Hei kaikki, tämä menee vähän sivusta palstan aiheesta, mutta haluaisin kuulla vastaavassa tilanteessa olevien parisuhteista. Meillä tilanteena on mieheni kanssa viittä vaille avioero, esikoinen on reilu vuoden ikäinen. Ongelmia riittää joka lähtöön, osa juontaa juurensa jo aikaan ennen lasta. Se on vain niin että kun elämässä monien asioiden tärkeysjärjestys muttuu vauvan myötä, on asioita pakko arvioida uudelleen. Rakastan edelleen miestäni, mutta en voi elää sellaista vuoristorataa kuin hänen kanssaan elämme. Mieheni on temperamenttinen, ja lisäksi saa raivokohtauksia, jonka aikana haukkuu, nimittelee, huutaa naama punaisena, heittelee tavaroita yms. Käsiksi ei käy, siinä olisi tullut jo raja vastaa. Sen sijaan kyllä saattaa joskus ottaa esim.käsistä kiinni tai kevyesti tönäistä, mikä itsessään jo loukkaa, koska on vihamielistä kosketusta. Joku tietenkin kysyy eikö tätä olisi voinut miettiä aiemmin, ja kyllä, olen miettinyt,mutta tilanne on myös pahentunut viime aikoina. Elämä on opettanut sen, ettei kaikki aina mene käsikirjoituksen mukaan, ja erityisesti sen että jälkiviisas on niin helppo olla. En halua lapseni kasvavan ajattelemaan että äidin huorittelu ja riehuminen kotona on normaalia, ja mieheni taas ei ymmärrä miksi tämä on minulle kynnyskysymys, kun ei hän sanottua oikeasti tarkoita ja anteeksi pyytää. Hänen kotonaan näin on toimittu. Minua satuttavat sanat, ja lisäksi käytös (aivan täysiä karjuminen, tavaroiden heittely ja ovien paiskominen tms) ahdistaa niin paljon, että olemme lapsen kanssa lähteneet muutamat kerrat pois yöksi. Se on miehen mielestä ylireagointia. Mieheni ei ole ilkeä tai paha tahallaan, hän tiedostaa kyllä itsehillinnän puutteensa, ja rauhallisena tietää että syy on hänessä. Kumminkaan en ole saanut häntä apua hakemaan. Ylireagoinko minä mielestänne?
Viime aikoina olemme pelkästään riidelleet ja olleet etäisiä, se nyt varmaan olisi korjattavissa, sattuuhan näitä aikoja. Ja TIEDÄN että kriisi esikoisen syntymän jälkeen on enemmän kuin normaalia. Huolestuttaa lähinnä se, ettemme kykyne keskustelemaan lainkaan kipeistä aiheista, kommunikaatiotaitomme yhdessä ovat nolla. Ja kun asiat jätetään käsittelemättä, kaunaa kertyy. Minulle ainakin,enkä pysty omassa päässäni tilannetta nollaamaan, vaan jatkuvasti on tulenarka olo. Jatkuva riitely syö energiaa ja vahingoittaa lasta, ja minä en kaipaisi riitelyä suhteessa lainkaan.
Kun soppaan lisätään seksuaalisen läheisyyden puute, viimeiset puolitoistauotta peitto on heilunut alle viisi kertaa. Tästä on puhuttu, mutta muutosta ei ole tapahtunut. Koen että tässäkin miehellä on avainasema, koska hänen mielestään seksin tulisi olla aina spontaania ja sitä tulisi harrastaa silloin kun fiilis iskee. Eli sellaista hetkeähän saisi odottaa hamaan tulevaisuuteen. Minä olen kolmekymppinen, enkä voi vielä tässä vaiheessa elämää kuvitella luopuvani seksielämästä, ehkä tilanne olisi eri parikymmentä vuotta myöhemmin.
Periaatteessa halu olla yhdessä olisi olemassa, mutta tilanne ei muutu kuin tilapäisesti paremmaksi, ja uudet konfliktit saavat vanhatkin taas esiin. Alan olla epätoivonen. Asiallista keskustelua kiitos. Mieheni palvoo lastamme ja menee vatsa solmuun ajatuksesta että rikkoisin perheen, mutta ei tätäkään kauaa jaksa.
Viime aikoina olemme pelkästään riidelleet ja olleet etäisiä, se nyt varmaan olisi korjattavissa, sattuuhan näitä aikoja. Ja TIEDÄN että kriisi esikoisen syntymän jälkeen on enemmän kuin normaalia. Huolestuttaa lähinnä se, ettemme kykyne keskustelemaan lainkaan kipeistä aiheista, kommunikaatiotaitomme yhdessä ovat nolla. Ja kun asiat jätetään käsittelemättä, kaunaa kertyy. Minulle ainakin,enkä pysty omassa päässäni tilannetta nollaamaan, vaan jatkuvasti on tulenarka olo. Jatkuva riitely syö energiaa ja vahingoittaa lasta, ja minä en kaipaisi riitelyä suhteessa lainkaan.
Kun soppaan lisätään seksuaalisen läheisyyden puute, viimeiset puolitoistauotta peitto on heilunut alle viisi kertaa. Tästä on puhuttu, mutta muutosta ei ole tapahtunut. Koen että tässäkin miehellä on avainasema, koska hänen mielestään seksin tulisi olla aina spontaania ja sitä tulisi harrastaa silloin kun fiilis iskee. Eli sellaista hetkeähän saisi odottaa hamaan tulevaisuuteen. Minä olen kolmekymppinen, enkä voi vielä tässä vaiheessa elämää kuvitella luopuvani seksielämästä, ehkä tilanne olisi eri parikymmentä vuotta myöhemmin.
Periaatteessa halu olla yhdessä olisi olemassa, mutta tilanne ei muutu kuin tilapäisesti paremmaksi, ja uudet konfliktit saavat vanhatkin taas esiin. Alan olla epätoivonen. Asiallista keskustelua kiitos. Mieheni palvoo lastamme ja menee vatsa solmuun ajatuksesta että rikkoisin perheen, mutta ei tätäkään kauaa jaksa.