S
sinkku_suhteessa
Vieras
Minusta tuntuu että suhde jossa olen kuristaa minua ja pahemman kerran.
Miehessä ei sinäänsä ole edes paljoa vikoja, rakastan häntä kyllä. Mutta hän on kovin maailmalla juokseva henkilö, saattaa olla joka ilta jotain menoja. Itse taas olen päivät töissä ja illat en sitten tee mitään.
Ennen suhdettakaan en tehnyt paljoa mitään, harrastin lenkkeilyä ja metsässä hengailua. Viikonloppuisin pyörin ehkä enemmän viihteellä ja hankin sosiaalisia kontakteja sitä kautta. Olen aina tullut juttuun paremmin miesten kuin naisten kanssa, joten minun pienessä ystäväpiirissäkin on enemmän miehiä kuin naisia (naisia se 1 ja miehiä ehkä3?). Olen aika epäsosiaalinen tapaus...
Mutta nyt kun seurustelemme, niin tuntuu kuin on mahdotonta tehdä noita omia juttuja. Siis mies ei todellakaan kiellä minua tekemästä mitään. Mutta jotenkin ahistaa ajatus alkaa käymään lenkillä ja baarissa. Se ei vain toimi. Nykyään kyhjötän vain sohvannurkassa ja usein murjotan jos mies tekee jotain muuta kuin istuu myös siinä sohvalla. Ja tämä on toki väärin.
Tässä yksi päivä juteltiin ihan tosissaan siitä että jatkettaisiin tästä eteenpäin pelkkinä kavereina, ja se tunne joka minulle tuli oli jotain ihan outoa! Siis näin mieheni ihan uusin silmin. Kroppa, naama, kädet, ne ei näyttäneet ollenkaan samalta kuin ne on nyt näyttäneet lähimmät vuodet. Ja oloni oli ihan kuin unessa, niin kevyt ja hyvä. Siis vaikka olimmekin keskellä riitaa
Tietenkään mies ei tykännyt tästä keskustelusta ja alkoi suutuspäissään repimään minun harvoja tavaroita syliini (hankin oman kämpän tässä joku kk sitten) ja sanoi että ei sitte ole mitään tulemista ikinä takaisin. Siinä sitten rauhoittelin häntä ja sanoin etten todellakaan millään pahalla tätä ehdottanut ja jos hänestä tuntuu että pitäisi vielä yrittää niin yritetään sitten. Tässä samalla tuo uni-tunne katosi ja kamala masennus iski päälle.
En oikein osaa selittää mitä tunnen miestäni kohtaan. Tykkään hänestä paljon, ja välitän tosi paljon ja oikeastaan varmasti myös rakastan häntä, vaikkei sydämessä olekaan ollut sitä rutistavaa tunnetta joka on esim. koiraani kohtaan ( =D ). Hän taitaa sitä vastoin rakastaa minua jo ehkä liikaakin. Onhan hänessä pikkuvikoja, niin kuin minussakin.
Mutta olen tässä kauan yrittänyt käsittää mikä ihme minua vaivaa, ja minusta tuntuu ettei se ole itse mies jossa on jotain vikaa vaan tämä parisuhde!!
Siis tuntuu etten saa henkeä, en voi tehdä mitään, ahistaa olla ihmisten keskellä. On esimerkiksi yhtä h*lvettiä käydä miehen sukulaisten luona, vaikka he ovat mitä herttaisimpia. Se hössötys ja paapominen menee niin hermoille ja tekee mieli vain hypätä ikkunasta ulos ja juosta karkuun. (tähän voin lisätä että n.6 vuotta sitten minulla oli lievä paniikkihäiriö koulunvaihdon jälkeen. lopetin edellisen koulukiusaamisen takia. Sama tunne tulee siis sukulaisten luona.)
Olen ajatellut käydä lääkärissä ja kysellä onko minulla joku ihme masennus tai paniikkihäiriö vai mikä oikein mättää.
Mutta kaikki nämä olot katoavat jos olen oman perheeni kesken tai bestikseni kanssa. Jopa töissä on aika siedettävää. Vasta kotimatkalla alkaa jotenkin kuristamaan kun taas pitäisi päättää mitä miehen kanssa tekee ja sen sellaista.
Ja nämä kaikki käskyt ja vaatimukset joita tässä viestissä on, on siis ihan omakeksimiäni, mies ei todellakaan vaadi minulta niitä, vaan minä itse.
Jotenkin tuntuu että olisin onnellisempi sinkkuna. Ja etenkin tuntuu että varmasti mieheni olisi niin paljon onnellisempi sinkkuna tai vähän täyspäisemmän naisen kanssa!! En edes enää koe kamalaa mustasukkaisuutta jos esim. kuvittelen ajatuksissani miestäni jonkun toisen naisen kanssa. Eikö se ole jo omituista? Tuntuu että olen sen hänelle velkaa, että hän saisi jonkun paremman, joka ei ole masentunut koko ajan Ja mies toki melkein sekosi kun tämän kerroin, koska hän ei todellakaan halua ketään toista.
HANKALAA!!
Edelleenkin koen että ero olisi paras ratkaisu, mutta en haluaisi särkeä toisen sydäntä ns. turhaan. Kun eroon ei olisi oikein mitään järkevää syytä, tai ainakaan minä en osaa sitä selittää. Voiko joku auttaa? Haluaisin pysyä edelleen ystävänä hänen kanssaan. Onhan meillä jo jonkin laien yhteinen menneisyyskin.
Hän on ehdottanut että jos saisin vaikka pari viikkoa omaa aikaa jolloin voisin miettiä mitä haluan, mutta minua ahistaa jo se koko ajatuskin. En varmasti osaisi niinä viikkoina käyttäytyä kuin sinkku kun tiedän että se on vain joku testiaika. Ja huom! En ole todellakaan kiinnostunut kenestäkään toisesta, sinkkuna oleminen tarkottaisi sitä että olisin VAPAA. Ei olisi yhtään ketään muuta minun maailmassani kuin minä itse. Voisin tehdä mitä vain, MITÄ VAIN. Eikä minun tarvitsisi edes kertoa kenellekään yhtään mitään jos ei kiinnosta.
Onko kenelläkään kokemuksia? Kannattaisiko minun mennä kallonkutistajalle?
Miehessä ei sinäänsä ole edes paljoa vikoja, rakastan häntä kyllä. Mutta hän on kovin maailmalla juokseva henkilö, saattaa olla joka ilta jotain menoja. Itse taas olen päivät töissä ja illat en sitten tee mitään.
Ennen suhdettakaan en tehnyt paljoa mitään, harrastin lenkkeilyä ja metsässä hengailua. Viikonloppuisin pyörin ehkä enemmän viihteellä ja hankin sosiaalisia kontakteja sitä kautta. Olen aina tullut juttuun paremmin miesten kuin naisten kanssa, joten minun pienessä ystäväpiirissäkin on enemmän miehiä kuin naisia (naisia se 1 ja miehiä ehkä3?). Olen aika epäsosiaalinen tapaus...
Mutta nyt kun seurustelemme, niin tuntuu kuin on mahdotonta tehdä noita omia juttuja. Siis mies ei todellakaan kiellä minua tekemästä mitään. Mutta jotenkin ahistaa ajatus alkaa käymään lenkillä ja baarissa. Se ei vain toimi. Nykyään kyhjötän vain sohvannurkassa ja usein murjotan jos mies tekee jotain muuta kuin istuu myös siinä sohvalla. Ja tämä on toki väärin.
Tässä yksi päivä juteltiin ihan tosissaan siitä että jatkettaisiin tästä eteenpäin pelkkinä kavereina, ja se tunne joka minulle tuli oli jotain ihan outoa! Siis näin mieheni ihan uusin silmin. Kroppa, naama, kädet, ne ei näyttäneet ollenkaan samalta kuin ne on nyt näyttäneet lähimmät vuodet. Ja oloni oli ihan kuin unessa, niin kevyt ja hyvä. Siis vaikka olimmekin keskellä riitaa
Tietenkään mies ei tykännyt tästä keskustelusta ja alkoi suutuspäissään repimään minun harvoja tavaroita syliini (hankin oman kämpän tässä joku kk sitten) ja sanoi että ei sitte ole mitään tulemista ikinä takaisin. Siinä sitten rauhoittelin häntä ja sanoin etten todellakaan millään pahalla tätä ehdottanut ja jos hänestä tuntuu että pitäisi vielä yrittää niin yritetään sitten. Tässä samalla tuo uni-tunne katosi ja kamala masennus iski päälle.
En oikein osaa selittää mitä tunnen miestäni kohtaan. Tykkään hänestä paljon, ja välitän tosi paljon ja oikeastaan varmasti myös rakastan häntä, vaikkei sydämessä olekaan ollut sitä rutistavaa tunnetta joka on esim. koiraani kohtaan ( =D ). Hän taitaa sitä vastoin rakastaa minua jo ehkä liikaakin. Onhan hänessä pikkuvikoja, niin kuin minussakin.
Mutta olen tässä kauan yrittänyt käsittää mikä ihme minua vaivaa, ja minusta tuntuu ettei se ole itse mies jossa on jotain vikaa vaan tämä parisuhde!!
Siis tuntuu etten saa henkeä, en voi tehdä mitään, ahistaa olla ihmisten keskellä. On esimerkiksi yhtä h*lvettiä käydä miehen sukulaisten luona, vaikka he ovat mitä herttaisimpia. Se hössötys ja paapominen menee niin hermoille ja tekee mieli vain hypätä ikkunasta ulos ja juosta karkuun. (tähän voin lisätä että n.6 vuotta sitten minulla oli lievä paniikkihäiriö koulunvaihdon jälkeen. lopetin edellisen koulukiusaamisen takia. Sama tunne tulee siis sukulaisten luona.)
Olen ajatellut käydä lääkärissä ja kysellä onko minulla joku ihme masennus tai paniikkihäiriö vai mikä oikein mättää.
Mutta kaikki nämä olot katoavat jos olen oman perheeni kesken tai bestikseni kanssa. Jopa töissä on aika siedettävää. Vasta kotimatkalla alkaa jotenkin kuristamaan kun taas pitäisi päättää mitä miehen kanssa tekee ja sen sellaista.
Ja nämä kaikki käskyt ja vaatimukset joita tässä viestissä on, on siis ihan omakeksimiäni, mies ei todellakaan vaadi minulta niitä, vaan minä itse.
Jotenkin tuntuu että olisin onnellisempi sinkkuna. Ja etenkin tuntuu että varmasti mieheni olisi niin paljon onnellisempi sinkkuna tai vähän täyspäisemmän naisen kanssa!! En edes enää koe kamalaa mustasukkaisuutta jos esim. kuvittelen ajatuksissani miestäni jonkun toisen naisen kanssa. Eikö se ole jo omituista? Tuntuu että olen sen hänelle velkaa, että hän saisi jonkun paremman, joka ei ole masentunut koko ajan Ja mies toki melkein sekosi kun tämän kerroin, koska hän ei todellakaan halua ketään toista.
HANKALAA!!
Edelleenkin koen että ero olisi paras ratkaisu, mutta en haluaisi särkeä toisen sydäntä ns. turhaan. Kun eroon ei olisi oikein mitään järkevää syytä, tai ainakaan minä en osaa sitä selittää. Voiko joku auttaa? Haluaisin pysyä edelleen ystävänä hänen kanssaan. Onhan meillä jo jonkin laien yhteinen menneisyyskin.
Hän on ehdottanut että jos saisin vaikka pari viikkoa omaa aikaa jolloin voisin miettiä mitä haluan, mutta minua ahistaa jo se koko ajatuskin. En varmasti osaisi niinä viikkoina käyttäytyä kuin sinkku kun tiedän että se on vain joku testiaika. Ja huom! En ole todellakaan kiinnostunut kenestäkään toisesta, sinkkuna oleminen tarkottaisi sitä että olisin VAPAA. Ei olisi yhtään ketään muuta minun maailmassani kuin minä itse. Voisin tehdä mitä vain, MITÄ VAIN. Eikä minun tarvitsisi edes kertoa kenellekään yhtään mitään jos ei kiinnosta.
Onko kenelläkään kokemuksia? Kannattaisiko minun mennä kallonkutistajalle?