minä joo ehkä jonkin verran tai en pelkää mutta kun mietin niin tekis pahaa....en voi kuvitella vaan sellaista että olen joskus maan sisällä :x :ashamed:
Pelkätkö kuolema?
- Viestiketjun aloittaja Eestlanna Savanna
- Ensimmäinen viesti
Mulle ei ole väliä mitä mun kropalle tehään kun oon jo poissa.Alkuperäinen kirjoittaja Istafra:
Palaa taikka mätänee...
En pelkää kuolemaa,mulla monta rakasta siellä oottamassa.
Enemmän pelottaa se miten omat lapset pärjää kun en ole täällä.
Ja se että koska oma aika on täysi.
Kun saisi lapset kasvatettua niin että itse pärjäisivät elämässä.
Läheisten puolesta enemmän huolta.
Oon kokenut yhen läheltä piti tilanteen,meinasin hukkua.
Räpiköin ja räpiköin,tuntui että keuhkot palaa,järkyttävä polte oli rinnassa..
Sitten oli ihan valkoista ja kirkasta sekä kuulin ihan kuin tiukujen helinää...
Eikä siis ollut pukki tulossa!!
Sitten mut kiskastiin pois ja sattui taas kehkoihin...
Mutta tuossa välissä,mulla oli jotenkin oudon ihana olo.
Se tuntui ja tuntuu edelleenkin lohdulliselta.
Pelkään kuolemaani jos sitä oikein alan pohtimaan ja miettimään. Lähinnä sitä onko kuolema kovin tuskallinen ja pitkä tapahtuma.
Minusta arkkuhautaus tuntuu hyvin vastenmieliseltä ajatukselta. Mätänevä ruumiini lasketaan sinne pimeään ja elukoita kuhisevaan monttuun... Mieluummin haluan tuhkaksi!
Mutta sillä ei taida paljonkaan olla meritystä enää kun on kuollut
Että turha sitä on ressata.
Aivan ehdottomasti kuitenkin pelkään läheisteni ja rakkaitteni kuolemaa kuin omaani. Olenkin monesti miettinyt, että he jotka täältä nuorena lähtevät säästyvät ainakin siltä repivältä tuskalta jonka rakkaan menetys aiheuttaa tänne jääville.
Minusta arkkuhautaus tuntuu hyvin vastenmieliseltä ajatukselta. Mätänevä ruumiini lasketaan sinne pimeään ja elukoita kuhisevaan monttuun... Mieluummin haluan tuhkaksi!
Mutta sillä ei taida paljonkaan olla meritystä enää kun on kuollut
Että turha sitä on ressata.Aivan ehdottomasti kuitenkin pelkään läheisteni ja rakkaitteni kuolemaa kuin omaani. Olenkin monesti miettinyt, että he jotka täältä nuorena lähtevät säästyvät ainakin siltä repivältä tuskalta jonka rakkaan menetys aiheuttaa tänne jääville.
mä pelkän sitää että. mun lapset jää ilman äiti , koska mun äiti kuoli kun olin pieni meillä oli tosi vaiketa meitä oli 4 ja mä olin ainut tyttö.
Katan tarinaan viitatakseni kerron nyt minäkin, että olen kerran havahtunut täydessä tietoisuuden tilassa ( jonkun mielestä ehkä en =) ) katonrajasta. Havahduin "outoon oloon" ja näin silmieni edessä pelkkää valkoista. Kesti hetken tajuta, että tuijotin kattoa viiden cm:n päästä. Käänsin "tietoisuuteni" alaspäin ja näin itseni nukkumassa. Säikähdin ja palasin vauhdilla kehooni.
Olin tuolloin 12-vuotias, enkä ollut kuullut tällaisista kehosta irtautumiskokemuksista vielä. Ymmärsin vasta myöhemmin, mistä oli kysymys. Unihalvaus terminä on minulle tuttu, siitä ei ollut kysymys.
Tämänkin kokemuksen vuoksi uskon, että kehon kuolema ei välttämättä tapa "tietoisuuttamme" tai sieluamme, miten nyt kukin haluaakaan sitten asian ilmaista.
Olin tuolloin 12-vuotias, enkä ollut kuullut tällaisista kehosta irtautumiskokemuksista vielä. Ymmärsin vasta myöhemmin, mistä oli kysymys. Unihalvaus terminä on minulle tuttu, siitä ei ollut kysymys.
Tämänkin kokemuksen vuoksi uskon, että kehon kuolema ei välttämättä tapa "tietoisuuttamme" tai sieluamme, miten nyt kukin haluaakaan sitten asian ilmaista.
vieras
olen viimme vuonna katsonut kuolemaa silmästä silmään kaksi kertaa, enkä enää pelkää. olen menettänyt 2 rakasta ihmistä, ja nähnyt hiedän levollisen ilmeensä. jos jossakin asiassa on yliluonnollista ja pelottavaa, niin se on siinä miten käy tänne maan päälle jääville sureville omaisille, kuolleilla ei ole hätää. tiedän että pienen poikani on hyvä olla isoisänsä kanssa siellä missä he nyt ovat. pelottavaa on, miten selviää järjissään surusta ja ikävästä.
Voimia hirmuisesti sulle... :hug:Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Ihan tuli pala kurkkuun. :'(
Kuolema nuorena on aina niin julmaa.Siskoni olen menettänyt ja se ikävä ei koskaan lakkaa.
Oma lapsi..sitä ikävää en pysty edes kuvittelemaan,vanhempieni ikävää olen joutunut seuraamaan läheltä.