M
Madeleine
Vieras
Moi!
Olemme seurustelleet yli 2 vuotta ja asuneet välillä yhdessäkin, mutta muuttaneet erilleen, koska suhde oli jatkuvaa vuoristorataa. Pääsyynä olivat minun masennukseni ja lapsuuden traumoista johtuvat asiat, kuten sairaalloinen mustasukkaisuus, kontrolloiminen, mielialojen vaihtelut, huono itsetunto, luottamuspula mieheen... Eli siis tappeluita tappeluiden perään. Osa syy oli myös miehen työ, joka vei niin paljon aikaa, ettei suhteelle sitä enää pahemmin jäänyt.
Välillä erosimme, mutta palasimme takaisin yhteen sellaisella "katsellaan nyt pikkuhiljaa"-periaatteella. Olen käynyt terapiassa ja saanut itseni kasattua jo melko hyvin. Hämmästyksekseni olen huomannut, etten ole enää mustasukkainen, en halua kontrolloida miestä vaan keskityn omaan elämääni, luotan häneen, itsetuntoni on kohonnut huimasti, olen itsenäistynyt... Tuntuu kuin olisin vasta nyt löytänyt itseni ja energisyyteni.
Meidän kokeilumme ei ole kuitenkaan osoittanut toimivansa. Mies on kai epävarma halustaan sitoutua suhteeseen. Välillä hän valittaa, ettei saa tarpeeksi omaa aikaa, kun pitää olla niin paljon kanssani. Minä puolestani en ole painostanut häntä mihinkään vaan yrittänyt antaa hänen tulla luokseni, kun haluaa ja mennä, kun siltä tuntuu. Hän saattaa kysyä minua kahville ja unohtua sitten luokseni useiksi päiviksi. Sitten hän taas "ahdistuu" ja vetäytyy täysin omiin oloihinsa ja tuntuu tällöin häiriintyvän, jos edes soitan hänelle. Muutaman päivän kuluttua hän alkaa soitella ja ehdotella tapaamisia.
Myöskin hän väittää, että ellei ole luonani, suutun hänelle, koska en voi vahtia hänen tekemisiään tällöin. En ymmärrä tätä. Itselläni on nykyisin melko kiireinen elämä ja keskityn tällöin ennemmin itseeni ja työvuoreeni. En jaksaisi enää edes stressata itseäni miettimällä hänen tekemisiään. Kyllä kai aikuinen mies tietää, mitä tekee.
Kun olemme yhdessä hän on hyvin passiivinen. Yleensä tulee luokseni ja avaa television, eikä edes yritä keksiä mitään yhteistä vaan vaikuttaa poissaolevalta ja kylmältä. Kun pyydän haleja tai pusuja, hän on hyvin vaivautunut ja tuntuu, että hieman ärsyyntynyt. Itse hän ei juuri koskaan anna hellyydenosoituksia.
Seksiä ei juuri enää ole. Hellyyden puute saa minut joskus ärtymään niin, ettei edes tee mieli. Aiemmin kun olin aktiivinen hän syytti minua siitä, etten ajattele mitään muuta kuin seksiä. Nyt yhteisen viikonlopun aikana yritin hakea läheisyyttä ja sitä kautta edetä seksiin, mutta häntä ei tuntunut kiinnostavan. Tänään hermostuin ja sanoin hänelle suoraan, että tämä ei riitä minulle vaan kaipaan hellyyttä ja seksiä ja että ottaa päähän elää "suhteessa" kun kuitenkin on aina puutteessa. Hän ihmetteli, miksi en ole sanonut siitä viikonloppuna. Ja ettei itse yritä tehdä aloitteita kun olen niin kylmä ja torjun hänet.
Olen aivan pihalla. Mies ei selvästikään ole huomannut muutosta minussa terapian tuloksena, joten siitä kai johtuu se, että hän tuntee olevansa velvoitettu asioihin, koska luulee minun suuttuvan. En todellakaan vakoile häntä tai vaadi tulemaan luokseni.
Tahtoisin saada hänet ymmärtämään, että tahdon kahden aikuisen välisen vapaaehtoisen suhteen, jossa on hellyyttä ja himoa. Tuntuu vain olevan mahdoton tehtävä. En tiedä joko luovuttaa. Tuo miehen puolustuskannalla olo, passiivisuus ja kylmyys alkavat olla jo niin raskaita, etten itsekään jaksa oikein olla hänelle enää iloinen ja hymyilevä saati innostua siitä, että hän kysyy, voiko tulla luokseni, jos tiedän sen tarkoittavan vain myrtynyttä television tuijotusta. En vain ymmärrä tätä tilannetta!
Olemme seurustelleet yli 2 vuotta ja asuneet välillä yhdessäkin, mutta muuttaneet erilleen, koska suhde oli jatkuvaa vuoristorataa. Pääsyynä olivat minun masennukseni ja lapsuuden traumoista johtuvat asiat, kuten sairaalloinen mustasukkaisuus, kontrolloiminen, mielialojen vaihtelut, huono itsetunto, luottamuspula mieheen... Eli siis tappeluita tappeluiden perään. Osa syy oli myös miehen työ, joka vei niin paljon aikaa, ettei suhteelle sitä enää pahemmin jäänyt.
Välillä erosimme, mutta palasimme takaisin yhteen sellaisella "katsellaan nyt pikkuhiljaa"-periaatteella. Olen käynyt terapiassa ja saanut itseni kasattua jo melko hyvin. Hämmästyksekseni olen huomannut, etten ole enää mustasukkainen, en halua kontrolloida miestä vaan keskityn omaan elämääni, luotan häneen, itsetuntoni on kohonnut huimasti, olen itsenäistynyt... Tuntuu kuin olisin vasta nyt löytänyt itseni ja energisyyteni.
Meidän kokeilumme ei ole kuitenkaan osoittanut toimivansa. Mies on kai epävarma halustaan sitoutua suhteeseen. Välillä hän valittaa, ettei saa tarpeeksi omaa aikaa, kun pitää olla niin paljon kanssani. Minä puolestani en ole painostanut häntä mihinkään vaan yrittänyt antaa hänen tulla luokseni, kun haluaa ja mennä, kun siltä tuntuu. Hän saattaa kysyä minua kahville ja unohtua sitten luokseni useiksi päiviksi. Sitten hän taas "ahdistuu" ja vetäytyy täysin omiin oloihinsa ja tuntuu tällöin häiriintyvän, jos edes soitan hänelle. Muutaman päivän kuluttua hän alkaa soitella ja ehdotella tapaamisia.
Myöskin hän väittää, että ellei ole luonani, suutun hänelle, koska en voi vahtia hänen tekemisiään tällöin. En ymmärrä tätä. Itselläni on nykyisin melko kiireinen elämä ja keskityn tällöin ennemmin itseeni ja työvuoreeni. En jaksaisi enää edes stressata itseäni miettimällä hänen tekemisiään. Kyllä kai aikuinen mies tietää, mitä tekee.
Kun olemme yhdessä hän on hyvin passiivinen. Yleensä tulee luokseni ja avaa television, eikä edes yritä keksiä mitään yhteistä vaan vaikuttaa poissaolevalta ja kylmältä. Kun pyydän haleja tai pusuja, hän on hyvin vaivautunut ja tuntuu, että hieman ärsyyntynyt. Itse hän ei juuri koskaan anna hellyydenosoituksia.
Seksiä ei juuri enää ole. Hellyyden puute saa minut joskus ärtymään niin, ettei edes tee mieli. Aiemmin kun olin aktiivinen hän syytti minua siitä, etten ajattele mitään muuta kuin seksiä. Nyt yhteisen viikonlopun aikana yritin hakea läheisyyttä ja sitä kautta edetä seksiin, mutta häntä ei tuntunut kiinnostavan. Tänään hermostuin ja sanoin hänelle suoraan, että tämä ei riitä minulle vaan kaipaan hellyyttä ja seksiä ja että ottaa päähän elää "suhteessa" kun kuitenkin on aina puutteessa. Hän ihmetteli, miksi en ole sanonut siitä viikonloppuna. Ja ettei itse yritä tehdä aloitteita kun olen niin kylmä ja torjun hänet.
Olen aivan pihalla. Mies ei selvästikään ole huomannut muutosta minussa terapian tuloksena, joten siitä kai johtuu se, että hän tuntee olevansa velvoitettu asioihin, koska luulee minun suuttuvan. En todellakaan vakoile häntä tai vaadi tulemaan luokseni.
Tahtoisin saada hänet ymmärtämään, että tahdon kahden aikuisen välisen vapaaehtoisen suhteen, jossa on hellyyttä ja himoa. Tuntuu vain olevan mahdoton tehtävä. En tiedä joko luovuttaa. Tuo miehen puolustuskannalla olo, passiivisuus ja kylmyys alkavat olla jo niin raskaita, etten itsekään jaksa oikein olla hänelle enää iloinen ja hymyilevä saati innostua siitä, että hän kysyy, voiko tulla luokseni, jos tiedän sen tarkoittavan vain myrtynyttä television tuijotusta. En vain ymmärrä tätä tilannetta!
