Kun muistelen omaa isääni, niin hyvin vaikea olisi kuvitella, että minä ja sisareni olisimme vain äidin sitkeän kärttämisen tulosta. Kyllä isä meitä rakasti ihan oikeasti, hän oli meistä ylpeä ja välitti aidosti. Usein vanhemmuuteen kypsyminen vie aikaa ja vaikka joku parikymppisenä sanoisi, ettei koskaan halua vanhemmuuteen, niin mieli saattaa muuttua. Sama koskee niin miehiä kuin naisiakin.
AP:n kysymys oli aika yksioikoinen, sillä eihän elämä useinkaan ole noin yksiselitteistä, vaan jotakin siltä väliltä. Omalla kohdallani lapsen hankintaan kypsyin vasta vuosien varrella. Miehen kanssa keskusteltiin avoimesti asiasta ja meillä kummallakin kävi niin, että annettiin ajan kulua ja lopulta lapsen hankinta tuntui ihan luonnolliselta osalta parisuhdetta. Vaikka ero on jo tullut lasten isästä, niin silti hän on ihan hyvä isä lapsille ja mielellään hoitaa lapsia. Omalta kohdaltani siis tiedän vuoren varmasti, että ainakin oma isäni ja lasteni isä ovat halunneet lapsia ihan vapaasta tahdostaan.
Yleensä kaiken perustana on kuitenkin hyvä parisuhde. Luulen, että harva mies haluaa isäksi hinnalla millä hyvänsä ja toisaalta jos mies on sinkku, niin harvemmin sitä ehkä haaveilee lapsista, vaan ennemminkin sitä haaveilee sinkkuna, että löytäisi elämäänsä kumppanin. Kun kumppani löytyy, yleensä vasta sitten on sen miettiminen, että haluaako juuri tämän ihmisen kanssa lapsia vai ei.
Voi myös olla, että on ihmisiä, jotka eivät välttämättä ihan ole selvillä, haluavatko lasta vai ei. Jos siis kumppani selkeästi ehdottomasti haluaa tai ei halua lasta, niin tämä varman mielipiteen omaava kumppani saattaa ohjata tätä epävarmaa ihmistä mielipiteissään haluamaansa suuntaan.
