Saako masentunut kohdella ystäviään miten tahansa? Neuvokaa, miten toimia masentuneen kanssa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Lissu"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
L

"Lissu"

Vieras
Vaikka onkin masentunut, ei mielestäni voi kohdella muita huonosti.

Onko teillä muilla kokemuksia masentuneista? Ovatko he kaikki itsekkäitä, eivät näe kuin oman napansa? En ymmärrä masentuneen käytöstä. Kokevatko he kaikki että koko maailman pitäisi pyöriä heidän tahtonsa mukaan? En itse ymmärrä, etteikö masentunut pysty ottamaan muita ihmisiä huomioon. Vai käyttääkö hän masennusta tekosyynä, että saa käyttäytyä itse miten haluaa, eikä halua välittää muiden tunteista...?
 
Masentuneella ei riitä energiaa muiden huomioon ottamiseen, mutta ei se oikeuta loukkaamiseen. Voit ystävällisesti sanoa hänelle, että tuosta tulee paha mieli tms. Masentuneet eivät ole itsekkäitä sanan varsinaisessa merkityksessä vaan he eivät jaksa huomioida muita. Esimerkiksi yhteydenpito ystäviin saattaa jäädä koska se vähäinenkin jaksaminen menee päivästä selviytymiseen.
 
Masennusta sairastava ei yleensä huomaa noita asioita. Jos et voi ymmärtää näitä asioita niin kysy masennuksesta joltain alan tuntijalta. Googlettamalla löytää jotain tietoa.
 
[QUOTE="uneton";30043716]Masennusta sairastava ei yleensä huomaa noita asioita. Jos et voi ymmärtää näitä asioita niin kysy masennuksesta joltain alan tuntijalta. Googlettamalla löytää jotain tietoa.[/QUOTE]

Masentunut ei huomaa, että kohtelee muita kaltoin? Onko masentuneen huomio aina vain itsessään? Luulisi, että olokin paranisi, jos ajattelisi edes hetken muita ihmisiä kuin pelkästään omaa itseään ja masennustaan?
 
Minulla oli masentunut ystävä. Seisoin hänen rinnallaan monessa asiassa ja tuin häntä paljon vuosien aikana. Ongelmana oli lopulta se, että hänellä oli muutama muu ystävä jotka tekivät hänen puolestaan niin paljon että tämä ystäväni passivoitui täysin ja alkoi pitää itsestään selvänä että vastuu koko hänen elämänsä pyörittämisestä on näiden ihmisten varassa.

minulle lopulta viimeinen niitti oli se kun hän ensin muutti enkä puoleen vuoteen saanut häneen mitään kontaktia. Oli ehkä viikko väliä kun kävin ja mennessäni pimpottamaan ovikelloa siellä asuikin joku muu. Puhelin oli katkaistu maksamattomien laskujen takia. Tapasin viimein sattumalta hänen erään sukulaisensa ja sain uuden osoitteen tältä. Ystäväni ei sanonut mitään kun menin käymään, oli ihan kuin ei olisi tajunnut että minua ei ole puoleen vuoteen näkynyt. Sanoin hänelle että pelkäsin jotain jo tapahtuneen, ei pahoittelua ei mitään.

Tämänkin vielä nielin, kunnes hän palasi väkivaltaiseen suhteeseen. Silloin en jaksanut enää. Totesin että ystäväni imi minusta henkisesti kaiken mitä sai, täysin yksipuoleisesti ja passiivisesti. En laittanut silloinkaan välejä poikki vaan lakkasin vain ottamasta kontaktia. Päätin että jos hän ottaa yhteyttä niin olen aina täällä, hän tietää osoitteeni ja numeroni. Nyt on mennyt varmaan jo 10v ja tämä "ystävä" ei ole ottanut yhteyttä. Tämä todisti että päätökseni oli oikea. Masentunut tai ei,hän ei oikeastaan ollut enää ystäväni kuitenkaan vaikka minä näin koin. Lapsuudesta asti jatkunut ystävyys katkesi siis lopulta n.5v "kannattelun" jälkeen.

Masentunut tai ei, ihmisiä ei voi kohdella miten vain ja olettaa että he ovat käytettävissä miten mielii loputtomiin.
 
[QUOTE="Lissu";30043889]Masentunut ei huomaa, että kohtelee muita kaltoin? Onko masentuneen huomio aina vain itsessään? Luulisi, että olokin paranisi, jos ajattelisi edes hetken muita ihmisiä kuin pelkästään omaa itseään ja masennustaan?[/QUOTE]

Tästä huomasi, ettet oikeasti tiedä ollenkaan, mitä masennus on. Masentunut ei pysty ajattelemaan muuta. Ei kertakaikkiaan vaan voi! Eihän meistä ihmisistä kukaan olisi masentunut, jos se oli paranisi sillä, että ajatellaan muuta tai lähdetään lenkille tai mitä näitä nyt aina ehdotetaankin. Normaaliin alakuloisuuteen ne voi auttaa, mutta ei masennukseen.
Itse olin masentunut vuosia sitten. Ja se olotila oli niin sietämätön, että kaikki, siis ihan kaikki, energia meni siihen, että yritin jaksaa elää päivästä toiseen. Pelkkä suihkuun meno oli työn ja tuskan takana. En todellakaan jaksanut tai pystynyt miettimään mitään muuta. En jaksanut puhua kenenkään kanssa. Yritin vaan selviytyä. Onneksi pääsin lääkärille, joka ymmärsi ja osasi auttaa.

Tietenkään masentunut ei tarkoituksella saa olla ilkeä ja loukata muita. Ja masentuneelle voi sen sanoa, jos joku teko tai sanomansa loukkasi. Mutta toisten tarkoituksellinen loukkaaminen ei siis sairaudenkuvaan kuulu.
 
Ite aikanani keskivaikeaa masennusta potiessani en jaksanu ajatella itteäni enkä muita. Olin pitkään neljän seinän sisällä. Nukuin paljon. Mikään ei kiinnostanu. Saatoin vaikuttaa välinpitämättömältä. Tulevaisuuteen ei ollu näkymiä. Mutta aikansa kutakin.
 
[QUOTE="vesimeloni";30043996]Tästä huomasi, ettet oikeasti tiedä ollenkaan, mitä masennus on. Masentunut ei pysty ajattelemaan muuta. Ei kertakaikkiaan vaan voi! Eihän meistä ihmisistä kukaan olisi masentunut, jos se oli paranisi sillä, että ajatellaan muuta tai lähdetään lenkille tai mitä näitä nyt aina ehdotetaankin. Normaaliin alakuloisuuteen ne voi auttaa, mutta ei masennukseen.
Itse olin masentunut vuosia sitten. Ja se olotila oli niin sietämätön, että kaikki, siis ihan kaikki, energia meni siihen, että yritin jaksaa elää päivästä toiseen. Pelkkä suihkuun meno oli työn ja tuskan takana. En todellakaan jaksanut tai pystynyt miettimään mitään muuta. En jaksanut puhua kenenkään kanssa. Yritin vaan selviytyä. Onneksi pääsin lääkärille, joka ymmärsi ja osasi auttaa.

Tietenkään masentunut ei tarkoituksella saa olla ilkeä ja loukata muita. Ja masentuneelle voi sen sanoa, jos joku teko tai sanomansa loukkasi. Mutta toisten tarkoituksellinen loukkaaminen ei siis sairaudenkuvaan kuulu.[/QUOTE]

Uskon että masennus on vaikeaa, mutta en tietenkään voi täysin ymmärtää sitä.
Mutta sitä en varsinkaan ymmärrä, ettei masentunut kykene siirtämään huomiotaan itsestään muualle, miten se on käytännössä mahdollista? Väitän että siinä olisi parannuskeino masennukseen, että opetetaan masentunut ajattelemaan jotain muuta! Minusta on käsittämätöntä, että ihmisen huomio on 24h pelkästään kohdistunut itseensä. Osaisiko joku selittää tämän? Ehkä sitten pystyn paremmin ymmärtämään ystävääni. Hän vaikuttaa kovin itsekkäältä, ja kaikki päätökset tehdään erittäin itsekkäistä syistä. Hänen käytöksensä vaikuttaa siltä, että hän kokee ettei kenelläkään muulla ihmisellä tai heidän tunteillaan ole mitään merkitystä.
 
En lukenut ihan jokaista vastausta mutta tuliko esille jo masentunut, jolla on lapsia. Asumme lähekkäin ja saan koko ajan olla vahtimassa ja kasvattamassa omien lasteni lisäksi kaverini jälkikasvua. Käy hieman raskaaksi, ja vaikea puhua asiasta kun toinen on masentunut.
 
[QUOTE="Myy";30043982]Minulla oli masentunut ystävä. Seisoin hänen rinnallaan monessa asiassa ja tuin häntä paljon vuosien aikana. Ongelmana oli lopulta se, että hänellä oli muutama muu ystävä jotka tekivät hänen puolestaan niin paljon että tämä ystäväni passivoitui täysin ja alkoi pitää itsestään selvänä että vastuu koko hänen elämänsä pyörittämisestä on näiden ihmisten varassa.

minulle lopulta viimeinen niitti oli se kun hän ensin muutti enkä puoleen vuoteen saanut häneen mitään kontaktia. Oli ehkä viikko väliä kun kävin ja mennessäni pimpottamaan ovikelloa siellä asuikin joku muu. Puhelin oli katkaistu maksamattomien laskujen takia. Tapasin viimein sattumalta hänen erään sukulaisensa ja sain uuden osoitteen tältä. Ystäväni ei sanonut mitään kun menin käymään, oli ihan kuin ei olisi tajunnut että minua ei ole puoleen vuoteen näkynyt. Sanoin hänelle että pelkäsin jotain jo tapahtuneen, ei pahoittelua ei mitään.

Tämänkin vielä nielin, kunnes hän palasi väkivaltaiseen suhteeseen. Silloin en jaksanut enää. Totesin että ystäväni imi minusta henkisesti kaiken mitä sai, täysin yksipuoleisesti ja passiivisesti. En laittanut silloinkaan välejä poikki vaan lakkasin vain ottamasta kontaktia. Päätin että jos hän ottaa yhteyttä niin olen aina täällä, hän tietää osoitteeni ja numeroni. Nyt on mennyt varmaan jo 10v ja tämä "ystävä" ei ole ottanut yhteyttä. Tämä todisti että päätökseni oli oikea. Masentunut tai ei,hän ei oikeastaan ollut enää ystäväni kuitenkaan vaikka minä näin koin. Lapsuudesta asti jatkunut ystävyys katkesi siis lopulta n.5v "kannattelun" jälkeen.

Masentunut tai ei, ihmisiä ei voi kohdella miten vain ja olettaa että he ovat käytettävissä miten mielii loputtomiin.[/QUOTE]

sanoit että hän oli ystäväsi. hän ehkä saattoi olla ystäväsi mutta sinä et ollut ystävä hänelle.
 
Väittäisin, että huomio ei oo kiinnittynyt itseen, se ei ole kiinnittynyt oikein mihinkään. Jos se olisi kiinnittynyt itseen, jaksaisi käydä suihkussa, syödä, meikata..

Mä olen käynyt ainakin kerran aika syvällä, ja sitä olotilaa on jälkikäteen vaikea ymmärtää itse, saati selittää muille. Miten kukaan terve ihminen pystyisikään sisäistämään sen tunteen, että millään ei ole mitään tarkoitusta? Tein pakolliset asiat, kävin töissä, mutta kun tulin kotiin istuin sohvanreunalla tuntikausia. Ruoka ei kiinnostanut, telkkari, tietokone, elämä.. Meni nukkumaan vaan tietääkseen, että seuraavana päivänä on edessa sama helvetti.

Masennus on jossain määrin myös fyysinen tila, aivokemiahäiriö, ja sellaista ei terve ihminen voi sisäistää. Sama kuin yrittäisi sisäistää diabeteksen.
 
Nämä ei ole mustavalkoisia asioita joihin olisi olemassa selkeitä oppikirjavastauksia.

Musta tuli masennuksen takia varsin huono ystävä/kaveri ja lopulta kyllä menetinkin aika lailla kaikki ihmissuhteeni. Tietääkseni en missään vaiheessa ollut mitenkään "kamala" mutta yksinkertaisesti en jaksanut pitää kontaktia yllä, joten lähes kaikki toimenpiteet ystävyyden ylläpitoon tuli muiden suunnalta. Tätä jatkui pitkän aikaa, kunnes lopulta suhteet joko kuihtuivat pois tai yhdessä tapauksessa ystävä suoraan ilmoitti ettei jaksa tilannetta ja toivotti hyvää loppuelämää.

Tunsin hommasta kyllä huonoa omatuntoa jo silloin pahan masennuksen kourissa ja koin suurta syyllisyyttä joka kerta kun en jaksanut vaikka vastata puhelimeen. Missään vaiheessa en kuitenkaan ollut tarkoituksella huono ystävä, tai käyttänyt masennusta hyväkseni. En vain jaksanut.

Ymmärrän homman kyllä niiden muidenkin ihmisten kannalta, koska eihän homma noin toimi. Mitä tahansa ei tarvitse jaksaa eikä sietää.

Paras toimenpide tässä vaiheessa kohdallasi voisi olla puhua asiasta tälle masentuneelle ystävälle asiallisesti ja ystävällisesti. Eihän sekään tilannetta välttämättä mihinkään korjaa - jos ei jaksa niin ei jaksa! - mutta parhaimmillaan lisää keskinäistä ymmärrystä ja siten vahvistaa ystävyyttä. Toki huonostikin voi käydä.

Pitää muistaa että jokaisen masennus on erilainen, ja jokainen ihminen sen masennuksen allakin on jo oma yksilönsä.
 
Minäkin olen kokenut ymmärtämättömyyttä siinä etten aina jaksa vastata puhelimeen. Saatan lopettaa puhelun aikaisemmin kuin minulle soittanut haluaisi. En välttämättä aina avaa ovea jos joku haluaa tulla vierailulle, kun en kertakaikkiaan jaksa seurustella kenenkään kanssa.
Yleensä ihmiset suuttuvat tästä ja lopettavat yhteydenpidon kokonaan, vaikka olen kertonut tilanteestani.
 
Mua taas väsyttää se, että mitä masentuneempi olen, sitä enemmän ajattelen koko ajan kaikkia ja kaikkea muuta, kuin itseäni. Aivan kuin kaikki tuntemani ihmiset istuisivat olkapäälläni arvostelemassa minua ja valintojani. Näen itseni vain ulkoa päin, oman jaksamattomuuteni ja heikkouteni, ja inhoan itseäni. Siksi en jaksa olla liikaa tekemisissä toisten kanssa: en jaksa sitä "kaksoistietoisuutta", kokemaani häpeää jne. En ole tahallani töykeä. Tsemppaan tosi kovasti kuunnellakseni toisen asiat ja kuulumiset, mutta olen tapaamisen jälkeen aivan puhki ja loppu.

Perhepiirissä on ihminen, joka ei kerta kaikkiaan tajua, mitä masennus on. Hän tuputtaa jatkuvasti self help- ja ties mitä new age- oppaita ja yrittää opettaa minusta depressiota pois. Hän tunkee käymään lähes joka päivä kutsumatta ja etukäteen ilmoittamatta. Pahinta on, että jos en avaa ovea, hän tulee avaimilla silti sisään (hänellä on vara-avaimemme pakottavasta syystä). Ja hän loukkaantuu siitä, jos en jaksa juuri sillä hetkellä jutella. Multa vaatii aikaa ja itseni kasaamista, että pystyn olemaan toisten kanssa tekemisissä. Hän ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena.
 
Noinhan se on, että masentunut ei pysty eikä jaksa.
Mutta ei minusta ystävänkään tarvitse jaksaa kaikkea.
Jos se masentunut on vuodesta toiseen masentunut, mutta ei ehdotuksista huolimatta hae apua, niin en minä valitettavasti voi enempää apua tarjota. En jaksa kannatella. Voin kuunnella ja tukea, mutta kun ihmiselle ehdottaa viidettätoista kertaa lääkäriin menoa, ja tämä ei vaan mene, niin ei minusta minun enää ystävänä tarvitse jaksaa. Sori.
 
Niin että pitäisi siis osata ymmärtää ja lukea masentuneen ajatuksia siitä milloin olla läsnä ja milloin poissa tieltä kun ei jakseta. Anteeksi vaan, tiedän että masennus on sairaus eikä masentunut valitse olotilaansa. Silti tuntuu että ei se masentuneen läheisenäkään olo helppoa ole. Kaikki pyörii sairauden ympärillä ja sen ehdoilla mennään. Samahan se pätee kaikkiin vakaviin pitkäaikaissairauksiin.

Omalla kohdallani kävi ystäväni kanssa niin, että vaikka masennus helpotti ei hänen tapansa suhtautua läheisiin kuitenkaan muuttunut. Edelleen kaikki yhteydenpito oli läheisten varassa ja hän itsestään selvyytenä oletti muiden hoitavan kaiken arjessakin. Siihen kaavaan voi jäädä jumiin miten sosiaalisia suhteitaan hoitaa tai ei hoida sairaana ollessaan. Kun tilanne helpottaa ei enää osaakkaan huomioida kuitenkaan ympäristöään tai olla huomaavainen muita kohtaan. Tämä ei tietenkään koske kaikkia masentuneita tai pitkäaikaissairaita.
 
Sen tiedän myös, ettei masentuneen läheisenä ole helppoa. Olen siinäkin roolissa ollut. Läheisen pitää katsoa todella tarkkaan, ettei itse sairastu toisen sairauteen. Se ei auta ketään.

Itse tosin olen siinä tilanteessa, etten ole koskaan odottanutkaan kenenkään toisen parantavan minua. Paitsi tietysti olen hakenut apua ihan psykiatrilta, psykologilta ja psykiatriselta hoitajalta. Mulla on lääkitys. En ymmärrä myöskään sitä, että oma arki hoidatetaan vuodesta toiseen toisilla. Joskus ne hyvää tarkoittavat avuntarjoukset, neuvot ja tsemppausyritykset vain pahentavat tilannetta. Parasta mitä voi tehdä, on ymmärtää se että ystävä kamppailee todella vaikean sairauden kanssa. Yrittää olla ottamatta sairauteen liittyviä oireita ja seurauksia henkilökohtaisina loukkauksina. Käyttäytyä normaalisti, olla oma itsensä, olla sairastumatta toisen sairauteen. Mutta samalla olla suuttumatta toiselle siitä, että hän sairastaa. Astrolabe rinnasti masennuksen kroonisen kivun kanssa elämiseen, ja se oli osuvasti sanottu.
 
[QUOTE="Lissu";30044030]Mutta sitä en varsinkaan ymmärrä, ettei masentunut kykene siirtämään huomiotaan itsestään muualle, miten se on käytännössä mahdollista? Väitän että siinä olisi parannuskeino masennukseen, että opetetaan masentunut ajattelemaan jotain muuta! .[/QUOTE]

Ei ole parannus masennukseen, vaan lievään alakuloon tuo mitä esitit. Tosi pahaan masennukseen auttaa vain lääkitys.
Masentuneella ei vain ole voimia.
Tylyä käytöstä ei tartte hyväksyä.
 
Ei saa.

Mutta hänellä ei välttämättä ole keinoja eikä voimavaroja oman käyttäytymisensä muuttamiseen. Ne voimavarat ovat siinä jokaiseen päivään heräämisessä ja sen läpikulkemisessa.

Riittää että on siinä lähellä läheisen omaisuudessa omana itsenään. Kenties kuuntelijana, jos jaksaa, kenties jonkun päivittäisen asian suorittamisessa auttajana. Omien voimavarojen ja kykyjen mukaan. Masentunut ei itse sitä tajua, että kuormittaa toisia, vaikka varmasti jollain tasolla juurikin on suuresti huolissaan läheistensä jaksamisesta, mikä puolestaan voi aiheuttaa oman pienen oravanpyörän hänen omassa ahdistuneisuudessaan - toisaalta tarvitsisi ihmisiä, niitä rakkaimpia, lähelleen tukemaan ja olemaan siinä, toisaalta taas on äärimmäisen pahoillaan siitä taakan tunteesta mitä nyt sairastuneena saattaa heille tuottaa.

Mutta yhtä kaikki - ystäväsi on omassa masennuksessaan mustien värien ympäröimänä eikä jaksa suodattaa omaa käytöstänsä siihen normaalikorrektiin suuntaan. Älä ota henkilökohtaisen loukkauksena tilanteita mitä vastaan saattaa tulla, vaan ole ystävänä siinä - sano jos huomaat hänen satuttavan sinua. Sano että se loukkaa sinua mutta olet kuitenkin lähellä. Ei masentunutta tarvitse suinkaan silkkihansikoin kohdella, koska hänellä on kuitenkin suuri pyrkimys päästä kohti oman elämänsä hallintaa ja kykyä elää päivä kerrallaan toimivana ihmisenä. Silloin pitää vain uskaltaa olla rehellisenä masentuneelle ihmiselle itselleen että myös omalle itselleen siitä, että ei kaikkea voi toiselta sietää ja rajat ne ovat minullakin. Eli suodatusta molemmin puolin - tapaamisessa voi pitää taukoja, ei siinä tarvitse aina olla läsnä ja liki, vaan voi hyvin sanoa, että nähdään muutaman päivän päästä tms. mutta kuitenkin niin, että sairastunut tietää ettei jää kokonaan yksin.

Masennus on kyllä salakavala sairaus siinäkin, että se herkästi vie sen läheisenkin mukanaan jos ei ymmärrä pitää siihen sairauteen etäisyyttä. Jos tuntuu siltä, ettei osaakaan olla enää sairastuneen läheisensä kanssa, ei ymmärrä miten itse käyttäytyisi saati miksi toinen noin käyttäytyy, niin aina voi mennä esimerkiksi kysymään neuvoa suoraan mielenterveystoimistosta. Varmasti antavat vinkkejä siihen, miten kohdata masentunut, ja omalta osaltaan ovat myös huojentuneita siitä että on kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka haluavat olla läsnä toisen vaikeassa elämäntilanteessa. Aina pitää muistaa se, että masentunutta et itse voi parantaa, vaan se lähtee siitä ko. ihmisestä itsestään liikkeelle monen tuen ja portaan kautta.

Mutta se, että olet ystävänä siinä ja se tietoisuus siitä - auttaa jo isosti.
 
Eiköhän masentuneissakin ole yksilöllisiä eroja? Kaikkea ei voi laittaa masennuksen syyksi, vaikka se elämänhalun viekin. Tuttua minullekin, joka podin tietämättäni keskivaikeaa msennusta kymmenisen vuotta.

Vetäydyin ihmisten seurasta, en kokenut kenenkään olevan ystäväni ja välini tulehtuivat lähiomaisten kanssa. Sain kuulla äitiäni myöten olevani itsekäsi ja se taas vaikutti siihen, etten halunnut ottaa sukutapahtumiin saati muihinkaan kissanristiäisiin enää osaa. Yksin oleminen oli helpointa ja kaiken sen pahan olon keskellä halusin nimenomaan välttää leimautumasta itsekkääksi. Erakoituminen oli ratkaisu!

Ap:n kohdalla on vaikea sanoa "tapausta tuntematta" millaisesta itsekkyydestä on kyse. Jos masentunut ilmoittaa, ettei voi lopettaa piereskelyä masennuksensa takia, niin se on oikeastikin kaukaa haettu syy. Mutta jos masentunut toteaa, ettei jaksa tänään tavata, niin silloin se myös tarkoittaa sitä ettei jaksa ja hän sanoo sen myös toistakin ajatellessaan. Sosiaalinen vuorovaikutus on liian haastavaa masentuneelle ja toiselle.

Jos masennuksesta ottaa kilven muita vastaan ja vetoaa siihen joka tilanteessa, niin kannattaisi keskustella masennuksen vakavuudesta. Osastoille kyllä otetaan täysin kyvyttömät ja koetetaan nostella jaloilleen oikeaa hoitoa etsimällä. Sähköshokit toimivat toisille yms. Tästä kannattaa masentuneesi kanssa jutella? Hänellä voi olla jo nyt aivan väärä hoito...
 

Yhteistyössä