M
Miss Miss
Vieras
Laitoin tämän tänne, sillä voisin kuvitella parisuhde-palstalta löytyvän mielipiteitä ja kokemuksia tähän asiaan.
Olen 26-vuotias nainen ja seurustellut muutamia kertoja. Kaksi ensimmäistä suhdetta kesti vain hieman päälle vuoden. Toisessa tapauksessa mies jätti minut toisen naisen vuoksi, toisessa taas suhde kaatui miehen mahdottoman käytöksen vuoksi (johon oli erinäisiä syitä).
Kolmas suhde kesti yli neljä vuotta, ja mies hylkäsi minut loppujen lopuksi osittain toisen naisen, osittain sellaisten syiden vuoksi, jotka ovat minulle edelleen epäselviä. Toisaalta, miehellä ei edes ollut pokkaa hoitaa asiaa kasvotusten, joten tämäkin kertoo hänestä paljon.
Kaiken kokemani jälkeen minulle on kuitenkin tullut hillitön, epärealistinenkin pelko siitä, että tulenko enää koskaan löytämään ketään. Lähipiirissäni on ollut viime aikoina paljon yhteenmuuttamisia, lasten syntymiä, avioliittoja jne. Alan olla siinä iässä, että samanikäiset ystäväni vakiintuvat. Itse asun soluasunnossa, olen sinkku ja tuntuu, ettei elämässäni ole oikein mitään kiinnekohtaa.
Olen myös huomannut sellaista, että minua ei tilanteeni vuoksi oikein pidetä aikuisena ihmisenä. Minulla on pari vuotta nuorempi veli, ja hän asuu omassa taloudessaan (ei solussa) ja seurustelee. Jos lähipiirissä on esim. juhlat, hänelle lähtetetään oma kutsu, kun taas minut liitetään vanhempieni kutsuun. Tai sitten jätetään kutsumatta ja voivotellaan myöhemmin, että olisinhan minä voinut tulla vanhempieni kanssa samalla kutsulla. Myös esim. hääkuvia, kiitoskortteja yms. ei koskaan lähetetä minulle, mutta veljeni kyllä saa omat. Olen ollut tästä käytöksestä aika hölmistynyt. Tulee sellainen olo, että minua ei pidetä aikuisena ihmisenä. Myöskään koskaan ei ajatella, että toisin jonnekin mukanani avecin. On kuin minulla lukisi otsassa "vanhapiika", tai "ei kelpaa kellekään".
Tiedän, että en ole vielä kovin vanha, mutta olen alkanut pelätä, tuleeko elämääni koskaan hyvää kunnollista parisuhdetta. En tiedä haluanko joskus lapsia, ehkä 1-2 saattaisin haluta. Mutta nyt olen alkanut pelätä jopa sitä jäänkö lapsettomaksi. Yksi jonkun verran vanhempi sukulaisnainen taannoin minulle vihjaili, että joku pitäisi olla ennen kuin täyttää 30 v. Tällaiset puheet tuntuvat absurdeilta, mutta myös lisäävät ahdistustani. Tuntuu myös siltä, että aina kun tapaan jonkun mukavan sopivanikäisen miehen, hän on aina varattu.
Kyse ei ole siitä, että kaikki onneni olisi toisen ihmisen varassa, mutta koen että elämässäni on jokin tyhjä alue, kun ei ole sitä jonka kanssa jakaa asioita.
Millä pääsisin tästä tunteesta eroon? Entä te muut? Onko täällä muita saman kanssa painiskelleita? Olisi mielenkiintoista kuulla miten teidän tarinanne ovat menneet.
Olen 26-vuotias nainen ja seurustellut muutamia kertoja. Kaksi ensimmäistä suhdetta kesti vain hieman päälle vuoden. Toisessa tapauksessa mies jätti minut toisen naisen vuoksi, toisessa taas suhde kaatui miehen mahdottoman käytöksen vuoksi (johon oli erinäisiä syitä).
Kolmas suhde kesti yli neljä vuotta, ja mies hylkäsi minut loppujen lopuksi osittain toisen naisen, osittain sellaisten syiden vuoksi, jotka ovat minulle edelleen epäselviä. Toisaalta, miehellä ei edes ollut pokkaa hoitaa asiaa kasvotusten, joten tämäkin kertoo hänestä paljon.
Kaiken kokemani jälkeen minulle on kuitenkin tullut hillitön, epärealistinenkin pelko siitä, että tulenko enää koskaan löytämään ketään. Lähipiirissäni on ollut viime aikoina paljon yhteenmuuttamisia, lasten syntymiä, avioliittoja jne. Alan olla siinä iässä, että samanikäiset ystäväni vakiintuvat. Itse asun soluasunnossa, olen sinkku ja tuntuu, ettei elämässäni ole oikein mitään kiinnekohtaa.
Olen myös huomannut sellaista, että minua ei tilanteeni vuoksi oikein pidetä aikuisena ihmisenä. Minulla on pari vuotta nuorempi veli, ja hän asuu omassa taloudessaan (ei solussa) ja seurustelee. Jos lähipiirissä on esim. juhlat, hänelle lähtetetään oma kutsu, kun taas minut liitetään vanhempieni kutsuun. Tai sitten jätetään kutsumatta ja voivotellaan myöhemmin, että olisinhan minä voinut tulla vanhempieni kanssa samalla kutsulla. Myös esim. hääkuvia, kiitoskortteja yms. ei koskaan lähetetä minulle, mutta veljeni kyllä saa omat. Olen ollut tästä käytöksestä aika hölmistynyt. Tulee sellainen olo, että minua ei pidetä aikuisena ihmisenä. Myöskään koskaan ei ajatella, että toisin jonnekin mukanani avecin. On kuin minulla lukisi otsassa "vanhapiika", tai "ei kelpaa kellekään".
Tiedän, että en ole vielä kovin vanha, mutta olen alkanut pelätä, tuleeko elämääni koskaan hyvää kunnollista parisuhdetta. En tiedä haluanko joskus lapsia, ehkä 1-2 saattaisin haluta. Mutta nyt olen alkanut pelätä jopa sitä jäänkö lapsettomaksi. Yksi jonkun verran vanhempi sukulaisnainen taannoin minulle vihjaili, että joku pitäisi olla ennen kuin täyttää 30 v. Tällaiset puheet tuntuvat absurdeilta, mutta myös lisäävät ahdistustani. Tuntuu myös siltä, että aina kun tapaan jonkun mukavan sopivanikäisen miehen, hän on aina varattu.
Kyse ei ole siitä, että kaikki onneni olisi toisen ihmisen varassa, mutta koen että elämässäni on jokin tyhjä alue, kun ei ole sitä jonka kanssa jakaa asioita.
Millä pääsisin tästä tunteesta eroon? Entä te muut? Onko täällä muita saman kanssa painiskelleita? Olisi mielenkiintoista kuulla miten teidän tarinanne ovat menneet.