Parisuhteessa masentuneen kanssa

[masentuneen kanssa]

Hei, kaipailisin kokemuksia ja vertaistukea siitä miten jaksatte/olette jaksaneet suhteessa jossa toinen on masentunut? Onko parisuhteenne säilynyt ennallaan vai tuliko ero? Jos olette vielä yhdessä niin miten pidätte yllä parisuhdetta? Entä miten saatte pidettyä oman päänne kasassa?

Oma tilanteeni on nyt se että avomies on ollu masentunut puolisen vuotta. Tilanne ei ole muuttunut miksikään vaikka on lääkitys. Hän käy töissä mutta muuta ei jaksa. On kuin eri ihminen. Siitä ihmisestä kehen rakastuin ei tunnu olevan paljoa jäljellä. On kuin koko persoona olisi pyyhkäisty pois. Itseä ahdistaa kokoajan ja tuntuu että olisin mielummin yksin kuin ihmisen kanssa jota tuntuu etten edes tunne ja joka ei oikein osaa nauttia mistään. On kamalaa kun ei tiedä palaako toinen enää ennalleen vai muuttuuko jotain pysyvästi. Ja kuinka kauan tässä sitten jaksaa odotella että muuttuuko tilanne. Tuntuu että olen itsekäs kun ajattelen tällaisia. Hänellähän tässä on vaikeaa, mutta omakin elämä pyörii täysin tämän asian ympärillä ja pelkään masentuvani kohta itsekin kun olen kokoajan niin väsynyt...

Todella paljon keskusteluforumeilla puhutaan siitä kuinka mies on muuttunut masennuksen takia esim.väkivaltaiseksi tai ruvennut juomaan liika tai on agressiivinen ja tyly. Olisi mukavaa kuulla näkökulmaa myös niiltä joiden kumppani on muuttunut ns.apaattiseksi masennuksen takia.

 

[Totta on]

Hei, kaipailisin kokemuksia ja vertaistukea siitä miten jaksatte/olette jaksaneet suhteessa jossa toinen on masentunut? Onko parisuhteenne säilynyt ennallaan vai tuliko ero? Jos olette vielä yhdessä niin miten pidätte yllä parisuhdetta? Entä miten saatte pidettyä oman päänne kasassa?

Oma tilanteeni on nyt se että avomies on ollu masentunut puolisen vuotta. Tilanne ei ole muuttunut miksikään vaikka on lääkitys. Hän käy töissä mutta muuta ei jaksa. On kuin eri ihminen. Siitä ihmisestä kehen rakastuin ei tunnu olevan paljoa jäljellä. On kuin koko persoona olisi pyyhkäisty pois. Itseä ahdistaa kokoajan ja tuntuu että olisin mielummin yksin kuin ihmisen kanssa jota tuntuu etten edes tunne ja joka ei oikein osaa nauttia mistään. On kamalaa kun ei tiedä palaako toinen enää ennalleen vai muuttuuko jotain pysyvästi. Ja kuinka kauan tässä sitten jaksaa odotella että muuttuuko tilanne. Tuntuu että olen itsekäs kun ajattelen tällaisia. Hänellähän tässä on vaikeaa, mutta omakin elämä pyörii täysin tämän asian ympärillä ja pelkään masentuvani kohta itsekin kun olen kokoajan niin väsynyt...

Todella paljon keskusteluforumeilla puhutaan siitä kuinka mies on muuttunut masennuksen takia esim.väkivaltaiseksi tai ruvennut juomaan liika tai on agressiivinen ja tyly. Olisi mukavaa kuulla näkökulmaa myös niiltä joiden kumppani on muuttunut ns.apaattiseksi masennuksen takia.

Eihän ne lääkket auta, vaan pitäis selvittää mistä se pahaolo johtuu.
Jos on aina paha olo, niin kyllä se syö ihmistä, energioita
Syy ja seuraus.

 

[vaaksiainen]

Jos lääkitys ei ole puolessa vuodessa auttanut täytyy joko vaihtaa lääkitystä tai kokeilla muita hoitokeinoja. Tai sekä että. Esim. sähköhoidosta moni hyötyy todella paljon, tosin työkuntoiselle sitä tuskin annetaan. Erilaiset mindfulness-tyyppiset harjoitukset ovat myös hyviä -sekä masentuneelle että omaiselle.

Jos miehesi kuitenkin jaksaa käydä töissä, on tilanne oikein hyvä. Tee sinä kotityöt ja anna hänen olla rauhassa, älä yritä väkisin aktivoida -mikään ei ahdista masentunutta yhtä paljon kuin se, että toinen yrittää väkisin saada "nauttimaan". Elä omaa elämääsi niin hyvin kuin voit, yritä pitää itsestäsi mahdollisimman hyvää huolta ja nauttia asioista -se auttaa miestäsikin eniten, että elämä ympärillä on mahdollisimman normaalia ja sinä pysyt kasassa.

On täysin mahdollista, että se mies johon rakastuit ei tule enää koskaan takaisin. Minä olen sairastanut masennusta muutaman vuoden ja olen ollut koko ajan työkyvytön. Voin kertoa että siitä ihmisestä joka joskus luulin olevani ei taida olla juuri mitään jäljellä. Tietysti perusluonne pysyy, mutta se yhteiskunnallinen rooli helposti tuhoutuu. Miehesi on toki siinä mielessä paremmassa asemassa että jaksaa käydä töissä.

Mieheni ei kuitenkaan ole koko aikana lakannut rakastamasta minua koska hän on aina nähnyt millainen minä pohjimmiltani olen, siis roolien ulkopuolella ja rakastanut sitä ihmistä. Ja kuten sanottu, perusluonne ei mihinkään muutu. Oletan että hän on jaksanut siksi että toisaalta ei ole järin stressaavainen luonne ja toisaalta hän on aina osannut ottaa aikaa itselleen. Pahimpina aikoina meillä on aika tavalla tingitty siisteydestä ja terveellisestä syömisestä, siis silloin kun minä en jaksanut tehdä yhtään mitään. Mies teki töiden jälkeen sen minkä jaksoi mutta priorisoi niin että treenit jne. on tärkeämpiä kuin siivoaminen tai kokkaaminen. Niin sinunkin varmaan kannattaa tehdä.

Minä olen tietysti nainen mutta olen nimenomaan ollut varsin apaattinen masentunut eikä kotoa lähteminen vieläkään minua hirveästi inspiroi. Sinun kannattaa siis mennä vaikka sukujuhliin jne yksin jos tuntuu ettei mies saa lähdettyä. Hän lähtee kyllä sitten kun on valmis, siihen asti sinun on parempi käydä yksin. Jos siis haluat johonkin mennä, pakko ei tietenkään ole.

Se tuli vielä mieleeni, että miksi olet koko ajan niin väsynyt? Meinaan vaan että olet varmaan elänyt sinkkunakin ja silloinkin joutuu tekemään kaikki kotityöt itse. Ei se yksi mies niitä niin hirveästi lisää. Vai onko teillä lapsia? Pelkkä kumppanin sairaus ei oikeastaan ole asia jonka pitäisi hirveästi väsyttää, oma mieheni on minun sairauteni aikana mm. suorittanut työn ohessa iltaopiskeluna yhden tutkinnon. Toisin sanoen kumppanin sairaus kuormittaa sinua niin paljon kuin annat sen kuormittaa. Huoliko sinua sitten väsyttää? Mutta jos miehesi jaksaa käydä töissä, ei asiat ole niin huonosti. Ja puoli vuotta on aika lyhyt aika masennuksen tapaisen sairauksen kyseessä ollessa. Toki, kuten sanottu, lääkitystä voisi vaihtaa jos kerta kaikkiaan mitään ei ole tapahtunut.

 

[vaaksiainen]

Se tuli vielä mieleeni että meillä varmaan yksi tärkeä syy miehen jaksamiseen on kyllä ollut sekin, että minun seksihaluni ovat kärsineet masennuksesta ja lääkityksestä suhteellisen vähän. Läheisyyttä olisi tärkeä ylläpitää. Ei välttämättä seksin muodossa jos se ei maistu, mutta muuten. Se vierauden tunne voi tulla ihan vaan siitäkin että on fyysisesti vierauduttu toisesta.

 

[Totta on]

ei hyvät ihmiset ne masispillerit poista niitä huolia teiltä jotka aiheuttaa apaattisuutta.
Vaan niiden asioiden käsittely, ja sitten unohtaminen.Eihän ainaiseen voi rypeä niissä vanhoissa jutuissa. kehon täytyy poistaa masispillereiden vaikutukset, eli puhdistua niistäkin.
Usen lääkkeet on kovaa bisnestä.Miettitkää miten voitte tehdä olonne paremmaksi.
Yrittäkää nauttia elämästä!.

 

[Väenö]

Hyvvie pillerie, että naurattaa vaekka oesi könsät housussa, van ei ne tautie paranna...

 

[vaaksiainen]

ei hyvät ihmiset ne masispillerit poista niitä huolia teiltä jotka aiheuttaa apaattisuutta.

Ei kukaan niin kuvittelekaan. Ne kuitenkin edistävät aivojen uusiutumista (serotoniiniteoria on nykyään kuopattu) ja pitävät hengissä sen aikaa että ihminen voi niitä asioita käsitellä. Vakavasti masentunut tarvitsee jotain "kainalosauvaa" että olo korjaantuu sen verran, että voi alkaa työstää asioita.

Minä olisin luultavasti ollut ruumispussissa aikaa sitten ilman masennuslääkkeitä, joten en erityisemmin jaksa näitä "lääkkeet ei auta" -kommentteja ihmisiltä, joiden kohdalla selvästi täydellinen tietämättömyys on aiheuttanut täydellisen varmuuden.

Toki lääkkeistä lopettaessa tulee monenlaisia vieroitusoireita. Niin tule mistä tahansa lääkkeestä, jota käytetään pitkään. Sen kanssa vaan täytyy elää. Vakavien sairauksien hoito on AINA sellaista, että hoitokeino harvemmin on täysin harmiton. Yhtä hyvin voisit paheksua murtuneen jalan kipsaamista siksi, että kipsin jäljiltä lihakset on yleensä aika heikot ja surkastuneet.

AP:lle tuli vielä mieleeni se, että miten reagoisit, jos miehelläsi olisi todettu jokin somaattinen pitkäaikaissairaus? Vaikkap syöpä? Tai joku, josta ei edes parane, kuten MS-tauti? Olisitko yhtä kärsimätön? Olen huomannut että ihmisillä on masennuksen suhteen usein tuo asenne, että ei malteta olla kärsivällisiä. Ei ymmärretä, miten vakavasta asiasta on kyse eikä sitä, että toipuminen vie aikaa -eivätkä kaikki toivu koskaan täysin.

 

[uskoin, toivoin]

Olen ollut aviossa 20 v. masentuneen ihmisen kanssa. Hän on eläkkeellä masennuksensa takia. Hänen päivänsä kuluvat makoillessa ja autoillessa. Meillä tilanne on ainakin muuttunut pysyväksi. Aluksi uskoin, että kaikki lääketieteelliset hoidot (terapiat, lääkkeet ym.) auttaisivat, mutta eivät auttaneet. Yritin olla kannustava ja suvaitsevainen ja antaa toiselle tilaa. Lopuksi hänet pullautettiin yhteiskunnan terveyspalveluista ulos ja minut laitettiin hänen omaishoitajakseen. Viimeiset viisi vuotta on ollut täyttä kaaosta. Kaikki on pyörinyt HÄNEN ympärillään. Omaa minulla ei ole, hän ei päästä minua minnekään yksin, yhdessä emme käy missään, häneen on alkanut tulla narsistisia ja itsekkäitä piirteitä. Pelkään häntä! Hän ei todellakaan ole sama henkilö mitä oli silloin kun tutustuimme. Masennuksen alkuaikoina hän myös joi. Ryyppypäiviä oli vuodessa enemmän kuin selviä päiviä. En uskaltanut lähteä suhteesta tuolloin. Ensin aluksi säälin häntä ja tuudittauduin myös tunteeseen, että pitää jaksaa kun hänellä on vaikeaa. Jätin oman elämäni elämättä ja hän sai mahdollisuuden elää meidän molempien elämää. Toivon, ettet tee samaa virhettä.

Nyt parin vuoden aikana olen ajatellut eroa joka ikinen päivä. Miten paljon helpompaa olisi yksin. Ei tarvitsisi pelätä, saisi mennä ja tulla miten haluaa. Saisi käyttää tilinsä miten haluaa. Mutta vieläkään en uskalla lähteä. Olen ehdottanut hänelle avioeroa, mutta hän ei suostu. Kerrankin hän vain totesi, että se on hänelle henkisesti raskasta. Hän ei enään ajattele miltä toisista tuntuu, vaan keskittyy täysin itseensä.

Myös minä olen väsynyt henkisesti ja ruumiillisesti. Yöt menevät asioita pohtiessa, ja heräilen öisin tuskanhikeen ja painajaisiin hänestä ja tilanteesta. Tuskin muistan milloin viimeksi olisin nauranut ja ollut onnellinen. Tai nauttinut mistään. Elämä on päivästä toiseen samaa pakkopulla. Olen hänen terapiakäynneillä yrittänyt ottaa asian puheeksi, mutta kukaan ei ole kiinnostunut minun voinnistani ja jaksamisestani. Häntä kannustetaan lepäämään ja vetelehtimään.

Tietenkin masennuksesta paraneminen on henkilön luonteestakin kiinni. On niitäkin, kuin puolisoni, joka itse hyväksyy tilanteensa, eikä edes yritä päästä masennuksesta. Helppoahan se elämä tietenkin on kun toinen passaa, paapoo ja huolehtii.
Kuntoutukseenkin hon hankala päästä, jos ei enään ole työelämässä, eikä niistäkään hoidoista välttämättä ole hyötyä, jos masentunut sitä ei itse halua.

Älä tee sitä samaa virhettä kuin itse olen tehnyt. Jos tunteita enään toista kohtaan ole, turhaan kidutat itseäsi hänen rinnallaan. Ajattele itseäsi ja tulevaisuuttasi. Älä heitä kaikkea hyvää elämässäsi menemään säälimällä masentunutta.

Tsemppiä sinulle

 

[Kypsä nainen]

Olen ollut aviossa 20 v. masentuneen ihmisen kanssa. Hän on eläkkeellä masennuksensa takia. Hänen päivänsä kuluvat makoillessa ja autoillessa. Meillä tilanne on ainakin muuttunut pysyväksi. Aluksi uskoin, että kaikki lääketieteelliset hoidot (terapiat, lääkkeet ym.) auttaisivat, mutta eivät auttaneet. Yritin olla kannustava ja suvaitsevainen ja antaa toiselle tilaa. Lopuksi hänet pullautettiin yhteiskunnan terveyspalveluista ulos ja minut laitettiin hänen omaishoitajakseen. Viimeiset viisi vuotta on ollut täyttä kaaosta. Kaikki on pyörinyt HÄNEN ympärillään. Omaa minulla ei ole, hän ei päästä minua minnekään yksin, yhdessä emme käy missään, häneen on alkanut tulla narsistisia ja itsekkäitä piirteitä. Pelkään häntä! Hän ei todellakaan ole sama henkilö mitä oli silloin kun tutustuimme. Masennuksen alkuaikoina hän myös joi. Ryyppypäiviä oli vuodessa enemmän kuin selviä päiviä. En uskaltanut lähteä suhteesta tuolloin. Ensin aluksi säälin häntä ja tuudittauduin myös tunteeseen, että pitää jaksaa kun hänellä on vaikeaa. Jätin oman elämäni elämättä ja hän sai mahdollisuuden elää meidän molempien elämää. Toivon, ettet tee samaa virhettä.

Nyt parin vuoden aikana olen ajatellut eroa joka ikinen päivä. Miten paljon helpompaa olisi yksin. Ei tarvitsisi pelätä, saisi mennä ja tulla miten haluaa. Saisi käyttää tilinsä miten haluaa. Mutta vieläkään en uskalla lähteä. Olen ehdottanut hänelle avioeroa, mutta hän ei suostu. Kerrankin hän vain totesi, että se on hänelle henkisesti raskasta. Hän ei enään ajattele miltä toisista tuntuu, vaan keskittyy täysin itseensä.

Myös minä olen väsynyt henkisesti ja ruumiillisesti. Yöt menevät asioita pohtiessa, ja heräilen öisin tuskanhikeen ja painajaisiin hänestä ja tilanteesta. Tuskin muistan milloin viimeksi olisin nauranut ja ollut onnellinen. Tai nauttinut mistään. Elämä on päivästä toiseen samaa pakkopulla. Olen hänen terapiakäynneillä yrittänyt ottaa asian puheeksi, mutta kukaan ei ole kiinnostunut minun voinnistani ja jaksamisestani. Häntä kannustetaan lepäämään ja vetelehtimään.

Tietenkin masennuksesta paraneminen on henkilön luonteestakin kiinni. On niitäkin, kuin puolisoni, joka itse hyväksyy tilanteensa, eikä edes yritä päästä masennuksesta. Helppoahan se elämä tietenkin on kun toinen passaa, paapoo ja huolehtii.
Kuntoutukseenkin hon hankala päästä, jos ei enään ole työelämässä, eikä niistäkään hoidoista välttämättä ole hyötyä, jos masentunut sitä ei itse halua.

Älä tee sitä samaa virhettä kuin itse olen tehnyt. Jos tunteita enään toista kohtaan ole, turhaan kidutat itseäsi hänen rinnallaan. Ajattele itseäsi ja tulevaisuuttasi. Älä heitä kaikkea hyvää elämässäsi menemään säälimällä masentunutta.

Tsemppiä sinulle

Eikö sinunkin olisi aika tehdä irtiotto? Jos haluat erota, laita paperit vetämään. Ehkä sinun lähtemisesi saisi miehen ryhdistäytymään? Nyt sinä paapot ja passaat eikä mies edes yritä tsempata.

Potku persuksille voisi jopa herättää miehen, nyt hän pitää sinua itsestään selvänä palvelijana.

 

[vaaksiainen]

Pakko olla kypsän naisen kanssa samaa mieltä tuosta "uskoin, toivoin" -tapauksesta. On käytöstä, jota ei tarvitse masentuneeltakaan sietää. Yksi niistä on juopottelu. Sen vinkin antaisin, että jos masentunut kumppaninne alkaa läträtä viinan kanssa, silloin on kyllä täysi oikeus lähteä heti nostelemaan. Viina vain pahentaa masennusta ja pilaa ihmissuhteet. Paetkoon juoppoja ken voi.

Muutenkin "Uskoin, toivoin" tilanne kuulostaa siltä, että hänen täytyisi pelastaa itsensä. Ei kumppania pidä joutua pelkäämään, eikä ihmistä voida vaatia hoitamaan toista jos oma jaksaminen ei kerta kaikkiaan riitä.

Tosin en kyllä ymmärrä, miten sinut on voitu pakottaa omaishoitajaksi? Annat ymmärtää, että et ole halunnut sitä. Kyllä siihen ihan suostumus tarvitaan. Eikä masennuksen takia taida omaishoitajaa edes saada, kun harvemmin tarvitsee oikeasti konkreettista hoitoa. Skitsofreenikoilla on omaishoitajia, sen tiedän. Toki läheinen joutuu paljon tekemään vaikkei virallinen omaishoitaja olisikaan. Ja masentuneen läheinen masentuu itsekin helposti.

Haluaisin tietää, MITEN miehesi estää sinua menemästä ja tekemästä ja käyttämästä tiliäsi miten haluat? Jos väkivallan uhalla, sinun täytyy lähteä oitis, vaikka tyhjän päälle. Jos taas märinällä, kannattaa lähteä silti mutta ei ehkä ole niin kiire.

Mutta kuulostaa kyllä siltä että tuota miestä vaivaa muukin kuin masennus. Yleensä siihen että saa manipuloitua toista noin tahdottomaksi vaaditaan aika paljon tahdonvoimaa siltä manipuloijalta. Ja tietynlaista "taitoa". Mies saattaa toki olla narsisti, mutta silloin hän ollut sitä koko ajan -ei ihmiseen ilmesty persoonallisuushäiriöisiä piirteitä yhtäkkiä keski-ikäisenä. Persoonallisuushäiriön määritelmään kuuluu nimenomaan se, että "kaavat" ovat olemassa nuoresta asti. Toki mielenterveysongelmat muuttavat persoonallisuutta ja harvemmin miellyttävään suuntaan. Lisäksi persoonallisuushäiriöt yleensä vahvistuvat masentuneena.

Yritän siis sanoa sitä, että jos persoona on muuttunut kovin paljon, taustalla voi olla muutakin kuin masennus. Jolloin mies siis pitäisi saada asianmukaiseen hoitoon.

Niin ja se vielä, että ei siihen eroon toisen osapuolen suostumusta tarvita. Jos haluat erota, sinun täytyy ymmärtää, "uskoin, toivoin", että mies ei siihen koskaan suostu -etkä sinä hänen suostumustaan tarvitse. Sinun on asetettava hänet tapahtuneiden tosiasioiden eteen.