Parisuhde karikolla

Hei kaikki, tämä menee vähän sivusta palstan aiheesta, mutta haluaisin kuulla vastaavassa tilanteessa olevien parisuhteista. Meillä tilanteena on mieheni kanssa viittä vaille avioero, esikoinen on reilu vuoden ikäinen. Ongelmia riittää joka lähtöön, osa juontaa juurensa jo aikaan ennen lasta. Se on vain niin että kun elämässä monien asioiden tärkeysjärjestys muttuu vauvan myötä, on asioita pakko arvioida uudelleen. Rakastan edelleen miestäni, mutta en voi elää sellaista vuoristorataa kuin hänen kanssaan elämme. Mieheni on temperamenttinen, ja lisäksi saa raivokohtauksia, jonka aikana haukkuu, nimittelee, huutaa naama punaisena, heittelee tavaroita yms. Käsiksi ei käy, siinä olisi tullut jo raja vastaa. Sen sijaan kyllä saattaa joskus ottaa esim.käsistä kiinni tai kevyesti tönäistä, mikä itsessään jo loukkaa, koska on vihamielistä kosketusta. Joku tietenkin kysyy eikö tätä olisi voinut miettiä aiemmin, ja kyllä, olen miettinyt,mutta tilanne on myös pahentunut viime aikoina. Elämä on opettanut sen, ettei kaikki aina mene käsikirjoituksen mukaan, ja erityisesti sen että jälkiviisas on niin helppo olla. En halua lapseni kasvavan ajattelemaan että äidin huorittelu ja riehuminen kotona on normaalia, ja mieheni taas ei ymmärrä miksi tämä on minulle kynnyskysymys, kun ei hän sanottua oikeasti tarkoita ja anteeksi pyytää. Hänen kotonaan näin on toimittu. Minua satuttavat sanat, ja lisäksi käytös (aivan täysiä karjuminen, tavaroiden heittely ja ovien paiskominen tms) ahdistaa niin paljon, että olemme lapsen kanssa lähteneet muutamat kerrat pois yöksi. Se on miehen mielestä ylireagointia. Mieheni ei ole ilkeä tai paha tahallaan, hän tiedostaa kyllä itsehillinnän puutteensa, ja rauhallisena tietää että syy on hänessä. Kumminkaan en ole saanut häntä apua hakemaan. Ylireagoinko minä mielestänne?

Viime aikoina olemme pelkästään riidelleet ja olleet etäisiä, se nyt varmaan olisi korjattavissa, sattuuhan näitä aikoja. Ja TIEDÄN että kriisi esikoisen syntymän jälkeen on enemmän kuin normaalia. Huolestuttaa lähinnä se, ettemme kykyne keskustelemaan lainkaan kipeistä aiheista, kommunikaatiotaitomme yhdessä ovat nolla. Ja kun asiat jätetään käsittelemättä, kaunaa kertyy. Minulle ainakin,enkä pysty omassa päässäni tilannetta nollaamaan, vaan jatkuvasti on tulenarka olo. Jatkuva riitely syö energiaa ja vahingoittaa lasta, ja minä en kaipaisi riitelyä suhteessa lainkaan.

Kun soppaan lisätään seksuaalisen läheisyyden puute, viimeiset puolitoistauotta peitto on heilunut alle viisi kertaa. Tästä on puhuttu, mutta muutosta ei ole tapahtunut. Koen että tässäkin miehellä on avainasema, koska hänen mielestään seksin tulisi olla aina spontaania ja sitä tulisi harrastaa silloin kun fiilis iskee. Eli sellaista hetkeähän saisi odottaa hamaan tulevaisuuteen. Minä olen kolmekymppinen, enkä voi vielä tässä vaiheessa elämää kuvitella luopuvani seksielämästä, ehkä tilanne olisi eri parikymmentä vuotta myöhemmin.

Periaatteessa halu olla yhdessä olisi olemassa, mutta tilanne ei muutu kuin tilapäisesti paremmaksi, ja uudet konfliktit saavat vanhatkin taas esiin. Alan olla epätoivonen. Asiallista keskustelua kiitos. Mieheni palvoo lastamme ja menee vatsa solmuun ajatuksesta että rikkoisin perheen, mutta ei tätäkään kauaa jaksa.

 

Kannaatta hakeautua parisuhdeterapiaan, mikäli molemmilla on OIKEASTI halua saada suhde vielä toimimaan.
Sitten tuosta lausahduksesta, että saattaa ottaa käsistä kiinni ja kevyesti tönäistä...... Eipä taida olla kovin pitkä matka lyömiseen.
Kannattaa muistaa myös, että henkinen pahoinpitely on aivan yhtä vahingollista, kuin fyysinen. Kun tarpeeksi sielua tallataan, rupeaa siihen itsekkin uskomaan.

Tsemppiä vaikeaan tilanteeseen ja toivottavasti saatte ja haluatte hakea apua, ennekuin asiat kärjistyvät liian pitkälle.....
Muistakaa myös vastuunne sitä pientä ihmistä kohtaan, joka on täysin syytön kahden aikuisen väliseen toraan ja saa kuitenkin siitä kärsiä kohtuuttoman paljon.

Voimia ja haleja :hug: :hug:

 

Voi kun osaisin jotenkin auttaa, mutta kun omakohtaista kokemusta tällaisesta tilanteesta ei juuri ole. Olen kyllä samaa mieltä Iitu-74:n kanssa, että jonkinlaiseen parisuhdeterapiaan/-leirille olisi hyvä miehesi saada mukaan. Samoin tuo väkivalta-asia, se kun on niin hiuskarvan pieni se raja...

Ensimmäinen/ensimmäiset vuodethan ovat yleensä ne raskaimmat pikkulapsiperheessä, kun asiat pitääkin hoitaa eri järjestyksessä kuin ennen lasta. Miehille yleensäkin saattaa olla vaikeus ymmärtää, miksi vaimo asettaakin lapsen tarpeet kaiken muun edelle. Eikä enää ole välttämättä aikaa/voimia/mahdollisuutta harrastaa seksiä, niin kuin ennen lasta. Tuttua varmasti jokaiselle jossain vaiheessa elämää. Kun vain jaksaisimme ymmärtää, ettei tätä pikkulapsivaihetta kestä ikuisesti vaan joskus koittaa jälleen se aika, että on aikaa enemmän parisuhteelle. Parisuhdetta pitää silti vaalia, oli sitten seksiä tai ei. Monelle pariskunnalle valitettavasti käy niin, että kun lapset on tarpeeksi isoja niin huomataan, että se oma parisuhde jäi hoitamatta ja puoliso tuntuukin aivan vieraalta, tulee avioeroja jne...

Parisuhde on kuitenkin muutakin kuin seksiä. Miten te esim. osoitatte hellyyttä toisillenne? Halaatteko, pussatteko, kerrotteko rakastavanne päivittäin? Näitä asioita ei jutustasi käynyt ilmi. Onko mahdollista laittaa lapsi vaikka päiväksi/vrk:ksi hoitoon esim. isovanhemmille, jotta voisitte piristää parisuhdettanne, tekemällä jotain kivaa vain kahdestaan. Yhteinen ravintolailta kynttilänvalossa, leffassakäynti tai vaikkapa jo se että kahden saa saunoa rauhassa ja mennä sitten puhtaana vällyjen alle voi saada suhteeseen taas hetkeksi uutta puhtia. Tässä nyt jotain vinkkejä...

Joka tapauksessa toivotan sinulle oikein paljon voimia ja haleja tilanteeseesi! :hug:

 

Ehdottomasti kannattaa hakea ulkopuolista apua, uskon, että se on tilanteessanne paras ratkaisu! Voit kysellä esim. neuvolasta, mitä paikkakunnallanne on tarjolla. Onko teillä miehenne kanssa iso ikäero, kun mainitsit, että itse olet kolmikymppinen?

Tsemppiä!

:hug:

 

Kiitos tuesta, mies on nelikymppinen, mutta nuorekas.. =)

Kyllä meillä halaillaan, mutta minä tunnen vetäytyneeni täysin kuoreeni nyt. Tarkoitus olisi yrittää järjestää kahdenkeskistä aikaa, se on jäänyt täysin retuperälle, ja tiedän itsekin olleeni aivan napanuorassa vauvaan ensimmäisen vuoden ajan. :ashamed:

Toisaalta minulle suurin ongelma eivät ole normaalit riidat, vaan nämä tyhjästä alkavat raivokohtaukset, joihin ei mitenkään voi varautua. Ja en ole ikinä fyysisesti pelännyt miestäni, enkä usko että tarvitseekaan, mutta muuten tilanne on ahdistava ja lapselle taatusti pelottava. Olen jotenkin lukossa nyt kokonaan, kun mielessä on vain se, etten voi enää jatkaa ellei mies ymmärrä kuinka iso asia tuo on.

Yritän edelleen saada miehen tai meidät yhdessä asiasta keskustelemaan ulkouolisen kanssa.

 

ikävä tilanne.. musta se,että toinen on niin arvaamaton luonne, ja on jo ollut "vähän" väkivaltaisen oloinen ja jos sieltä on se huora-sana tullut, ja ennenkaikkea jos LAPSI joutuu näkemään ja kuulemaan noita, on syy lähteä. Olen pahoillani että sanon näin "tylysti", kaikkea hyvää toivoisin sulle,kuten kaikille muillekin. Mutta itse oon lasten puolestakin jo niinpaljon, että vaikka kuinka miestä rakastaisin, lapset menee kaiken edelle, ja jos joutuisin jonkin aikaa kokeen että lapsilla on paha olla,johtuen miehestäni tai meiän riitelystä, päätyisin eroon. tietenkin kuten tos ehdotettiin terapiaa, se kannattaa kyllä kokeilla ekana jos asiat sais muuttumaan, mutta harvemmin ihminen muuttuu.. ikävä kyllä. uskon,että asiat menee kuten on tarkoitettu ja sä viä huomaat mikä on parasta lapsellenne ja sinulle, voimia. :hug:

 

Kirjoitat kuin minun elämästäni... sillä lisäyksellä, että odotan kesälle syntyväksi meidän toista lasta. Juuri sain taas kuulla olevani epänormaali, hämärä ja huora.

En haluaisi luovuttaa, tänään se on taas lähempänä kuin koskaan.

Ei ollut tarkoitukseni järjestää lapsilleni elämää ilman isää, mutta ei tälläinenkaan elämää ole. Lapset oppivat, että äiti on kynnysmatto, johon voi pyyhkäistä pahan olon tunteen mennessään. Lupasin joskus, että minulle ei koskaan käy näin. Ja tässä sitä eletään kynnysmattona ja kaikkeen syyllisenä.

Minä en tahdo! Kukaan ei vain kuuntele minua, en edes minä itse.

Tsemppiä sinulle AP mitä ikinä aiotkin tehdä, toivottavasti tulet onnelliseksi.

 

Itselläni ei onneksi ole vastaanvanlaista omakohtaista kokemusta omasta parisuhteesta, mutta sitä kautta kyllä että oma lapsuus ei ollut ruusuilla tanssimista; alkoholismia ja henkistä väkivaltaa ja niistä olen aikuisiällä kipuillut ja oireillut kovin. Kaikki me lapset olemme ja sisarrellani oli oma parisuhde lapsen isän kanssa vielä pahempi kuin lapsuuden kodissa. Vasta nyt viiden vuoden erossa olon jälkeen alkaa pikkuhiljaa päästä jaloilleen ja myös yhteinen lapsi on matkan varrella kärsinyt kovasti.

Kun kysyit neuvoa niin yhdyn Martzaan siinä, että kun lapsi kärsii kodin ilmapiiristä niin silloin vanhemman pitäisi osata tehdä päätös lapsen eduksi. Voimia toivon oikeanlaisen päätöksen tekoon ja että otat kaiken mahdollisen avun vastaan mistä vain suinkin mahdollista!

 

Itse olen liki kolmikymppinen kahden pienen lapsen äiti, jolla juuri avioero meneillään. Itse olen sitä mieltä, että avioliiton puolesta kannattaa aina yrittää taistella, mutta kaikella on kuitenkin rajansa. Niin kävi meillekin. Meillä oli ollut jo useamman vuoden ajan ongelmia, jotka pikku hiljaa paisuivat kuin pullataikina aiheuttaen taas lisää ja lisää ongelmia. Periaattessa mekin olisimme kumpikin halunneet jatkaa avioliittoa, mutta siihen olisi tarvittu sekä pariterapiaa että miehelle yksilöterapiaa. Mieheni ei kuitenkaan ollut näihin valmis, joten meillä jäi näkemättä, kuinka olisi käynyt, jos terapiaan olisimme menneet. Itse tein eropäätöksen siinä vaiheessa, kun riitamme olivat sitä luokkaa, että olimme molemmat toistemme ryysyissä kiinni. Riitoja oli vieläpä paljon ja huomasin kuinka kodin ilmapiiri vaikutti etenkin esikoiseen.
Itse olin käynyt eroprosessia läpi jo ainakin puolivuotta ennenkuin tein lopullisen päätöksen, joten henkisesti se ei enää minulle ollut hirveän raskasta. Tai oli totta kai raskasta, mutta olin jo itkenyt niin paljon suhteemme aikana, että lopulta kaikki tuntui kuitenkin lähinnä helpottavalta.
Ensin muutimme erilleen ja muutaman viikon päästän halusin jättää avioero paperit. Vaikka meillä kaikilla on tietenkin ollut raskasta (lapset ovat tietenkin kaivanneet isäänsä) , niin elämä on kuitenkin taas "stressitöntä" ja rauhallista ja valoakin näkyy jo tunnelin päässä. ristiriitaisia tunteita olen kokenut paljon, mutta jos tarkastelen kokonaisuutta, niin tämä on ollut itseni ja lasteni kannalta paras ratkaisu!

 

Tuon edellisen puheenvuoroni silmänisku -hymiö pitäisi kyllä olla vain sulkumerkki......

 

Nyt on sitten tilanne mennyt siihen, että olemme ainakin väliaikaisesti eri osoitteissa, minun päätöksestäni. Takaisin kotiin muuttaminen edellyttää miehen sitoutumista jonkinlaiseen terapiamuotoon ja asioiden todellista käsittelyä. Tähän mennessä emme ole päässeet samalle aaltopituudelle, eikä mies ainakaan vielä tunnusta asioiden oikeaa laitaa. Tahtoisi kyllä meidät kotiin, ja tottakai itselläni on hirveä ikävä omaa kotia ja miestäkin, onhan meillä paljon hyvääkin. Ja ei meillä riidoissa olla vielä toisissa roikuttu, mutta kyllä olen päättänyt että en tahdo kuulla kumppaniltani sellaista haukkumista ja henkistä latistusta, vaikka toinen ei niitä asioita sydämessään tarkoitakaan. Kai sitä on vaan vedettävä rajat asioille, ja tiedettävä itse minkä asioiden kanssa voi elää ja minkä ei. On tämä kyllä silti ristiriitaista ja hajottavaa, ihan kamalaa suoraan sanottuna.

 

Rohkean päätöksen teit, Aurora23! Toivottavasti mies ymmärtää, että nyt on tosi kyseessä ja ottaa itseään niskasta kiinni. Kyllä henkinen väkivaltakin on väkivaltaa eikä sitä tarvitse kenenkään sietää. Rutkasti voimia sinulle, että jaksat pitää kiinni päätöksistäsi!!

 

Tiedän tuon tunteen ja tilanteen. Meillä jo rauhoittunut, mies käsitti silloin että mä lähden lapsen kanssa, jos käyttäytyminen ei muutu. Aikaa vaati, mutta nykyään mies osaa jo hillitä paremmin itseään, menee pihalle sit ku tuntuu että tekee mieli nakella tavaroita. jos haluaa tarpeeksi niin kyllä voi muuttua ja oppia hillitsemään itseään!! Jaksamista.

 

Aurora! Ihan kuin minun elämästä! Olemme kaksi kuukautta asuneet avomieheni kanssa erillään juuri kyseisten syiden takia. Minulle oli viimenen pisara se kun lapsemme (1v 7kk) alkoi itkeä kun pelästyi isän huutamista ja tavaroiden heittelyä! Ja riitamme johtuivat miehen kaljalla istumisesta. En nyt koko tarinaa ala tässä selostamaan mutta minä tein tämän ratkaisun ja toistaseksi en ole katunut päätöstäni. Välimme ovat miehen kanssa parantuneet ja hän on enemmän lapsen kanssa nyt kun asumme erillään. Kun asuimme vielä yhdessä niin viikonloput mies istui suurimmaksi osaksi lähibaarissa ja auta armias jos minä lähdin jossain käymään, kylässä tai kaupassa tms niin jo hän soitti perään että meneekö vielä kauan! Mitään omaa aikaa/rauhaa ei minulla ollut koskaan. Toivotan sinulle voimia ja jaksamista tulevaisuudessa, minun mielestä teit oikean ratkaisun! =)