Pelko sairastumisesta ja psykosomaattiset oireet!

Hei.
Minä kuuluun kanssa tähän pelkureiden joukkoon.
Tätä on ollut jo vuosia, mutta välillä on helpottanut.
Muistan, esim. raskauden aikana yhtäkkiä alkaneeni pelätä syöpää. Se oli tosin ensimmäinen raskaus ja maitorauhaset turposivat hyvin voimakkaasti raskauden aikana jo. Eli kainalossa ja rinnoissa oli isoja patteja, joista pelko lähti.
Se meni kuitenkin ohi.

Nyt viime vuoden on ollut yhtä pelkoa.
Minäkin pelkään sairauksia, jotka johtavat nopeaan kuolemaan. Aivojuttuja ja verisuonten repeämiä.
Pelkään myös tauteja, jotka johtavat kuolemaan hoitamatta. Eli mahdollisuus olisi, mutta ilman hoitoa on myöhäistä.
Pelkään juuri sitä, että en ota tosissaan oireitani ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Lääkärissä en ole mitenkään älyttömästi käynyt, mutta tarpeeksi kuitenkin. Ja minusta ei tietystikkään mitään vikaa ole koskaan löydetty varsinaisesti.

Mutta tuohon edellä olevaan kysymykseen, että jos todettaisiinkin joku sairaus.
Minulle melkein näin kävi.
Olen kärsinyt hirvittävistä hormonioireista synnytyksen jälkeen. Vuoto on ollut ihan kauheaa, ja esim. yhdyntä aiheuttaa aina verenvuotoa ja kipua.
Lääkärissä tästä vuotovaivasta kävinkin (kuukautiset saattoi kestää 3vko ja tulla yhtäkkisiä verentulvahduksia joissa hemoglobiini laski)

Lääkärit ei pitäneet vaivaa kummoisempana/vaarallisena, mutta ottivat kuitenkin testejä. Hormonikuuriakin kokeiltiin.
Papasta löytyikin sitten lääkärien yllätykseksi vaikea asteiset muutokset, ja hoitoon otettiin heti kun tulokset tulivat.

Nyt odotan itse lopullisia tuloksia. Levinneisyys on laaja ja luokka huono.

Mutta yllättäen tämä asia ei ole herättänyt juurikaan pelkoa.
Pelkään edelleen muita sairauksia, mutta en tätä.

Mikä lie mielenoikku sitten on tälläinen.

 

Lääkkeet!

 

Hei.
Minä kuuluun kanssa tähän pelkureiden joukkoon.
Tätä on ollut jo vuosia, mutta välillä on helpottanut.
Muistan, esim. raskauden aikana yhtäkkiä alkaneeni pelätä syöpää. Se oli tosin ensimmäinen raskaus ja maitorauhaset turposivat hyvin voimakkaasti raskauden aikana jo. Eli kainalossa ja rinnoissa oli isoja patteja, joista pelko lähti.
Se meni kuitenkin ohi.

Nyt viime vuoden on ollut yhtä pelkoa.
Minäkin pelkään sairauksia, jotka johtavat nopeaan kuolemaan. Aivojuttuja ja verisuonten repeämiä.
Pelkään myös tauteja, jotka johtavat kuolemaan hoitamatta. Eli mahdollisuus olisi, mutta ilman hoitoa on myöhäistä.
Pelkään juuri sitä, että en ota tosissaan oireitani ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Lääkärissä en ole mitenkään älyttömästi käynyt, mutta tarpeeksi kuitenkin. Ja minusta ei tietystikkään mitään vikaa ole koskaan löydetty varsinaisesti.

Mutta tuohon edellä olevaan kysymykseen, että jos todettaisiinkin joku sairaus.
Minulle melkein näin kävi.
Olen kärsinyt hirvittävistä hormonioireista synnytyksen jälkeen. Vuoto on ollut ihan kauheaa, ja esim. yhdyntä aiheuttaa aina verenvuotoa ja kipua.
Lääkärissä tästä vuotovaivasta kävinkin (kuukautiset saattoi kestää 3vko ja tulla yhtäkkisiä verentulvahduksia joissa hemoglobiini laski)

Lääkärit ei pitäneet vaivaa kummoisempana/vaarallisena, mutta ottivat kuitenkin testejä. Hormonikuuriakin kokeiltiin.
Papasta löytyikin sitten lääkärien yllätykseksi vaikea asteiset muutokset, ja hoitoon otettiin heti kun tulokset tulivat.

Nyt odotan itse lopullisia tuloksia. Levinneisyys on laaja ja luokka huono.

Mutta yllättäen tämä asia ei ole herättänyt juurikaan pelkoa.
Pelkään edelleen muita sairauksia, mutta en tätä.

Mikä lie mielenoikku sitten on tälläinen.

Tsemppiä sinulle ihan hirmuisesti!! Anteeksi, kun kysyn mutta löytyikö sinulta papassa siis syövän esiasteita?

 

[QUOTE="hmm";27089677]Kamalinta on aina kun on käynyt vaikka verikokeissa tai luomi on poistettu, niin tulosten odottaminen! Sekoaisin varmaan jos kuulisin että minulla on joku vakava sairaus.. Oletteko ajatelleet miten kävisi jos teillä oikeasti olisikin joku sairaus?[/QUOTE]

TÄÄ ON NIIN TOTTA! Mä olen ihan hysteerinen aina, jos multa otetaan verikokeet... Siis sen tulosten odottamisen takia, itse verikokeen ottaminen ei tunnu missään. Minä kestän hyvin kipua ja toimenpiteitä, mutta se TULOSTEN ODOTTAMINEN! Se vie multa järjen.

 

Tai just vaikka PAPA-koe... Siinä kun joutuu useamman viikon odottamaan niin se piina on ihan järjetön!

 

Minä en uskalla mennä sinne lääkäriin. En ennen kuin on selkeästi pakko. En tiedä onko oireet kuviteltuja vai tosia. Esim. pieniä herneenkokoisia patteja on kainalossa, on ollut useamman vuoden. Olen vaan tottunut, että lääkäriin mennään vasta kun on oikeasti tarve. Jos edes olisi säännöllisiä lääkärintarkastuksia, mutta kun mun tarkastuksesta on varmaan kohta 10 vuotta - olen ollut lasten kanssa kotona ja työttömänä. Ei kukaan ole kiinnostunut työttömän terveydestä. Kynnys mennä arvauskeskukseen ruikuttamaan siitä ja tästä on korkea.

 

[QUOTE="vieras";27091673]Minä en uskalla mennä sinne lääkäriin. En ennen kuin on selkeästi pakko. En tiedä onko oireet kuviteltuja vai tosia. Esim. pieniä herneenkokoisia patteja on kainalossa, on ollut useamman vuoden. Olen vaan tottunut, että lääkäriin mennään vasta kun on oikeasti tarve. Jos edes olisi säännöllisiä lääkärintarkastuksia, mutta kun mun tarkastuksesta on varmaan kohta 10 vuotta - olen ollut lasten kanssa kotona ja työttömänä. Ei kukaan ole kiinnostunut työttömän terveydestä. Kynnys mennä arvauskeskukseen ruikuttamaan siitä ja tästä on korkea.[/QUOTE]

Sama täällä, en uskalla mennä lääkäriin! Jotenkin mua kammottaa ajatuskin. Tosin, tietysti sitä on joutunut käymään tässä elämänsä aikana lääkärissä ja mä huomaan, että kamalin ahdistus on kun istuu siinä odotushuoneessa ja odottaa. Kun pääsee lääkärin huoneeseen niin jotenkin helpottaa ja rauhoittaa, ainakin vähän.

 

Onkos muita "pelokkaita" linjoilla?

 

Vielä nostelen jos olisi muita?

 

Olen aina ollut taipuvainen pakonomaiseen pelkäämiseen. Todella piinaavaksi asia muuttui sen jälkeen kun minulla oikeasti todettiin syöpä neljä ja puoli vuotta sitten. No kävin läpi hoidot ja remissio on sen jälkeen pysynyt. Kontrollien odottelu on aina ollut yhtä piinaa. Viime keväänä muutama kuukausi ennen nelivuotiskontrollia, menetin kontrollin ihan täysin pelkojeni suhteen. Elämässä oli tuohon aikaan muitakin isoja muutoksia ja luultavasti ahdistukseni kumpusi niistä. Elämäni oli noin kolmen kuukauden ajan silkkaa helvettiä. Sain kuvittelemalla itselleni melkein kaikki oireet koita minulla oli ennen sairastumistani ollut. Kontrollissa kuitenkin kaiken todettiin olevan kunnossa!! Minun oli tosi vaikea uskoa asiaa, pikku hiljaa sain kuitenkin työnnettyä ajatukset taka-alalle ja oireetkin hävisivät. Minusta pelon voittamiseen ei ole muuta keinoa kuin sen hyväksyminen. Elämässä voi tapahtua mitä vaan, ja silti pitää uskaltaa elää. Usein pelkojen takana on kuitenkin joku muu elämän kriisi, jota on vaikea kohdata. Tavallaan on helpompi käpertyä itseensä ja pelätä.

Minua lohdutti jossain Suvi Teräsniskan biisissä oleva lause, "Katso siipiin perhosten, ne ei lennä miettien, kuinka pian lämpö kesän häviää".

Lisäksi sain apua Susan Jeffersin kirjasta Feel the fear and do it anyway.

 

Menkää hullut päälääkäriin, älkääkä täällä ulisko.

Eniten vikaa teillä on korvien välissä, sitä pitäis tutkia ja hoitaa.

 

Menkää hullut päälääkäriin, älkääkä täällä ulisko.

Eniten vikaa teillä on korvien välissä, sitä pitäis tutkia ja hoitaa.

Nyt tekisi mieli kirjoittaa sinulle todella pahasti!!

Ensinnäkin, me emme todellakaan ole hulluja! Tämä on sairaus mikä meillä on, psyykkinen sellainen. Toiseksi, minä (kuten moni muukin) on käynyt siellä "päälääkärillä" ja minullakin on lääkitys + terapia meneillään. Kolmanneksi, tämä on KESKUSTELUPALSTA jossa tietääkseni saa keskustella asioista! Omasta mielestäni en täällä ulise, niinkuin sinä sanoit vaan KESKUSTELEN.

Joten oliko sinulla vielä muuta??

 

[QUOTE="Miiu";27097358]Olen aina ollut taipuvainen pakonomaiseen pelkäämiseen. Todella piinaavaksi asia muuttui sen jälkeen kun minulla oikeasti todettiin syöpä neljä ja puoli vuotta sitten. No kävin läpi hoidot ja remissio on sen jälkeen pysynyt. Kontrollien odottelu on aina ollut yhtä piinaa. Viime keväänä muutama kuukausi ennen nelivuotiskontrollia, menetin kontrollin ihan täysin pelkojeni suhteen. Elämässä oli tuohon aikaan muitakin isoja muutoksia ja luultavasti ahdistukseni kumpusi niistä. Elämäni oli noin kolmen kuukauden ajan silkkaa helvettiä. Sain kuvittelemalla itselleni melkein kaikki oireet koita minulla oli ennen sairastumistani ollut. Kontrollissa kuitenkin kaiken todettiin olevan kunnossa!! Minun oli tosi vaikea uskoa asiaa, pikku hiljaa sain kuitenkin työnnettyä ajatukset taka-alalle ja oireetkin hävisivät. Minusta pelon voittamiseen ei ole muuta keinoa kuin sen hyväksyminen. Elämässä voi tapahtua mitä vaan, ja silti pitää uskaltaa elää. Usein pelkojen takana on kuitenkin joku muu elämän kriisi, jota on vaikea kohdata. Tavallaan on helpompi käpertyä itseensä ja pelätä.

Minua lohdutti jossain Suvi Teräsniskan biisissä oleva lause, "Katso siipiin perhosten, ne ei lennä miettien, kuinka pian lämpö kesän häviää".

Lisäksi sain apua Susan Jeffersin kirjasta Feel the fear and do it anyway.[/QUOTE]


Mahtavaa, että olet selättänyt sairauden! Sehän on totta, että elämässä voi tapahtua mitä tahansa ja silti täytyy uskaltaa elää. Välillä tuntuu (tai aika monestikkin), että itse en tuota taitoa osaa.

 

Itteeniki pelottaa et sairastun johonkin. Varsinkin, kun katon joitain ohjelmia, missä kerrotaan miten ehkäistään sairastumista tai jutuista mistä voi sairastua yms. Se saa mut ahdistumaan. Oon alkanut tarkkailee itteeni, ku murrosiässä oon jo. Äitin mielestä ajattelen liikaa maailman asioita kuten sairauksia. Koko ajan saa olla huolissaan jostain, ja oon vasta 13..

 

Mä pelkään lapsia yli kaiken.

 

Mulki ain välil on saman laist toivottavasti unohtasin ne niin kaikki unohtuis

 

Täällä on yksi. Tai olin silloin vielä kun olin psyykkisesti huonossa kunnossa (itse sitä tajuamatta tosin) ja muutenkin epäluuloinen, hieman harhainen ja pelkotilainen. Mulla oireet oli lähinnä mukamas veritulpan oireita. Saattoi esim. puutua koko jalka kokonaan tai polvesta alaspäin, tai käsi. Tein tosi paljon töitä että sain pelot ja oireet järjen alle ja sitä kautta hallintaan. Näitä ei ole ollut nyt onneksi muutamaan vuoteen, mutta edelleen on muunlaisia psykosomaattisia oireita, vaikka tämä mahan kurina aina kun jännitän jotain ihmistä tai tilannetta x( se on oikeesti tosi noloa, kun jännitän paljon muutenkin, varsinkin jos pitäisi antaa cooli kuva itsestään.

 

Mulla on taas et pelkään sairastuvani ihan tavalliseen kuten vatsatautiin. Usein oireet ovat samanlaisia kuin sinulla en muista nyt sitä nimeä. Kuitenkin aina pelkään. Yritän saada ne pois meditoimalla, lukemalla niistä kirjoja ja kuuntelemalla hyvän mielen musaa youtubesta -toimii ainakin hetkeksi!

 

- paitsi sulle Fine van Brooklyn med pieno. Harvinaisen epäempaattinen ja alentuva kommentti, joita on helppo näin netissä kasvottomana heitellä... Mutta muille, olen niin samassa veneessä jatkuvine pelkoineni ja oireineni, joiden elämiseen ja hallitsemiseen kuluu järjetön määrä henkisiä voimavaroja. En voi muuta kuin lähettää virtuaalihalit, ymmärrän niin täysin teitä kaikkia Tässä vahvojen ja täydellisten maailmassa kun ei saisi pelätäkään vaan homman pitäis pysyä hanskassa. Kaikille se vaan ei oo niin helppoo. Rakastakaa itseänne kaikesta herkkyydestänne huolimatta, niin itsekin yritän tehdä

 

Moro
Mulla alkoi oireet eron jälkeen. Ihan oikeita fyysisiä oireita. Imusolmukkeet kaulalla kasvoivat...huono olo. Niskat ja leuat kipeänä. Vatsavaivat, kummallisia lihasvärinöitä. Lääkärin toteamus verikokeiden jälkeen: "se on jotain ja menee joskus ohi".
Jippii..just ton halusinkin kuulla.

 

[QUOTE="Pekko";30114520]Moro
Mulla alkoi oireet eron jälkeen. Ihan oikeita fyysisiä oireita. Imusolmukkeet kaulalla kasvoivat...huono olo. Niskat ja leuat kipeänä. Vatsavaivat, kummallisia lihasvärinöitä. Lääkärin toteamus verikokeiden jälkeen: "se on jotain ja menee joskus ohi".
Jippii..just ton halusinkin kuulla.[/QUOTE]

Ja tietty liitin nämä oireet siis imusolmukesyöpään..vatsaoireet vatsasyöpään...
Imusolmukkeet nyt pienentyneet..palan tunne kurkussa ei ole kadonnut. Korvissa soi, leuat kipeenä ilmeisesti jännittämisestä.
Vatsakin hiukan rauhoittunut...mut hei, pelko säilynyt
Ilmeisesti kun onnistuu saamaan elämänsä tarpeeksi solmuun niin mieli keksii muuta ajateltavaa että itse ongelma peittyy...

 

Mäkin aina ''tunnen'' mukamas jotain esim kurkussa ja oikeesti ei ole mitään! Sama juttu pissahädän kanssa, heti ku ajattelee tulee pissahätä!Yritän vain olla ajattelematta ja olla onnellinen ja harmi kaikille jotka näistä kärsii

 

Mulla on pelko-oireinen ahdistuneisuushäiriö ja syöpäfobia. Pelkään jatkuvasti sairastuvani johonkin syöpään ja tarkkailen kehoani alinomaa. Kärsin useasti psykosomaattisista oireista, jotka sillä hetkellä tuntuvat ihan todelta! Tässä aiemmin pelkäsin että minulla on syöpä kurkussa ja heti kun aloin asiasta ahdistumaan niin alkoi kurkussa ja kaulalla tuntua tuntemuksia; vihlontaa, pistelyä, palan tunnetta kurkussa, turvotusta yms yms. Ahdistus kesti melkein 2kk ja kokoajan oli oireita. Kun vihdoin pääsin jotenkin kiinni normaaliin elämään ja syöpäpelko jäi taakse niin jäivät myös oireet. Sama rintasyöpäpelon kanssa. Pelko alkoi niin alkoi myös vihlonnat ja muut tuntemukset rinnoissa, varsinkin oikeassa.

Kuitenkin joka kerta, kun alkaa syöpäpelko ja tuntemukset/kivut niin pelkään, että nyt se on oikeaa sairautta eikä psykosomaattista...

Onko muita joilla myös taipumusta psykosomaattisiin tuntemuksiin?

Lisänä vielä, että itselläni on sekä lääkitys että terapia tukena. Silti pelkoja tulee.

 

Vanha ketju mutta vastaan nyt kuitenkin. Toivottavasti tämä helpottaa jotain. Minulla jatkunut reippaasti yli kolmevuotta keuhkosyöpäkammo. Olen työssä jossa syöpäpotilaita tulee vastaan harvase päivä. Joskus itken itseni uneen koska olen aivan varma sairastavani keuhkosyöpää ja mietin kuinka pienille lapsilleni käy kun äidistä aika jättää. Oireet ovat olleet kolmevuotta psykosomaattisia. Lääkäriä pelkään niin kamalasti etten tohdi mennä ja paniikkihäiriötä tiedän sairastavani vaikkei todettu ole, mutta välillä happi meinaa loppua kun ajattelee näitä ahdistavia asioita ja tietenkin tämän hapen hauppomisen yhdistää myös siihen keuhkosyöpään. Polttelen ja olen yrittänyt tehdä lakkoa lukuisat kerrat onnistumatta. Ajattelin vielä päästä eroon tupakoinnista. Tämä vuosi on ollut huono kun tullut sairastettua paljon flunssa mitä liikkunut, mutta sitä on ollut koko perheellä. Niiin kuulostaa tuokin oire keuhkosyövältä. Ei muiden flunssia näe samallalailla kuin tällainen syöpäkammoinen itsessään. Ja välillä tuntuu ettei saa nieltyä ruokaa alas vaan se pitää huuhtoa jollain alas. Mennyt kokonaan elämän ilo koska odottaa sitä ns hitaasti hiipivää kuolemaa. Moni varmaan ajattelee että hoitoon tällainen joutaisi ja tiedän sen itsekkin että joutaisi. Mutta minkäs teet kun päässä on vikaa ja näihin syöpiin väkisinkin törmään harvase päivä työssä Moni toivottavasti kokee omat kammonsa pieneksi tämän rinnalla. Mutta muistakaa että pessimisti ei pety.

 

Täällä yksi joka kärsii psykosomaattisista oireista. Ennen tiettyjä tilanteita alkaa myös suoli toimia ja vessassa täytyy ravata koko ajan. Yksi ärsyttävimmistä/ahistavimmista tuntemuksista on rintakivut, filmien mukaan sydän terve, en vaan millään meinaa uskoa tuota. Tunnenhan joka pv melkein kun se sydänkohtaus sieltä hiipii. Pää on kipeä, vaikea nukkua kun ahdistaa, tarkkailen sykettä joka päivä aktiivisesti ja sykehän siinä nousee ku huomaa että se on vähänkin korkeampi ja sitten alkaa rintakivut ja aamulla ne ovat poissa. Olen vankilassa oman mieleni sisässä. Toimivia läkkeitä en saa sillä alaikäinen (17v) laitoslapsi jolla päihdetaustaa. Tämä on helvettiä, rupesin epäilemään päihteitten vaikutusta asiaan ja olin monia kuukausia ilman päihteitä ja kappas vain, eivät oireer minnekkään hävinneet. Päihteet vaan vapauttavat tästä hetkeksi mutta pitkän ajan kanssa ruokkivat tätä. Välillä tulee paniikkikohtauksia kun olen "varma" että kohta sydänkohtaus alkaa ja sitten hengitän huonosti ja se alkaa puuduttaa raajoja, mikäs sen parempi oire sydäntauteihin ja se ahistaa. Eniten ahistaa kun ei tiedä VARMAKSI onko tämä psykosomaattista vai ei. Entä jos ei olekkaan ja olen liian huoleton? Entä jos lääkärit ovat väärässä? Tarvitsen apua, en vain jaksa enää pyytää sitä ja yritän painia tämän jokapäiväisen kivun ja ahdistuksen kanssa. Ymmärrän teitä hyvin.