Parisuhde, mikä se on?

[epätoivo]

Ollaan mieheni kanssa ajauduttu kyllä niin syvälle tähän kriisiin, ettei tosikaan.
Meillä on lapsia. Seksiä ei ollenkaan. Ei varsikaan puhuta ikinä seksistä tai mistään siihen liittyvästä. Näin on ollut puoli toista vuotta. Sitä ennen mentiin naimisiin ja sen jälkeen olin raskaana jne.

Myös ennen esikoisen syntymän jälkeen oli pitkä "kämppiskausi", mutta juuri ennen naimisiin menoa saatiin asiat hyvin rullaamaan ja nyt taas oillaan tässä.

Molemmat niin lukossa, niin lukossa, että ei ole hajuakaan miten ja mistä tätä lähtis purkamaan. En ole kellekään ystävälle/kaverille tästä puhunut. Pidän tätä jokseenkin nolona Välillä mietin onko rakkauskin kuollut, mutta ajatus elää ilman miestäni, tuntuu aivan hirveältä. Mielummin pistäisin kaikkeni tähän liittoon, ennen kuin lähtisin edes harkitsemaan eroa.


Mikä tämän jään murtaa :'(

 

[sama]

Ollaan mieheni kanssa ajauduttu kyllä niin syvälle tähän kriisiin, ettei tosikaan.
Meillä on lapsia. Seksiä ei ollenkaan. Ei varsikaan puhuta ikinä seksistä tai mistään siihen liittyvästä. Näin on ollut puoli toista vuotta. Sitä ennen mentiin naimisiin ja sen jälkeen olin raskaana jne.

Myös ennen esikoisen syntymän jälkeen oli pitkä "kämppiskausi", mutta juuri ennen naimisiin menoa saatiin asiat hyvin rullaamaan ja nyt taas oillaan tässä.

Molemmat niin lukossa, niin lukossa, että ei ole hajuakaan miten ja mistä tätä lähtis purkamaan. En ole kellekään ystävälle/kaverille tästä puhunut. Pidän tätä jokseenkin nolona Välillä mietin onko rakkauskin kuollut, mutta ajatus elää ilman miestäni, tuntuu aivan hirveältä. Mielummin pistäisin kaikkeni tähän liittoon, ennen kuin lähtisin edes harkitsemaan eroa.


Mikä tämän jään murtaa :'(

Siis, kaikenlainen läheisyys on jäädytetty tällä hetkellä. Nukutaankin metrin kaukana toisistamme ja välttelemme tyyliin toisiamme. Huoh.

Eihän tässä kukaan meitä voi auttaa. Piti saada johonkin edes purkaa tätä oloa, kun ei ole ketään kelle voisin tästä puhua... (no mieheni ofcourse..)

 

[Poolo]

:wave: Meillä eletään kämppiksinä tällä hetkellä enkä tiedä, muuttuuko tilanne ja jos, niin milloin. Läheisyys on kuollut eikä puhuta just ollenkaan, mies on yleensäkin aivan toivoton hoitamaan parisuhdetta eli kaiken pitäis sujua omalla painollaan; tunteita ei juuri näytettäis, eikä niistä puhuttaisi, seksiä kerran kuussa ni "meillä menis hyvin". Miulle se ei vaan oikein riitä. Mutta meillä tilanne ollu niin kauan jo tällasta, että oon jo tottunut tähän. Tosin onhan niitä "hyviä" kausia ollut välissä, mutta sekin on sellasta tasasen tappavaa elämää. Parille kaverille oon puhunut; toinen ihmettelee, miten oikein jaksan...? Pakko jaksaa, en voi kolmelta pieneltä lapselta viedä kotia. Ja oon huomannut, että on helpompi olla ajattelematta koko asiaa ja olla kuin sitä toista ei olisikaan vaikka oltais samassa huoneessa kuin niin että puhuttais (=kohta jo riideltäis) kun vaikka vähän aikaa menis taas hyvin niin kohta ollaan samassa jamassa. Mies on meillä aina töissä eli tekee erittäin pitkää päivää joten pyöritän arkea yksin oikeestaan aina. Mie kyllä hoitasin parisuhdetta mutta kun toisesta ei siihen ole, niin minkäs teet.

 

[ap]

:wave: Meillä eletään kämppiksinä tällä hetkellä enkä tiedä, muuttuuko tilanne ja jos, niin milloin. Läheisyys on kuollut eikä puhuta just ollenkaan, mies on yleensäkin aivan toivoton hoitamaan parisuhdetta eli kaiken pitäis sujua omalla painollaan; tunteita ei juuri näytettäis, eikä niistä puhuttaisi, seksiä kerran kuussa ni "meillä menis hyvin". Miulle se ei vaan oikein riitä. Mutta meillä tilanne ollu niin kauan jo tällasta, että oon jo tottunut tähän. Tosin onhan niitä "hyviä" kausia ollut välissä, mutta sekin on sellasta tasasen tappavaa elämää. Parille kaverille oon puhunut; toinen ihmettelee, miten oikein jaksan...? Pakko jaksaa, en voi kolmelta pieneltä lapselta viedä kotia. Ja oon huomannut, että on helpompi olla ajattelematta koko asiaa ja olla kuin sitä toista ei olisikaan vaikka oltais samassa huoneessa kuin niin että puhuttais (=kohta jo riideltäis) kun vaikka vähän aikaa menis taas hyvin niin kohta ollaan samassa jamassa. Mies on meillä aina töissä eli tekee erittäin pitkää päivää joten pyöritän arkea yksin oikeestaan aina. Mie kyllä hoitasin parisuhdetta mutta kun toisesta ei siihen ole, niin minkäs teet.

Kiitos vastauksesta
Kyllähän tämän asian kans pärjää, tosiaan kun sit ei ajattele. Sitten, kun ajattelee, niin miettii, että mitä järkeä tässä on? -Hohhoijaa...
Elän siinä toivossa, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu! Ihan tosissaan, eihän näin voi lopun elämää sentään jatkua..... eihän?

Muuten tullaan mieheni kanssa hyvin toimeen. Tykätään toisistamme ja huumorintajut natsaa jne, ja mikä tärkeintä.. ne lapset. En vois kuvitellakaan tilannetta, että erottaisiin ja lapset asuis esim. vuoro viikoin kummanki luona... eeeeeieieieieii, en halua olla niin kauan erossa lapsistani, aivan uskomaton ajatus.
Joten tuntuu että ainoaksi vaihtoehdoksi jää se yrittäminen.

Kyllä tämä tästä vielä...!!!!