Parisuhdeneuvoja kiitos!

[Jelppiä!]

Nyt rupee (reilun kuuden aviovuoden ja kahden pojan jälkeen) olemaan sen verran toistuvasti pitempiä jaksoja niitä "huonoja aikoja", että ajattelin kysyä muiden äitien ohjeita...Syitä ongelmiin on varmasti molemmissa ja siksi kysynkin teiltä, että kenties näkisin asioita eri perspektiivistä.

Meillä on jatkuvasti kahnausta siitä, että minun mielestäni mies "on läsnä" kotielämässä/asioissa silloin vain kun hänelle niin sopii. Tämänkin kanssa olen oppinut jotenkin elämään mutta nyt se pahin kalvava asia on miehen asenne. Oon kokeillut puhumista: "Blaa blaa, taas sulla on toi äänensävy...(itse en tiedosta äänensävyä)", nalkuttamista: "Voi *****! Luuletsä että tosta on jotain apua (ongematilanteiden ratkasuun)." hiljaista, kenties kylmäkiskoista hiljaiseloa: "Jaha. Taas mykkäkoulua. Okei. (istuu vielä enemmän koneella, tms.)" Viimeisenä oon vaan ollu ja elänyt ite poikien kanssa ja antanut miehen elää kuin huvittaa: "Mikä sua taas vaivaa. Oot taas ihan outo..."

Koen lähes kaiken yhdessäolemisen tosi ahdistavana. Vähäiset hetket esimerkiksi seksiin tarkottaa nykysin "pikasia" niin, että mies saa tarpeensa tyydytettyä. Meillä myös puhutaan vain miehen asioista tai sitten ei mistään. Kaikki kotiasiat miehen hetkittäisiä mielenhäiriöitä lukuunottamatta on mun harteilla. Vapaa-aika on tietenkin täysin epäsuhtanen. MUTTA edelleen aniten ahdistava asia on se, että mies ei millään tasolla ota vakavasti/ymmärrä/halua ymmärtää mun näkökulmia asioihin. Se tuntuu suorastaan todella halventavalta. Hänen mielestäänhän ei ole mitään ongelmaa ja mä olen kaiken pahan alkujuuri. Miten tässä enää voi saada mitään kontaktia toiseen??? Surullista on myös se, ettei asiat oo oikeesti ollut aina näin. En missään nimessä halua(isi) olla marttyyri ja alistua harmaaseen arkeen mutta ei näytä olevan enää aseita tästä nousemiseen. Tuntuu, että pääsen pikkulapsivuosista eroon helpoiten (parisuhteen kannalta siis) sillä, että elelen vaan, enkä edes yritä saada asioita muuttumaan. Sitten voiskin katsoa, onko yhteiselolle enää mitään edellytyksiä.

Kertokaa vaikka omia kokemuksia ajankäytöstä/riitelystä/sopimisesta/harrastuksista/yhteisistä touhuista/perheen yhteisestä ajasta...miten teillä asiat toimii? Saa myös kommentoida meidän tilannetta. Päätarkotus on kuitenkin, että saisin jotain perspektiiviä...

 

[Elina1]

Kerroit, että vapaa-aika on täysin epäsuhtainen, ts. miehellä on paljon aikaa omiin menoihin, sinulla ei. Olisiko sinun mahdollista aloittaa joku säännöllinen harrastus esim. pari kertaa viikossa? Sopisit miehen kanssa asiasta jo etukäteen, niin että hän tietäisi että hänen pitää olla kotona lasten kanssa esim. aina maanantai- ja torstai-iltaisin ja hoitaa syöttämiset, ulkoilut, nukuttamiset jne. koska sinä et ole silloin kotona. Pitäisit sitten sitkeästi kiinni näistä "vapaailloistasi", vaikka miehelle ilmaantuisi aina sopivasti jotain ylitöitä tai muuta estettä. Voit vaikka sanoa, että harrastaminen pitää sinut paremmalla tuulella, niin että et nalkuta niin paljon (yritä sitten myös olla nalkuttamatta, jos mahdollista). Tätä kautta miehen kiinnostus kodin ja lasten asioihin voisi luonnostaan lisääntyä, kun joutuisi välillä vastaamaan niistä yksinään. Vaikka sinua ei erityisesti mikään harrastus tällä hetkellä innostaisikaan, niin keksi vaikka väkisin jotain, jonka takia on pakko häipyä kotinurkista. Esim. joku liikuntaharrastus, se piristää mieltä muutenkin. Tsemppiä!

 

[mamits]

Onko mies yhtä välinpitämätön lapsiaan kohtaan? Touhuaako lasten kanssa?

Kuulostaa todella inhottavalta teidän tilanne. Lapsia ajatellen tilanteelle olisi syytä tehdä nopeasti jotain, sillä lapsen aistivat, että perheessä ei ole kaikki kohdallaan.

Tietääkö miehesi ajatuksistasi? Kehottaisin sinua puhumaan miehelle tunteistasi tai vaikka kirjoittamaan, jos se on helpompaa.

Rakastatko miestäsi? Voisit antaa hänelle huomiota yllättävissä tilanteissa. Jätä vaikka söpö viesti taskuun kun miehesi menee töihin. Laita kesken päivän tekstari, jossa toivotat hyvää työpäivää tms. Miehesi huomaa, että et olekaan "se nalkuttava akka", vaan sydämellä tunteva ihminen.

Jos miehesi ei suostu keskustelemaan niin sano, että nyt sinä tarvitset hetken miettimisaikaa tähän kaikkeen. Mene vaikka sukulaisten tai ystävien luokse pariksi päiväksi. Ehkä miehesi sitten ymmärtää kuinka vakavasta tilanteesta on kyse. Oletteko tehneet yhdessä mitään kivaa (ilman lapsia)? Kahden keskinen olokin voi piristää parisuhdetta.

Tässä päällimmäisiä ajatuksiani. En tiedä saitko asioihin yhtään perspektiiviä, mutta yritä saada miehesi ymmärtämään, että tuollainen ei voi jatkua. Älä syyllistä, huuda tai mökötä. Ottakaa rauhallinen hetki, jolloin puitte näitä asioita. Ei tv:tä, lapsia, tai tietokonetta päällä. Voit vaikka aluksi kirjata paperille suhteenne epäkohtia ja miettiä miten ne saisit hienovaraisesti sanottua myös miehellesi. Voimia!

 

[Jelppiä!]

Kiitos vastauksista! Aina ne tuo sitä perspektiiviä; joutuu miettimään vastauksia kysymyksiin ja mielipiteitä ehdotuksiin...

Säännöllisen harrastuksen keksiminen ei ole mahdollista, koska elämä on niin epäsäännöllistä. Mies siis opiskelee ja tekee projektiluontosia töitä, joten niihin menevä aika on vaihtelevaa. Toisaalta tietenkin voitaisiin tehdä niin, että sovittaisiin vaikka kahdesta illasta tai aamupäivästä viikossa "minulle", päivät vois vaihdella. Toisaalta mies kyllä antaa mahdillisuuksia mennä, jos vain menen. Kyllähän se piristää mutta omalla kohdallani vaikutus ei oo kovin pitkäkestoinen. Yleensä minun tullessani hän painuu ovesta tekemään jotain kavereidensa kanssa ja on poissa puolta pidempään.

Ongelma taitaa siis olla se, ettei se kotona keskenämme oleminen suju. Eli siis itse tunnen, että oon lähinnä hyödykkeen/kotitaloushoitajan roolissa ja siinä kaikki. Mua tarvitaan "tekniseksi keskustelukumppaniksi", kodista ja lapsista huolehtijaksi, tarpeiden tyydyttäjäksi, jne. Kaiken, mitä toinen tekee perheen eteen, saa pyytää ja anella. Nykyisin mies ei edes välttämättä kerro saati kysy etukäteen menoistaan. Ilmottaa vaan, että nyt lähden sinne ja tänne. Tai jos on vapaa aamu, jää nukkumaan, vaikka olen erikseen usein pyytänyt kertomaan etukäteen, että voisin itse suunnitella jotain sellaselle hetkelle.

Jotenkin olen niin "katkera" tällä hetkellä, että aitoa välittämistä saa itsestään puristaa. Jotenkin tuntuu, että nyt olis miehen aika jollain tavalla osottaa, että minulla on merkitystä. Ennemmin ei heru huomaavaisuuksia täältä päin. Tiedän, ei ole kovin hedelmällinen asenne...

Yhteistä aikaa on muutamia kertoja vuodessa. Jotenkin niidenkin vaikutus (pakko kyllä rehellisesti todeta, että meillä ei ole silloinkaan juuri muuta puhuttavaa kuin miehen projektit) ei kanna kauas. Tähän ARKEEN olis pakko saada jotain muutosta! Ei voi olla "täysin normaalia", että toinen elää ihan omaa elämäänsä, järjestelee aikansa miten haluaa ja istuu "vapaahetket" koneella. Ja jos HUVITTAA niin laittaa tiskit koneeseen. Kun taas toinen niin kipeästi kaipaisi sitä kanssaeläjää siihen kaikkeen. Korostan, että nyt ei ole kyse kotitöiden tekemisestä. Hitto istuis joskus vaikka vaan vieressä seurana kun mä laitan ruokaa tai ripustan pyykkiä! Huoh...Ja ymmärtäisin, että jos olis yhdessä sovittu tyyliin työnjako "vaimo hoitaa kodin ja lapset ja mies käy töissä". Ei. Meillä asiat on luisuneet siihen, että mies on päättänyt ruveta tekemään/harrastamaan erinäisiä asioita ja vaimon on pakko huolehtia kodista ja jälkikasvusta, koska haluaa kantaa vastuunsa. Ja koska rakastaa.

 

[nykyisin onnellinen]

Itse "kituutin" tuollaisessa suhteessa useampia vuosia ja pidin sitä ns. normaalina. Muutettuamme pikkukaupungista suurkaupunkiin ja töihin lähdettyäni ja tutustuttuani uusiin ihmisiin tajusin, ettei näin voi todellakaan jatkua ja ettei avioliittomme ole todellakaan sitä, mitä sen pitäisi olla.
Kaikki oli todella rankkaa, kävin töissä, hoidin kodin sekä lapset ja mies käytti aikansa joko töihin tai kavereidensa kanssa eikä alkoholikaan ollut outo ilmestys.
Kävin sisäistä keskustelua itseni kanssa ja koitin puhua miehelleni tunteistani, mikään ei kuitenkaan muuttunut... no loppujenlopuksi tunteeni kuolivat häntä kohtaan kokonaan ja hänen läheisyytensä alkoi oksettamaan ja kaikki tapansa ärsyttämään suuresti.
Lopulta päädyin siihen ratkaisuun, että sanoin haluavani erota ja näin sitten kävikin.
Jäin 3 lapsen yh:ksi ja miehen lähdettyä putosi iso raskas kivi harteiltani, tunsin taas eläväni ja sitä tunnetta ei pysty sanoin kuvailemaan.
Löysin rinnalleni uuden puolison ja vasta nyt ymmärrän mitä ns. norm. avioliitto on, jossa puolisot todella rakastavat toisiaan ja ottavat huomioon myös sen toisen rinnallaan olevan aikuisen ihmisen, uutta elämää uuden aviommiehen kanssa on takana jo 5 vuotta, eikä tunteet ole laantuneet vieläkään ja niin tuskin tulee koskaan käymäänkään, kaikki on niin erilaista...
Ehkei kirjoituksestani ollut sinulle apua, mutta sinun on ajateltava nyt itseäsi ja sitä mitä sinä haluat

 

[sivusta seuranneena]

Varoituksen sana sinulle: on mahdollista, että miehelläsi on toinen nainen. Minulla on ystävä, jonka mies alkoi käyttäytyä juuri noin, ja viimein selvisi, että mies on pitkään pettänyt useiden eri naisten kanssa ja ilmitulohetkellä hänellä oli useita kuukausia kestänyt suhde samaan naiseen. Erohan siinä tuli ja lapset jäi äidille.

 

[sfagdaggf]

Ei syynä aina tarvitse olla tuollaiseen käytökseen toinen nainen. Meillä ainakin ukko on niin kiinni harrastuksissaan, ettei niiltä ehtisi muita naisia vokottelemaan. Tiedän ettei liian sinisilmäinen kannata koskaan olla, koska tuttavapiirissä on useita pettäjämiehiä jäänyt kiinni. Haluan kuitenkin korostaa, ettei kyse aina ole pettämisestä, vaan mies voi yksinkertaisesti olla ns. perinteisen miesmallin luonteinen. Entisaikojen miehet eivät juurikaan kotiasioihin osallistuneet tai tunteitansa näyttäneet, korkeintaan rähisemällä. Nykyajan naisten vaatimustaso miesten suhteen on noussut, mutta kaikki ukot eivät vielä näitä vaatimuksia täytä.

Meillä tilanne on myös huono. Parisuhteesta tuskin voi enää puhua, meillä ei harrasteta enää edes seksiä. Vuosikausien hiljaiselon sillä saralla katkaisi vain lasten tekeminen. Olin pettynyt miehen isän rooliin. Kyllä hän välillä ottaa vanhempaa lasta mukaan harrastusreissuilleen, mutta muuten osallistuu minimaalisen vähän lastensa elämään. Kotitöihin mies sentään osallistuu aika paljon.

Minä rakastan kaikesta huolimatta miestäni. En halua tinkiä nykyisestä elintasostani (asumme ihanassa omakotitalossa) ja mies kuitenkin helpottaa elämääni kuin jos vertaisi yksinhuoltajan elämään. Siksi en edes harkitse eroa.

 

[Gilda.]

Meillä on aika lailla samanlainen tilanne kuin alkuperäisellä. Miehen työ on epäsäännöllisempi ja hän on senkin vuoksi kotona arkisin vasta klo 18 - 19:n maissa. Minun taas on aina lähdettävä töistä klo 16, oli tekemistä tai ei. Seksiä meillä ei ole ollut ainakaan puoleen vuoteen.

Poikamme on kaksivuotias ja mies kyllä viihtyy hänen kanssansa. Kotityöt ovat lähestulkoon kokonaan minun harteillani. Saan erikseen pyytää, että mies tekisi jotain. Ruokaa hän tosin laittaa pyytämättäni, mutta tuntuu, että hän tarkoituksella käyttää siihen mahdollisimman paljon aikaa, jotta minä olen senkin ajan pojan kanssa. Hän esim. tuijottaa, kun perunat kiehuvat tai vaan istuskelee keittiössä ja puhuu puhelimessa, kun ruoka kypsyy. Usein on muutenkin niin, että vaikka mies kotona, hän ei ole läsnä. Hän puhuu mielellään omasta työstään ja muista ihmisistä, mutta ei meistä.

sfagdaggf sanoi miehensä tuovan helpotusta arkeen. Itse olen miettinyt, että ilman miestä saattaisi olla helpompaa. Ei tarvitsisi siivota hänen jälkiään tai pestä ja silittää hänen vaatteitansa. Kun mies hakisi pojan luoksensa, minulla olisi aikaa itselleni ja vaikka kunnon siivoukselle. Päätöstä ei ole kuitenkaan helppo tehdä.

 

[nyt nikittä]

Meillä ihan samanlaista kuin ap:llä. Siksi en osaa mitään perspektiiviä antaa vaan toivotan vaan voimia, mikä ikinä ratkaisusi onkin. Itse en vielä tiedä mitä tekisin. Toisaalta tekisi niiiin mieli vaan lähteä mutta tiedän että mies alkais hankalaksi lapsen suhteen enkä sitä jaksais just nyt. En kyllä kauaa näinkään jaksa, tuntuu etten enää osaa olla ollenkaan sellainen mitä mieheni toivoo vaikka tekisin mitä. Surullista tässä kaikessa on vielä se että odotan toista lastamme. Tuntuu että mitä enemmän lapsia tulee niin sitä vähemmän mies minusta välittää. Lapsi kyllä on miehelle kaikkikaikessa. Ehkä tästä selvitään joskus, nyt vaan tuntuu kovin vaikeelta.

 

[Halaus teille kaikille]

Voi äidit, tuntuu pahalta lukea kirjoituksianne, sillä myötätunto on täysin teidän puolellanne... ei ole helppoa tehdä päätöstä lähteäkkö vai jäädä, itsekkin haudoin sitä vuosia, mutta lopulta ymmärsin etten halua näinkään elää ja ainakin minulla lähtöpäätöstä auttoi se, kun mietin haluanko joskus lasten lähdettyä pesästä elää mieheni kanssa kahdestaan ja tajusin etten todellakaan, miksi siis tuhlata kallisarvoista aikaa elämästään onnettomaan elämään, kun voi sen itse muuttaa.
Nyt vuosien jälkeen tiedän tehneeni oikean päätöksen.

 

[desperate housewife]

Täällä myös yksi joka pohtii lähteäkkö vai jäädä. Meillä myös on pieni lapsi.
Kauhistuttaa ajatus että tätäkö loppuelämä nyt olisi? Rakkaudeton, seksitön suhde, jota tuntuu vain yhteinen lapsi pitävän kasassa.

Ainahan sanotaan ettei kannata erota kun lapsi on pieni. Että ajan kanssa helpottaisi. Minusta tuntuu ettei asiat tule koskaan paranemaan. Tuntuu kamalalta antaa lapselle sellaista suhdemallia kuin meillä on. Hän saa ihan väärän kuvan. Halusin aina että lapseni kasvaisi rakastavien, hellien vanhempien kanssa. Ja kuinkas kävikään?

En osaa neuvoja antaa, muuta kuin todeta ettette ole ainoita. Yritetään jaksaa!

 

[sinniäjapinnaa]

Itselleni tulee mieleen tilanteesta muutama asia, joita kannattaa miettiä.

Nainen monesti omistautuu perheen perustamisen alkuvaiheessa lapselle ja kodille. Onko mies samassa tilanteessa kokenut olonsa kotona ja lapsen lähellä tarpeettomaksi, ulkopuoliseksi, ja hakenut sisältöä elämällen kodin ulkopuolelta harrastuksista. Onko nainen vielä kenties moittinut miehen yrityksiä osallistua kotiaskareihin, lapsen hoitoon? Onko tilanteeseen siis ajauduttu, ja alkuvaiheessa tilanne on hyväksytty? Ja nyt jonkun ajan kuluttua mies on ihan ihmeissään, että miksi hälle nyt raivotaan, kun jossain vaiheessa tämä harrastusmalli sopi ihan hyvin perheelle... helposti tulee vielä joutuisammin paettua omiin harrastuksiin.

Toinen asia joka tulee mieleen on se, että mies on mies, ei ajatustenlukija, eikä ajattele samalla tavalla kuin nainen. Puhu miehelle konkreettisesti, mitä häneltä toivot. Jos sanot miehelle esim. että toivot että hän "kantaa enemmän vastuuta kodista", ei välttämättä avaudu, ellet tarkasti sano, mitä haluat hänen tekevän. Yksinkertainen tapahtuma omalta kohdaltani, kun muutimme mieheni kanssa yhteen, no enköhän minä ollut hetkessä se joka nopeampana teki kaikki kotihommat. Ja kohta asia alkoi painaa mieltäni, ja kuvittelin, että mies huomatessaan pahantuulisuuteni oivaltaa mistä kenkä puristaa... No eipä tietenkään toinen oivaltanut. Keskustelimme kotitöiden jakamisesta, ja saimme sovittua, mitkä arkirutiini kuuluvat miehen vastuulle ja mitkä minun. Muut sovitaan tilannekohtaisesti. Sen jälkeen asiasta ei ole tarvinnut riidellä. Lisäksi kaikki miehet eivät oivalla että parisuhteen ja lapsien tulon myötä elämä muuttuu, ja ne muutokset on syytä hyväksyä positiivisina muutoksina elämään, ja samalla jostain vanhasta pitää luopua. Elämä ei voi olla samaa poikamieselämää, mitä se oli ennen, mutta elämä saa paljon uutta rikasta sisältöä, ja miehelläkin on mahdollisuus vaikuttaa tuohon perhe-elämän sisältöön.

Vielä yksi, ainakin itselle vaikein, asia tulee mieleen. Naisenkin olisi hyvä opetella hieman itsekkyyttä ja vaatia välillä omaa aikaa, eikä ryhtyä marttyyriksi ja toisten palvelijaksi. Se että välillä ottaa omaa aikaa, käy jossain ystäviä tapaamassa, harrastamassa, antaa ihmeesti energiaa ja jaksamista taas kotiinkin. Ja samalla mies saa kantaa vastuuta perheestä, kodista, ja nainenkin huomaa, ettei ole korvaamaton. Ja muista kehua!!! Kaiken ei tarvitse mennä pilkulleen sinun tyyliin, tärkeintä että mies osallistuu, on myös vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita.

Diplomatiaa ja kärsivällisyyttä! (riitelyllä ei rakenneta)

 

[meille kävi näin]

Olette selkeästi siinä tilanteessa, että kumpikaan ei halua ymmärtää toista, vaan haluaa tasan tarkkaan ymmärtää vain oman näkökantansa. Varmasti iso syy tilanteeseenne on väsymys ja liiallinen työn paljous (lapset, harrastukset, työ, opiskelu). En myöskään poissulkisi sitä, että mies ilkeällä käytöksellään haluaa, että sinä otat eron, koska hän ei itse kykene olemaan erossa aloitteentekijä.

Meille kävi myös niin, että lopulta taakka (omakotitalon rakentaminen, kummatkin kävivät töissä, minä opiskelin työn ohessa, pienet lapset, pitkät työmatkat, kummallakin halu pitää koti siistinä) kävi aivan liian suureksi. Emme pystyneet keskustelemaan lainkaan. Joko pidettiin mykkäkoulua tai sitten huudettiin raivoisasti. Keskustelut eivät edenneet lainkaan, vaan joka kerran "keskustelu" eli huutaminen ei tuottanut muuta tulosta kuin pahaa mieltä. Lopulta otimme yhteyttä parisuhdeneuvontaan. Julkisen puolen palvelut olivat täysin tukossa ja seurakunnallakin oli lähes 2 kk:n jono (kun sieltä vihdoin soitettiin n. 3 kk:n päästä ja kerrottiin, että nyt olisi vapaita aikoja tarjolla, niin ilmoitin, että kiitos vaan, mutta olemme jo eronneet...).

Päätimme kuitenkin, että jätetään vaikka uudesta kodista parketit pois ja otetaan muovimatot tilalle, mutta mennään sitten yksityiselle puolelle perheterapiaan. Saimme suosituksena hyvän terapeutin nimen ja hänellekin oli parin viikon jono. Saimme vihdoin keskusteluyhteyden auki. Terapeutti osasi johdatella aihetta iänikuisesta jankkaamisesta eteenpäin. Hän oli puolueeton ja ekaa kertaa koko suhteemme aikana kykenimme oikeasti puhumaan raivoamatta vaikeista asioista. Totesimmekin, että vaikka ero tulisi, niin tämä keskustelutaidon opettelu on tosi hyödyllistä siksi, että saamme mieltä painavat asiat käsiteltyä ja onhan sitä sitten mahdollista uuttakin suhdetta silmällä pitäen oppinut jotain. Hyvin harvoinhan syy on vain yhdessä osapuolessa.

Itse opin esim. sen, että vaikka vaikenin ja olin marttyyrimäisen täydellinen vaimo ja äiti, niin sekään ei ole oikea tapa. Jos jokin asia harmittaa, siitä pitää puhua. Minun tehtävänäni on sitten saada asia miehen tietoon puhumalla, kirjoittamalla tai vaikka sähköpostilla.

Huomasin myös sen, että oleellista ei ole se, kumpi on oikeassa, vaan joskus on parempaa vaikkapa vain mennä miehen luokse ja sanoa hiljaa, että en halua tapella enää, vaan haluan vain rakastaa sinua. Jos miehellä on rakkautta jäljellä, hän ei siinä tilanteessa ala ivaamaan ja haukkumaan, vaan vastaa halaukseen.

Meille siis ero tuli eteen. Hakeuduimme terapiaan liian myöhään. Siinä vaiheessa olimme jo satuttaneet toisiamme liian pahasti ja luottamus sekä kunnioitus toista kohtaan olivat menneet palasiksi. Mies olisi halunnut jatkaa kaikesta huolimatta, mutta itse koin, että rakkaus oli kuollut eikä ollut enää herätettävissä henkiin.

 

[Apua täältä?]

En itse osaa neuvoa, mutta voisiko täältä löytyä apuja?

http://www.katajary.info/

 

[sivusta seuranneena]

Kyllä luulen, että te, joilla ei edes seksiä ole enää, niin miehellä on toinen nainen. Ei suinkaan aina ole töissä tai harrastuksissa kun niin väittää olevansa. Ei miehet ilman seksiä halua elää, vaan hankkivat sitä jostakin ja siksi sitä ei tee kotona mieli ja perhe ei kiinnosta. Jos mies uppoutuu omiin harrastuksiin enemmän kuin perheeseen, vaimoon ja lapsiin, kohtelee vaimoa kurjasti jne, niin se on oire juuri toisesta naisesta. Ja jos mies kohtelee kurjasti naistaan, hän tekee sen kehittääkseen itselle jonkinlaisen oikeutuksen teoilleen. Tekee mielessään naisestaan ihmisen, jossa on muka niin paljon vikaa, että voi hyvällä omalla tunnolla jatkaa touhujaan.

Tarkkailkaa miehiänne, ottakaa tämä vaihtoehto huomioon ja kovistelkaa miehiänne.

 

[nyt nikittä]

Joo, haluan vielä kommentoida että olen kyllä tuotakin miettinyt että onko sillä joku toinen mutta en kyllä millään keksi missä välissä se sitä näkisi, ellei sitten töissä. Harrastuksia hänellä ei ole ja töihinkin kulkee kimppakyydillä. Seksiä meillä on mutta harvakseltaan koska eipä juuri ison mahan kanssa ole kauhiasti huvittanut...

 

[tuskaa täälläkin]

Täälläkin parisuhde on aika karikoilla ja raskasta on. Olen niin kovin ahdistunut koko ajan tästä tilanteesta ja se sitten myös heijastuu parivuotiaaseen lapseenkin =(.
Ollaan yritetty puhua ja sopia asioita, mutta aina tilanne palaa siihen, että on kireet välit ja riidellään.
Meillä miehen työ on myös kynnyskysymys. Hän on niin paljon poissa kotoa, että aikaa "kunnon" perhe-elämälle ja parisuhteelle ei oikein ole. Itse olen kotona lapsen kanssa ja sekin ahdistaa välillä aikalailla, kun tuntuu että yksin saa hoitaa kodin.
Harrastuksille minulla ei ole mahdollisuutta ja esim. lenkillä käyminen (mikä aikaisemmin oli henkireikä) yksin on aika mahdottomuus lähteä, kun poika pitää ottaa mukaan hoitajan puutteessa.
Haluaisin niin lähteä, mutta raha-asiat ovat minulla se kynnyskysymys. Minulla ei ole työpaikkaa mihin mennä, joten millä sitä eläisi ja elättäisi lapsen? Sitten myös pelkään, että miten jaksan yksin hoitaa lapsen... vaikka suurimmaksi osaksi hoidan hänet nytkin, mutta sitten kun mies on kotona, hän kyllä hoitaa pojan lähes täysin.

En tiedä todellakaan mitä tekisi... joulukin tulee ja pitäisi esittää onnellista perhettä. Asia vaivaa ja ahdistaa ylikaiken ja hermostun pienestäkin ja olen todella pinna kireällä. Siis ei todellakaan ole helppoa vain ottaa ja lähteä, kun vielä jotenkin haluaisi uskoa ja luottaa, että kyllä tämä tästä.

Desperate housewife: ihan samat ajatukset mulla =(((

 

[Jelppiä! (ap)]

Kiitos vastauksista ja vertaistuesta. Oli helpottavaa mutta tietenkin surullista lukea, että me ei olla ainoita. Koitan poimia omalta kannaltani muutamia asioita, joista kirjotitte.

En jotenkin usko, että miehelläni olisi toinen. Tai sitten kaveriporukka "suojelee" miestäni oikein urakalla. Toisaalta myös uskosin, että hän kertoisi mulle itse, jos toinen olis. On jotenkin "sen luontonen". Mutta tuo selvinnee ajallaan...Eroamista tottakai mietin nytkin joskus mutta en realistisesti. En halua luovuttaa nyt, kun pojat ovat pieniä. Haluan nähdä sen, muuttuuko mikään kun elämä "helpottaa". Toisaalta oon miettinyt, että kuinka voin enää kunnioittaa ihmistä ja jatkaa elämää hänen kanssaan, jos tämä ei ole osottanut kiinnostusta edes yrittää olla onnellinen ja selvittää myös minua painaneita asioita.

"Sinniäjapinnaa": Meillä ei kyllä siinä mielessä olla ajauduttu tähän, että mies olis sysätty syrjään. Hän on itsekkin sanonut, että ei jaksa olla lasten kanssa ja että on huomannut, ettei oo mikään "lapsrakas". Tai siis kyllähän hänelläkin hyvät hetkensä on ja uskon, että yhteistä touhua lasten kanssa löytyy enenevissä määrin, kun vaan kasvavat. Mutta siis sellanen elämänilo ilmeisesti irtoo muiden juttujen parista. Noh, meille ei siis ole tulossa enempää lapsia. Koitan/koitetaan selvitä tästä pikkulapsvaiheesta mahollisimman kunnialla. Sitten never again...

Eli voisko vetää johtopäätöksen, että mies pakenee tätä "raskasta" kotielämää omiin juttuihinsa...Ehkä...Nyt pitää mennä, nuorempi itkeskelee...Keskustelu toivottavasti jatkuu...

 

[hmm....]

Ehkäpä niin onkin, että miehesi pakenee pikkulapsi aikaa omiin menoihinsa, mutta hänet täytyisi saada ymmärtämään, että tuolla käytöksellään hän aiheuttaa sinulle valtavan taakan ja se ei ole oikein, sillä yhdessähän te olette päättäneet perheen perustaa ja vaikkei se hänen mielestään kivaa olisikaan, vastuu on kannettava.
Meillä oli juuri noin ja loppukädessä itse väsyin tuohon miehen saamattomuuteen ja erosimme, nyt hän tapaa lapsiaan pari kertaa kk:ssa jos lapset haluavat, sillä välit ovat jääneet heidän välillään todella etäisiksi.

 

[mindy123]

tuntui kuin olisin itse kirjoittanut tekstisi, aivan kun meidän suhteessa.
meillä asiat rupesivat muuttumaan toisen poikamme syntymän jälkeen (ongelmia kyllä oli jo pidemmän aikaa)
minä tein kotona kaiken jos 'erehdyin' pyytämään miestäni kenties auttamaa tai että hän siivoisi omat jälkensä, niin olin se 'valittava akka' hän rupesi valittamaa äänen sävyistäni, ja jopa ilmeistäni 'sulla on taas toi ärsyttävä kärsivä-ilme' ja hän muutenki puhu luokkaavaan sävyyn minulle kokoajan, ei pystytty keskustelemaan kuin aikuiset ihmiset 2 kuukauteen,
joten päätin ottaa lapset ja lähteä.
asumme tällä hetkellä asumuserossa, mieheni käy luonani katsomassa lapsia ja käyttäytyy asiallisesti.
huomasin että näin on parasta, jopa lapsien kannalta. en halunnut jäädä huonoon suhteeseen, elämä on muutenki lyhyt, en halunnut tuhlata sitä mieheni kanssa tappeluun. nyt nautin lasteni seurasta, itse voin henkisesti paremmin.
olen tyytyväinen, vaikka näin kävikin.

 

[9kk pojan äiti]

Heippa. minä olen nyt seurustellut mieheni kanssa 4vuotta. ja meillä on 9kuukauden ikäinen poika.. mieheni on ruvennut hirveesti välttelemään kotihommia, välttelee pojan syöttämistä ja öh... välttelee minua.. on se melkein aina kotona mutta ei se silti ole minulle läsnä..ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.. ei pusuja.. todella harvoin seksiä..ei halauksia.. jos puhumme niin puhumme raha asioista.. laskuista, toisista ihmisistä... se on jotenkin muuttunut.. onko kenelläkään vinkkejä miten saan meidän suhteeseen taas kipinää ja pirteyttä.. ja mikä olisi meille joku yhteinen harrastus.. auttakaa.. välillä tuntuu että tekisi mieli erota..että jos se vaan on ainut vaihtoehto.... ku on ollut niin pitkään masentunut olo mutta pakko yrittää jaksaa.. meidän pojan takia edes..
Kiitos.. !

 

[9 kk pojan äiti]

niin ja anteeksi ku vain tungen itseni tänne.. luin kyllä viestisi ja olit saanut niin paljon hyviä ja auttavia vinkkejä niin ajattelin kokeilla onneani.. ja mukava jutella jollekkin.. ku tuntuu ettei enää kavereitakaan ole..kelle puhua..

 

[hyvän miehen vaimo]

Ap kysyi miten muilla homma toimii.

No, meillä siis näin: ensinnäkin, mieheni on ylipäänsä "hyvä" mies, hän on erittäin luotettava, hyvän itsetunnon omaava ja sydämellinen mies. Perustimme perheen kun hän täytti 36v. (itse olin 30v) ja hän oli jo ehtinyt asua omillaan ja viettää villiä poikamiehenelämää matkustellen yms.
Joten hän oli enemmän kuin valmis uuteen elämänvaiheeseen, ottamaan siis vastuuta muista ihmisistä. (tämä on tietysti myös luonnekysymys)

Arkemme toimii loistavasti. Mies käy tietysti töissä mutta töiden jälkeen osallistuu kaikkeen kuten minäkin. Siivoaa ja ulkoilee lasten kanssa. Iltapuuhat ja nukuttamiset hoidamme yhdessä.
Lomalla vuorottelemme aamuisin; toinen saa nukkua niin pitkään kuin haluaa ja toinen nousee ylös lasten kanssa.
Lisäksi joudumme melkeinpä patistelemaan toisiamme lähtemään omille menoille, esimerkiksi urheilemaan, kavereiden kanssa kahvittelemaan tai kaljalle. Meillä on eräänlainen sanaton sopimus siitä, että puolison hyvinvoinnista pidetään huolta, jotta molemmat jaksavat. Koska jos toinen väsyy, se on pois myös toiselta.

Minä olen siis onnekas, koska mulla on noin hyvä mies.
Lapsemme ovat siis 3v ja 1v.

 

[Utelias]

Hei ap, mitä kuuluu? Miten parisuhde voi nyt kahden vuoden päästä? Uteliaisuus heräsi kun aihe tuntuu tällä hetkellä ajankohtaiselta ainakin jossain määrin. Mun mielestä suurin osa noista tunteista on aika tuttuja lähes jokaiselle pikkulasten äidille - välillä nuo miehet ovat vaan täysiä pässejä. Tietenkin tilanteet ovat erilaisia, joillakin tilapäisempiä ja toisilla johtavat totaaliseen / lopulliseen umpikujaan. Toivottavasti olette selvinneet yhdessä jatkoon

 

[timoteus]

Nyt rupee (reilun kuuden aviovuoden ja kahden pojan jälkeen) olemaan sen verran toistuvasti pitempiä jaksoja niitä "huonoja aikoja", että ajattelin kysyä muiden äitien ohjeita...Syitä ongelmiin on varmasti molemmissa ja siksi kysynkin teiltä, että kenties näkisin asioita eri perspektiivistä.

Meillä on jatkuvasti kahnausta siitä, että minun mielestäni mies "on läsnä" kotielämässä/asioissa silloin vain kun hänelle niin sopii. Tämänkin kanssa olen oppinut jotenkin elämään mutta nyt se pahin kalvava asia on miehen asenne. Oon kokeillut puhumista: "Blaa blaa, taas sulla on toi äänensävy...(itse en tiedosta äänensävyä)", nalkuttamista: "Voi *****! Luuletsä että tosta on jotain apua (ongematilanteiden ratkasuun)." hiljaista, kenties kylmäkiskoista hiljaiseloa: "Jaha. Taas mykkäkoulua. Okei. (istuu vielä enemmän koneella, tms.)" Viimeisenä oon vaan ollu ja elänyt ite poikien kanssa ja antanut miehen elää kuin huvittaa: "Mikä sua taas vaivaa. Oot taas ihan outo..."

Koen lähes kaiken yhdessäolemisen tosi ahdistavana. Vähäiset hetket esimerkiksi seksiin tarkottaa nykysin "pikasia" niin, että mies saa tarpeensa tyydytettyä. Meillä myös puhutaan vain miehen asioista tai sitten ei mistään. Kaikki kotiasiat miehen hetkittäisiä mielenhäiriöitä lukuunottamatta on mun harteilla. Vapaa-aika on tietenkin täysin epäsuhtanen. MUTTA edelleen aniten ahdistava asia on se, että mies ei millään tasolla ota vakavasti/ymmärrä/halua ymmärtää mun näkökulmia asioihin. Se tuntuu suorastaan todella halventavalta. Hänen mielestäänhän ei ole mitään ongelmaa ja mä olen kaiken pahan alkujuuri. Miten tässä enää voi saada mitään kontaktia toiseen??? Surullista on myös se, ettei asiat oo oikeesti ollut aina näin. En missään nimessä halua(isi) olla marttyyri ja alistua harmaaseen arkeen mutta ei näytä olevan enää aseita tästä nousemiseen. Tuntuu, että pääsen pikkulapsivuosista eroon helpoiten (parisuhteen kannalta siis) sillä, että elelen vaan, enkä edes yritä saada asioita muuttumaan. Sitten voiskin katsoa, onko yhteiselolle enää mitään edellytyksiä.

Kertokaa vaikka omia kokemuksia ajankäytöstä/riitelystä/sopimisesta/harrastuksista/yhteisistä touhuista/perheen yhteisestä ajasta...miten teillä asiat toimii? Saa myös kommentoida meidän tilannetta. Päätarkotus on kuitenkin, että saisin jotain perspektiiviä...

Mies on varsin yksinkertainen otus! Yksisuuntainen seksi ei ole hyväksyttävää parisuhteessa.Pakota miehesi kaksisuuntaiseen seksiin,huomaat muutoksen lähes kaikissa arkisissa asioissa. Toimii!!!