Parisuhde kärsii

[Minä vaan]

Meillä on alkanut parisuhde 11v yhteiselon jälkeen kärsiä anoppini ja miehen siskon takia. En tällä kirjoituksella halua haukkua anoppeja enkä muitakaan, vaan purkaa tätä pahaa oloa joka muutaman vuoden sisällä on vain kasvanut.

Ennen esikoisen syntymää parisuhteemme oli kunnossa ja välini miehen äitiin ihan hyvät. Esikoinen muutti tilanteen täysin. Ennen lapsen syntymää anoppini käytös minua kohtaan muuttui. Hän rupesi jakamaan käskyjä minulle siitä miten minun tulee toimia lapsen syntymän jälkeen. Hän esim. totesi, että hänellä on oikeus lapseen kerran kuussa. Kun sanoin, että oikeus lapseen on vain lapsen vanhemmilla niin sain kuulla miten nipo ja näsäviisas olen. En todellakaan sanonut anopilleni mitenkään pahasti.

Mieheni sisko oli esikoisemme syntyessä 17v. Ennen lapsen syntymää hän kyseli aina tavatessamme, että pääseekö hän kummiksi. Kun sanoimme, että kummit on jo valittu suuttui hän asiasta totaalisesti. Ristiäisissä hän sitten osoitti mieltään kiukuttelemalla niin pahasti, että suututti minut täysin. Anoppi tietenkin piti tyttärensä puolia ja minä olin se paha äiti.

Anoppi välttelee minua kaikin tavoin. Toisaalta se on tässä tilanteessa paras ratkaisu mutta kun selkäni käännän on hän meillä taas jakelemassa neuvoja. Eli, aina silloin tulee kun itse olen poissa. Tulisi rehellisesti silloin kun olen kotona eikä vain silloin kun olen poissa. Kun huomautin tästä miehelleni että hänen äitinsä tulisi myös silloin kun ollaan kaikki kotona niin sain vihaisen vastauksen, että se on hänen äitinsä ja hänen äidillä on oikeus tulla koska vain.

Anoppini arvostelee minua sukulaisilleen ja sanoo, ettei ymmärrä miksi olen niin kamala häntä kohtaan. Hän kuitenkin kääntää minulle aina selkänsä kun tapaamme.

Nyt tilanteemme on siinä pisteessä että en enää tätä peliä jaksa. Mieheni mielestä kaikki on hyvin. Jos en hänen äitiään jaksa niin voin kuulemma sulkea korvat. Parisuhde on alkanut nyt kärsiä pahemmin kuin koskaan aikaisemmin. Olen ajatellut ottavani lapset ja muuttavani pois. Minun on pakko saada jatkaa omaa elämää.

 

[Miranda]

oikeen paljon empatiaa sulle!!samanlainen mamman poika oli ex-miehenikin,ei ollu napanuora katkennut vaik mies oli jo päälle kolmenkymmenen...ja minä olin lattialuuttu,kenen mielipiteillä mitään väliä...

 

[taustalla]

Juu sellasta se vain on...tuttu juttu mullekkin! Meillä oli samanmoinen ongelma, kunnes se ratkesi niin että miehenikin jo hermostui äitiinsä..tietysti anoppi syyttää minua mutta enpä ole miestäni kieltänyt äitiinsä näkemään..se ei vaan enää itsekkään jaksa...ehkä parempi näin ettei nähdä kovin usein, niin ei tarvitse joka asiasta kiistellä :/

 

[yksi vielä]

Sama meillä aikoinaan, kummiksi pyytämisiä myöten. Miehen sisar tyrkytti itseään sylikummiksi väkisin, en halunnut, kummiksi erehdyttiin ottamaan ja sitä olen katunut todella.
Meillä mies suhtautui aikoinaan vuosia samalla tavalla, kunnes tapahtui se viimeinen haukkuminen ja miehen silmät avautuivat.
Yritä puhua miehellesi, muutoin edessä on monia tuskaisia vuosia, jos nyt et asioita saa selvitettyä. Ja silloin tulee sinun elämääsi ja lasten elämää turhaan tuhlattua.

 

[minä vain]

Olen yrittänyt puhua mieheni kanssa. Tulosta ei vaan ole tullut sillä hän ei halua keskustella asiasta. Kun kysyn, että mitä meidän hänen mielestään tulisi tehdä jotta asiat saataisiin taas kuntoon niin vastaus on "en tiedä". Kun sanon, että minun on paha olla tässä suhteessa tämän ongelman takia niin hän vastaa "niin olet sanonut". Kyseessä on siis lähinnä yksinpuhelua :'(

Monena yönä olen valvonut pitkään ja miettinyt miten asiat saataisiin kuntoon. Yksin en vaan löydä ulospääsyä. Olen huomannut itsessäni, että asia on vaikuttanut minuun jo sellaisella tavalla että asia on pakko saada järjetykseen. Tiuskasen helposti lapsille ja tämä hävettää ja saa aikaan mielipahaa minussa. Lapset kun eivät ole mihinkään syyllisiä vaan raukat eivät ymmärrä miksi olen aina surullinen. En myöskään enää ole kiinnostunut tapaamaan muita ihmisiä, koska en jaksa esittää iloista ja ystävällistä ihmistä. Sisälläni samaan aikaan kiehuu raivo anoppiani ja miehen siskoa kohtaan, pelko siitä mitä tästä seuraa sekä avuttomuuden tunne. Oma äitini on selvästi huomannut jotain sillä hänen katseensa on välillä erilainen kun puhuu kanssani. En osaa selittää tätä, mutta tunnen äitini niin hyvin, että uskon hänen miettivän osittain onko meillä kaikki hyvin. Mitään hän ei kuitenkaan ole sanonut. Toisaalta haluaisin hänen kysyvän jotain sillä olisi pakko saada kertoa hänelle miten asiat ovat. Toisaalta en halua puhua asiasta hänen kanssaan sillä en halua hänen murehtivan meidän asioita.

Järjellä ajateltuna oikea ratkaisu olisi nyt pakata tavarat ja lähteä lasten kanssa. Saada elää normaalia, onnellista ja ilosta elämää ja nauttia lasten touhuista ja pystyä tapaamaan taas muita ihmisiä. Tunnepuoli taas sanoo, että en halua vielä lapsiltani isää ja pitäisi vaan yrittää koittaa muuttaa asiat sellaisiksi että kaikkien olisi hyvä olla. Mieheni on hyvä isä, hyvä aviomies, luotettava ja auttavainen. Kuitenkaan hän ei pysty näkemään asiaa minun kannaltani, vaan sokeasti uskoo mitä äiti hänelle puhuu :'(

Toiveena olisi saada tämä avioliitto taas toimimaan ja se, että jokaisella olisi hyvä olla. Joka päivä ajattele, että jos sitten huomenna asiat olisivat paremmin. Tänään ei vielä niin ollut, mutta ehkä sitten huomenna...

 

[yksi vielä]

Voi kuinka sieluuni koskee kun tiedän, miten ikävässä tilanteessa elät. Siinä tuntee olevansa niin yksin ja toivoton, kun se mies jota rakastaa ja jonka kanssa on lapsia onkin nyt sokea äitiään kohtaan. Kehoittaisin sinua puhumaan äitisi kanssa, tai jonkun muun, että vähän saisit taakkaasi jakaa.
Minulta se pitkään jatkuessaan itsetunnon, ilon ja kyvyn elää omaa elämää. Minäkin aloin uskoa olevani se huono, ruma, tyhmä, osaamaton vaimo ja äiti, joksi anoppi tyttärineen haukkui. Aloin uskoa, että vika todella oli minussa. Se vei kyvyn olla onnellinen nainen. Yritin puhua miehelle, riitelin, itkin, ei auttanut. Se oli kuin yksinpuhelua ja minä kuin lattiarätti, kuten joku ilmaisi täällä.
Kunnes sitten tapahtui se viimeinen haukkuminen ja tajusin että nyt riittää. Oli pakko laittaa mies valitsemaan joko avioliiton tai mammanpoikuutensa.
Toivon todella, että saisit miehesi ymmärtämään, ettei teidän täytyisi mennä näin pitkälle. Puhu jollekin, niin saat itsekin laajemman näkökulman asioihin. Kirjoita miehellesi kirje, pyydä häntä pariterapiaan. Olisiko miehellä ketään sukulaista, joka voisi auttaa?

 

[Gerbeera]

Olisiko kuntasi perheneuvolasta apua. Mene vaikka ensin yksin jos ei mies kiinnostu mukaan.

Itse mietin/ehdotin sitä meille. No, tilanne laukesi ennen sitä mutta voi tulla tarpeeseen taas joskus.

 

[taustalla]

Olisiko mahdollista istuttaa mies, anoppi ja miehen sisko saman pöydän ääreen ja jutella asia selväksi? Tai kaikkien kanssa erikseen aloittaen anopista?

Kertoisit, kuinka sua ahdistaa tilanne ja että parisuhteenne ja lapset kärsii jo tilanteesta. Kertoisit ja yrittäisit selvittää tilannetta ystävällisesti. Jos ystävällisyys ei lopultakaan tunnu tehoavan, sanoisit, että jos ei malli muutu, harkitset vakavissasi eroa.

Jos ei siinäkään vaiheessa ainakin mies ja anoppi herää tilanteeseen, niin on varmaan oikeasti syytä harkita eroa.

Meillä aikanaan huono tilanne mun ja anopin ja appiukon välillä kärjistyi ja ei oltu hetkeen missään tekemisissä. Meillä tilanne oli sitä, että anoppi puolusti poikaansa henkeen ja vereen, vaikka olisi tehnyt mitä. Mies itse kyllä ymmärsi tekonsa ja oli niistä pahoillaan. En vain silloin kertonut anopille kaikkea ja sit kaikki riidat oli mun syytä. Sanoinkin jo miehelle, että jos ei tilanne muutu, niin anoppi ja appi menettää lapsenlapsensa. Kun sit soitin anopille, pyyteli kovasti anteeksi ja selitteli omaa ja miehensä tekoa. Kysyinkin, että olisitko koskaan ottanut yhteyttä.

Nykyään tilanne on se, että anoppi on herännyt poikansa huonoihin puoliin ja on jopa ollut mun tukena joissain tilanteissa. Tosin en mä mikään sydänystävä sen kanssa ole, mutta en ainakaan enää peittele miehen touhuja, niin jopa avartuivat anopinkin silmät. Tekemisissä ollaan kyllä jo lastenkin takia. Nykyään anoppi arvostaa mua kovastikin, kun kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hoidan lapset, kodin ja työni hyvin ja olen vastuuntuntoinen.

 

[ikävä miniä]

Samankaltainen tilanne meilläkin. Olen niin kypsynyt tilanteeseen etten ole vieraillut anopin luona kuukausiin. En kuitenkaam halua miehen ja lapsen erkaantuvan suvustaan vaan toivon heidän vierailevan mummon luona.Ja näin he tekevätkin.Lastenlapsi oli ja on hyvin toivottu vaikka miniä ei olekkaan mieluinen... Itse pidän "vapaapäivän" silloin ja hoidan omia asioitani. Anoppi ei onneksi asu samassa kaupungissa...

Toivottavasti osaan itse tulevaisuudessa olla sellainen anoppi, joka ensin ottaa asioiden totuuden selville ennenkuin rupeaa sokeasti puolustamaan lastaan kaikissa asioissa.
Anoppi hoitakoon lastenlasta vierailujen aikana miten parhaaksi näkee, mutta kotona lasta hoidetaan miten vanhemmat asiat parhaaksi katsovat. Anoppi neuvokoon omia tyttöjään lastenkasvatuksessa, mutta miniät jättäkööt rauhaan. Eri asia tietysti on jos kyseessä on sellainen asia, joka todella vaatii huomiota, mutta jonninjoutavat pikkuasiat täytyisi jättää omaan arvoonsa.

Miehen siskojen kanssa en ole ikinä osannut olla tekemisissä. Koskaan en tiedä teenkö jonkun asian oikein vai väärin heidän mielestään. Heti kun poistun paikalta, puhelimet soivat ja asioistamme kerrotaan eteenpäin. Olen jatkuvasti hampaissa teki mitä tahansa ja miten tahansa. Minuun ei koskaan pidetä yhteyttä sieltä puolelta, ei kyläillä eikä soitella. Viestien ja sähköpostin lähettämisestä puhumattakaan.

Olen siis tehnyt päätökseni elää omaan elämääni eteenpäin. Väkisin en viitsi yrittää olla yhteyksissä ja sietää ihmisiä, joitten kanssa tuskin koskaan vapaaehtoisesti olisin tekemisissä.

 

[maria]

Nostin itse kissan pöydälle n. neljä vuotta sitten kun anopin ja minun välit kiristyivät ja parisuhde alkoi rakoilla. Vähän aikaa anoppi vältteli minua mutta kun aina iloisena soittelin kaikkia asioita niin tilanne on nykyään niin ettei anoppi halua tulla meille jos en ole kotona. Meistä siis tuli ylimmät ystävykset. Tsemppiä sinulle.

 

[Minä vaan]

Heti aluksi on pakko sanoa, että kyllä olette ihania ihmisiä kun jaksatte kuunnella ja auttaa minua. Tämä purkautumiskeino on jo auttanut minua jaksamaan enemmän kuin uskottekaan. Kiitos siitä teille!

Suhdeterapia on jo käynyt mielessäni. Joskus sitä ajatteli niin lapsellisesti, että mitäs se terapeutti voi tehdä jos suhde ei toimi. Enää en ajattele niin, vaan haluan kokeilla kaikki keinot jotta suhteemme voisi parantua. Olen kerran jo jutellut anoppini ja mieheni siskon kanssa (erikseen kylläkin), mutta se oli yksinpuhelua minun osalta. Mieheni sisko tuijotti lattiaa koko ajan eikä halunnut vastata kysymyksiini. Ainoat vastaukset mitkä sain olivat "kukaan ei ymmärrä mua (siis häntä)" ja "olisin halunnut kummiksi". Anoppi taas sanoi, että ei ymmärrä miksi olen hänelle vihainen.

Keräsin rohkeuteni ja kerroin äidilleni miten meillä menee (ihan kaikkea en kuitenkaan kertonut). Tuli parempi olo, mutta toisaalta pahempi kun näin äidin surullisen ilmeen. Lapset jäivät yöksi vanhemmilleni jotta saimme keskustella asioista rauhassa ja jotta saisin huomenna hiukan aikaa itselleni ja samalla selvittää ajatuksiani.

Saimme illan kuluessa asioita hieman järjestykseen. Mies ei kovin innostuneelta terapiasta vaikuttanut, mutta lupasi tulla jos haluan mennä ja jos uskon siitä olevan apua (ja minä haluan mennä koska uskon, että saamme kyllä apua jos kumpikin sitä tosissaan haluaa). Lisäksi sovimme, että anoppini eikä miehen sisko ole toistaiseksi enää tervetulleita meille. Tiedän, että miehen perhettä ei saisi sulkea pois, mutta jos me haluamme saada asiat kuntoon, on se pakko tehdä sanoo sitten kuka mitä tahansa.

Pelottaa huominen päivä. Tällä hetkellä elättelen toiveita siitä, että asia saataisiin sittenkin kuntoon. Mutta sitten taas pelkään sitä, että mies syö sanansa ja ollaan samassa tilanteessa kuin vielä tänä aamuna. Pitäkää minulle peukkuja, selvitän huomenna mistä saisimme tuon terapeutin ja varaan samalla heti ajan.

Eniten pelkään nyt sitä, että jos mies syö sanansa niin mulla pettää pohja. Sen jälkeen en usko enää meidän avioliiton toimivan. Mutta tämä on vain pelko. Pitää ajatella positiivisesti ja uskoa, että tästä se lähtee...

 

[yksi vielä]

Pidetään peukkuja sinulle. Tiedän että se tuntuu olevan maailmanloppu tuo tilanne. Eikä se mies sitä heti välttämättä myönnä nytkään tai tajua. Usein näissä on takana sitten jotenkin vääristynyt äiti/perhesuhde. Meillä ainakin minun mieheni ei ollut mitään, tytär vain oli täydellinen appivanhemmilleen. Tämä tuotiin myös selkeästi esille koko ajan. Eli miehelle ei ole helppoa se napanuoran katkaisu, jos on koko lapsuusikänsä tallottu ja määrätty.
Kerro sitten miten kävi. Joskus on pakko katkaista suhteet, jotta saa elää omaa elämäänsä ja olla onnellinen.

 

[taustalla]

\

Juu sellasta se vain on...tuttu juttu mullekkin! Meillä oli samanmoinen ongelma, kunnes se ratkesi niin että miehenikin jo hermostui äitiinsä..tietysti anoppi syyttää minua mutta enpä ole miestäni kieltänyt äitiinsä näkemään..se ei vaan enää itsekkään jaksa...ehkä parempi näin ettei nähdä kovin usein, niin ei tarvitse joka asiasta kiistellä :/

TÄMÄ AJATUS JONKA JOKU TOINEN ON KIRJOITTANUT ON KUIN MINUN ELÄMÄSTÄNI.MIEHENI JOKA EI OLE EX...AINAKAAN VIELÄ NIIN JUST SAMALAISESSA TILANTEESSA ELÄN JA NYT TUNTUU ETTÄ OLEN TOTAALISEN VÄSYNYT OLEMAAN AINA SE KAKKONEN

 

[ihmettelen]

Minulla ei ehkä ole noin tulehtunu tilanne, mutta voin kyllä sanoa että ovat ukon kummatki vanhemmat tosi rasittavia välillä. Tämä meidän elämän ohjailu tapahtuu aina mieheni kautta. Pompottavat tätä minkä kerkiää. Ei taida mennä kaaliin että se aika mikä meillä on niin haluaisimme olla sen ajan perheen kanssa yhdessä. Meillä on nyt vuoden aikana ollut niin paljon kaikkea muutakin, miehen työn lisäksi, että sitä yhteistä aikaa on jäänyt todella vähän. Olen sanonut miehelleni että sanoisi joskus ei heille, mutta hän puolustatuu sillä että ei jaksa tapella heidän kanssa tai että hekin auttavat meitä. No onhan se totta, mutta ärsyttää tuommoinen että heti on heidän lapset tekemässä kun he napsauttavat sormia. Meillä ei tuommoinen pompottelu tulisi kuuloonkaan minun perheessäni.

Tulipa vaan tuossa mieleen kun juttelimme äitini kanssa siitä, niin äitini sanoi että miehen vanhemmat, eritoten äidit on aina pehempia. Olen tullut siihen tulokseen että se johtuu siitä että mamma joutuu luopumaan omasta mammanpojasta ja täten miniä astuu anopin "reviirille". Äidit tykkäävät että hoitavat poikaansa paljon paremmin kun hänen tyttöystävä/avopuloiso/vaimo.

En ole montaa kertaa kuullut että ukot valittaisivat näistä samoista asioista...siis vaimon äidistä.
No onhan se niin tytöt pärjää aina paremmin ku pojat. Minunki mieheni kävi äitinsä luona syömässä ennen kun me aloimme seurustelemaan!

Että tällaisia asioita. Eipä juuri varmaankaan auttanut, mutta tarina tämäkin.

 

[Nimetön tällä kertaa]

Meillä homma on toisin päin - mies ei voi sietää minun vanhempiani. Syynä se, että he ovat olleet paljon kanssani kun olen ollut äitiyslomalla ja hoitovapaalla; auttaneet minua monin tavoin niin henkisesti kuin muutenkin, hoitaneet lasta (lapsi jumaloi isovanhempiaan) ja tuoneet meille ruokaa yms.

Miehen mielestä meillä on epänormaalin läheiset välit. Totta on, että suhteemme on kuin Etelä-Euroopan maissa tapaa olla... päivittäin soitellaan ja nähdäänkin tosi usein. Sitä vaan en ole ymmärtänyt, että mitä se työssäkäyvää miestä haittaa ja risoo, jos päivällä näemme vanhempiani?? Kait hän on sitten vähän mustasukkainen ja äitini kun on sellaista vähän dominoivampaa sorttia...koskaan ei ole suoraan miestäni haukkunut, vaikka on hänestä montaa mieltä.

Mies kohtelee minua huonosti ja meillä ei mene hyvin. Luonnollisestikin vanhempani ovat minun puolellani ja luvalla sanoen ihan syystä. Miehessä tässä on enemmän vikaa, hänestä on tullut aikamoinen tyranni.

Vanhempani aiheuttavat parisuhteessamme paljon riitoja. Miehen mielestä he ovat "aina läsnä". Ei kuitenkaan fyysisesti hänen kotonaollessaan, vaan henkisesti. Aina kuulemma olen soittelemassa heille. Häntä häiritsee, että tietää vanhempieni käyvän meillä ja helpottavan elämääni...

Se on sitä miehen vallanhalua, että haluaisi naisensa käyvän kaiken raskaimman kautta läpi. Minulla kun on kuulemma ollut "liian helppo elämä": kaikki kun on luistanut "noin vaan", koulutukset työpaikat jne. Olen sanonut hänelle, että minä olen tehnyt TÖITÄ asioiden eteen ja sen lisäksi minulla on ollut kannustavat vanhemmat, joilta olen saanut aina apua. Too bad.

En aio vähentää yhteydenpitoa vanhempiini mieheni vaatimuksista huolimatta. Ei hänellä ole mitään oikeutta vaatia sellaista. Vanhempani ovat lähemmäs 8-kymppisiä eli jo iäkkäitä. Minusta mieheni saa painua omine mielipiteineen hevon kuuseen.

Kyllä: omat vanhempani ovat minulle tärkeämpiä kuin mieheni. He ovat antaneet minulle aina rakkautensa ja tukensa, mies ei muuta tee kuin vähättelee ja haukkuu.

Näin meillä.

 

[myötätuntoinen]

Myötätuntoni on puolellasi "nimetön tällä kertaa", pidä vaan yhteyttä vanhempiisi ihan kaikessa rauhassa. Jos miehesi ei sitä ymmärrä ja hyväksy, hän on kypsymätön höjmö, luultavasti kateellinen suhteestanne. Vanhempasi ovat jo iäkkäitä, he eivät elä ikuisesti. Ja todellakin - mitä ihmettä se miestäsi risoo, jos tapailette, kun hän on työssä. Luulisi olevan tyytyväinen, kun teillä on toisistanne seuraa ja apua, ja lapsilla on isovanhempiin hyvä suhde! Älä letkauta korviasi hänen motkotuksilleen, hymyilet vain ja hyräilet! B) :hug:

 

[miniä minäkin]

\

oikeen paljon empatiaa sulle!!samanlainen mamman poika oli ex-miehenikin,ei ollu napanuora katkennut vaik mies oli jo päälle kolmenkymmenen...ja minä olin lattialuuttu,kenen mielipiteillä mitään väliä...

Elän juuri samanlaisessa tilanteessa kuin ko oleva henkilö on elänyt..elän vain tällä hetkellä eli en ole eronnut...voi voi kun äiti pyytää jotain tai määrää niin heti totellaan mutta minä saan ajatella mitä tykkään.olen jo kerran joutunut kysymään kumman kanssa oot naimisissA ÄITISI VAI MINUN kanssa,mutta en ole saanut vielä selvää vastausta.

 

[taustalla]

Minun ex-avomies on yli 40v ja ei näköjään pääse äidistään irti mitenkään. Oltiin 9 vuotta yhdessä, kunnes luovutin. Jos äiti on tärkeämpi, niin se on sitten tärkeämpi, ei sille mitään voi. Puhuminen oli ihan turhaa. Mies kävi joka toinen viikonloppu äitinsä luona yökylässä ja teki lomareissut vanhempiensa kanssa, minähän en niihin mukaan mahtunut. Ekan seurusteluvuoden anoppikokelas oli mielinkielin, sitten rupesi piilopiikittelemään. Enkä ole ensimmäinen, jolle sitä teki.

 

[Katjuska71]

Älä anna anopin voittaa ja lopettaa suhdettanne, jos se muuten hyvä, voimia vaan ja koita ajatella muita asioita, kuin anoppia, onneksi et elä kuitenkaan hänen kanssaan.

Minulla nimittäin on tällä hetkellä anoppi #&%?$!*ä. Ei niinkään, että olisi tapeltu vielä kertaakaan kasvotusten, hänellä ikääkin jo 80 vuotta, joten ei kiva niin iäkkään kanssa tapellakaan ja turhaakin, kun jääräpää on ja mieltään ei muuta. Tuntuu toki pahalta ja mullakin oli raskas vaiheeni, kun miehelleni äitinsä on todella tärkeä ihminen ja asuikin vanhempiensa kanssa 35 vuotiaaksi, kunnes minä tulin kuvioihin.

Anoppini ei varmasti olisi hyväksynyt ketään poikansa naisekseen, odotti ainakin nuorta kokematonta lyhyttä (inhoaa pitkiä ihmisiä, joka minä olen =) ) tyttöä, joka jää heidän kaikkien luokse asumaan ja "hoitamaan" heitä kaikkia. Olen siis kaikkea muuta, kuin odotettu tyttö vielä eronneena ja kahden lapsen äitinä vein poikansa.

Haukkuu koko ajan miehelleni minua, soittelevat päivittäin ja olen kuullut muutamia puheluita vieressä, kun mieheni pitää kaiutinta ja osasta haukkumisia mieheni kertoi alussa, jonka kyllä nyt lopettanut, kun olen alkanut saamaan tarpeekseni tästä näyttelemisestä, että kaikki olisi hyvin, enkä tietäisi, että minua ei siedetä. Piilonälvimistä on tapaamisemme ollut, miten odottaa ihmisten toimivan, kun minähän toki toimin juuri päinvastaisesti kaikessa.

Mutta olen onneksi hoksannut, että mieheni halusi minut tällaisena ja hiiteen hänen äitinsä mielipiteet :kieh: