäristöä kotiin, pessyt vaatteita, laitellut nallet+pehmokirjat esille, vaunut odottaa eteisessä ja pian kootaan sänkykin. Yritän vaan miettiä positiivisia asioita ja ajatella aikaa n. 2 kk lapsen syntymän jälkeen ja kaikkea ihanaa mitä lapsen kanssa sitten tulevaisuudessa touhutaan. Turhat olemattomat murheet sikseen !

Sen olen huomannut ettei näistä peloista kannata kenellekään puhua. Alussa juttelin työkavereitten kanssa keskenmenopelosta, mutta just tuollaista höpö-höpö vastaan ottoa sain. Ei sitä kukaan muu voi ymmärtää miltä tuntuu kuin sellainen ihminen joka itse on keskenmenon kokenut. Aivan turhaa selittääkään asiaa muille. Pitävät vaan ihan hörahtäneenä. Sitä vartenhan onneksi on nämä keskustelupalstat, joissa saa anonyymisti tunteitaan purkaa. Yksi keskustelu ketju keskenmenon kokeneille odottajille on ex-kermitit, siellä saa ilman estoja purkaa tunteitaan ja pelkojaan ja siellä ymmäretään miltä tuntuu...eli sinne tytöt kirjoittelemaan...

 

[tilhi]

Juu, tästä itsekin toiselle palstalle kirjoittelin, eli näistä peloista.
Itsellä alkaa nyt viikko 33, joten kohtuu pitkällä jo ollaan, ja sitä enemmän on alkanut pelottaa. Juuri se, että vauva on yhä konkreettisempi ja isompi, tekee ajatuksen menetyksestä yhä kamalammaksi..
Kun on kuullut kauhutarinoita vauvoista jotka loppusuoralla ovat masuun kuolleet ja sitten on vielä pitänyt kuollut vauva synnyttää.. huh! Itse haluaisin kyllä leikkauksen jos noin kamalasti kävisi..
Järki sanoo ettei murehtiminen mitään auta, mutta välillä tulee aivan lamaannuttavia ahdistuksia, ja niistä tosi vaikea päästä irti.

 

[Taaperon äiti]

Oletko ajatellut että pelkäät "pimeää". Asialle et voi mitään, samaten kuin voit jäädä auton alle, liukastua kylpyhuoneessa jne. jne.

Oletko puhunut miehelle, kun olisi hyvä purkaa pelkoja ajatuksiksi. Itse en myöskään lähtisi puhumaan ammattiauttajalle, ja muilta saa helposti hymähtelyä.

Vaihtakaa vaikka keskenänne tässä ketjussa sähköpostiosoitteita tai kirjoitelkaa tässä ketjussa ja vaihtakaa ajatuksia jos se helpottaa kun on samassa tilanteessa olevia.

 

[tiia]

kiitos kaikille kommenteista! kiva että en ole ainoa jolla on tällaisia pelkoja.
tilhi kirjoitit ihan sen mitä itse juuri ajattelen, eli mitä pidemmälle raskaus menee niin enemmän sitä pelkää juuri kohtukuolemaa. helistin-sivuilla joku nainen kirjoitti juuri siitä, eli oli jäänyt ä-lomalle ja joskus rv 34 (tai yli) vauva oli menehtynyt kohtuun =( ja kaikki oli mennyt vallan mainiosti ennen sitä.
en ole neuvolassa sen liiemmin tilittänyt, miehelle puhun peloista paljon ja hän kyllä jaksaa tsempata ja kuunnella. ei kai auta kun mennä päivä kerrallaan.
kiitos vielä kaikille ja turvallista odotusta=)
tiia rv 27+1

 

[Vierailija]

Älkää pelätkö sellaista, mitä ei ole tapahtunut. Me saatiin muutama viikko sitten tietää, että vauvallamme voi olla pahalaatuinen kasvain... joka selviää vasta kun vauva syntyy. Koettakaa elää tällaisen tiedon kanssa, sitten tiedätte mitä pelko tosiaan voi olla. Nauttikaa nyt kun kaikki on ok ja ajatelkaa asioita ennenkuin on liian myöhäistä...

 

[Äiti jo]

Ei pelkoja voi verrata, se pelko on jokaiselle just oma ja siksi niin ahdistava. Olen tosi pahoillani Vierailija nimimerkin tilanteen takia, mutta jokaisella on oikeus pelätä, on tilanne sitten mikä vaan. Toivotaan, että teillä tilanne kääntyy parhain päin.

 

[pojan äiti]

Kuulostaa kovin tutulta ja tilhin teksti oli aivan kuin omani. Raskaudestani en pystynyt nauttimaan ollenkaan juuri tuon pelon takia. Jos jollekin puhuin pelostani, sitä vähäteltiin tai sitten sanottiin, että kyllä kaikki hyvin menee... se ei lohduttanut yhtään, vaan melkein suututti, koska mistä kukaan tietää meneekö mikään hyvin. Itse kävin jopa ammattiauttajalla, mutta jotenkin jäi ontto olo käynneistä, tuntui kuin kukaan ei minun pelkoani ymmärrä ja sitten itselle tuli tyhmä olo.
Se minua harmitti paljon, että pelkoni takia ei miehenikään pystynyt nauttimaan odotusajasta, mutta ihanasti hän tuki ja jakoi ajatukseni ja pelkoni.
Lopulta minulle ihana lääkäri äitipolilla antoi luvan synnytyksen käynnistämiseen kaksi päivää ennen laskettua aikaa, (vaikka raskauteni oli mennyt todella hyvin fyysisesti) koska olin henkisesti todella lopussa tuon pelon takia.
Näitä pelko asioita ei voi ymmärtää kukaan muu kuin toinen joka on kokenut saman ja jokaisen pelko on hänelle se suurin.
Nimim. vierailijan tilanne kuulostaa todella rankalta ja se pelko on varmasti jotain suunnatonta, toivon sydämestäni, että teidän vauvalla on kaikki hyvin. Ja kaikille muillekin toivon paljon jaksamista.

 

[Pahvi]

Miksiköhän raskaanaolevan pelkoihin ei suhtauduta asiallisesti vaan vähätellen???

Mä pelkäsin ekassa raskaudessa synnytyksen kivunlievitystä, varsinkin epiduraalia. Kaikki sen tehoa kehui, mutta mä pelkäsin kuolevani siihen, koska mulla on puudutusaineallergia. Juttelin tästä 1/2 välin lääkärissä ja sain lähetteen Jorviin keskustelemaan anestesialääkärin kanssa...
Venäläinen nainen ihmetteli ekana, että vittuakos sä tällä teet?? Sitten se totesi, että Epiduraali on hjuva, ei ongelmia. Kerroin hammaslääkärin luona saadun puudutuksen aiheuttamasta reaktiosta (paha rytmihäiriö, syke oli jossain lähellä 200 jne). Muija vähätteli sitäkin ja hoki vain, että Epidurali hjuva.
Poistuin paikalta itkien.

Synnytyksessä pyysin sitte sen Epiduraalin kun olin varmistanut, että papereissa on merkintä allergiasta ja vouhotin siitä vielä anestesialääkärillekin Lääkäri oli ihana ja puudutus vielä ihanampi

Olen ihan varma, että jos olisin saanut kunnon tietoa ko. aineista ennen synnytystä, niin en olisi ollut niin kuoleman pelossa synnytyksen aikana. Nyt koko alkusynnytys meni siihen epiduraalin pelkäämiseen...

Nyt kakkosen kanssa en enää pelkää

 

[Hena ja papunen]

Itsekin olen tuota vähättelevää asennetta miettinyt.. Minulla on ystäväpiirissä tällaisia "superäitejä" jotka: eivät huomanneet mitään muutoksia raskaana ollessaan, käyttäytyivät täysin normaalisti, eivät ottaneet synnytyksessä mitään kivunlievityksiä, onnistuivat heti imetyksessä, laihtuivat parissa kuukaudessa takaisin omiin mittoihin, jumppasivat löysän vatsan piiloon, hoitavat vauvaa täydellisesti, vauva ei koskaan itke......
Tuosta listasta voitte lukea kaikki minun pelkoni. Puhuin näistä kaikista miehelleni itkua tihrustaen, hän onneksi ymmärsi ja nyt meillä onkin tapana aina iltaisin jutella peloistani ja tuntemuksistani. On helpottanut oloa tosia paljon.
Järkyttävintä on, että olen saanut kaikki vähättelevät kommentit muilta naisilta. Neuvolanhoitaja, työkaverit jopa oma äitini ovat vähätelleen pelkojani ja vain sanoneet, että "vuosi tuhansien ajan äidit ovat synnyttäneet ja kaikki on mennyt hyvin". Kiitti vaan, ei auta yhtään tuo kommentti, aiheuttaa vaan lisää paineita.

Siksipä en asioistani puhu enää muille kuin miehelleni.

 

[Lea]

Ja varsinkaan 'pikkuasioita' ei saisi koskaan pelätä. Eikä missään nimessä 'turhia' asioita. Ja jos pelkää 'pinnallisia' asioita, niin sehän vasta onkin hirveätä ja aina on joku, ikävä kyllä usein just nainen, kertomassa millainen surkimus olet.

Miksei me naiset osata tukea ja auttaa toisiamme?