Caroline
Heippa!
Pakko avautua jonnekkin tästä olotilasta. Apua. Ollaan mieheni kanssa oltu yhdessä vajaa vuosi, asuttu yhdessä 3kk. Mulla on sellainen ongelma, että kaikki ahdistaa. Kun tavattiin, mulla oli 2kk aiemmin todettu burn out ja olin sen takia erittäin ahdistunut. No, tapaamisemme jälkeen olin ihan onneni kukkuloilla hetken. Noin 1kk ensitapaamisesta minulle iski ihan hirmuinen ahdistus tästä uudesta suhteesta, mikä jatkuu vieläkin! Mies on täydellinen ja tuntunut alusta asti minulle sopivalta. Kun ahdistus aikanaan iski, ajattelin että se menee ohi, ja että johtunee siitä muusta ahdistuksesta mitä siihen aikaan elämässäni oli vaikka kohdistuikin aivan ihmeellisellä tavalla mieheeni. No, nyt vain on niin että tuo ahdistus ei ole kadonnut minnekkään ja vaivaa minua todella paljon! Suhteessamme on intohimoa, tykkäämme ja nautimme seksistä molemmat erittäin paljon, meillä on pitkälti samat harrastukset, nauramme paljon, meillä on todella hyvin yhteenkäypä huumorintaju, pystymme keskustelemaan kaikista asioista jne.
Kaikki vain silti tuntuu olevan ihan sekaisin oman pään sisällä. Olen aiemmin ollut kaksi kertaa vakavammassa parisuhteessa, ensimmäinen kesti noin 1.5v, toinen 2.5v, eli ei mitään superpitkiä mutta asuin molempien kanssa yhdessä. Nämä suhteet (kuten kaikki muutkin, ne lyhemmätkin) ovat olleet sellaisia että en ole edes halunnut sitoutua kunnolla, ja elänyt aina niin että kiva päästä radalle ja pyörittelemään miehiä ja iskemään niitä ja flirttailemaan jne - siis oikein kevytkenkäistä elämää. Ja molempia aiempia miehiäni olen pettänyt rankalla kädellä. No, tämä uusi mieheni on avannut silmäni parisuhteille, ja kunnioitan ja rakastan nykyistä miestäni erittäin paljon, enkä voisi ikinä kuvitella tekeväni hänelle niinkuin exilleni olen tehnyt, enkä edes tunne halua enää ketään muita miehiä kohtaan, eikä baareissa käyminen, uusien tyyppien tapaaminen jne tunnu enää yhtään miltään muulta kuin vastenmieliseltä!! Tämä kaikki muutos ajatusmaailmassa tapahtui kuin salama kirkkaalta taivaalta kun tapasin nykyisen mieheni! Ja olen päättänyt haluta olla tässä suhteessa, ja voisin helposti kuvitella mieheni mahd tulevien lapsieni isäksi. No, yllättävää, että kun löydän miehen jonka kanssa tuntuu kaikki sujuvan, ahdistun ihan mielettömän paljon siitä! Olen miettinyt kuinka paljon tuo burn out ja siitä johtuvat olotilat (masennus, ahdistus) vaikuttivat suhteen alkuun, onko tässä suhteessa sittenkin jotain mikä ahdistaa, vai onko se vain se että ensimmäistä kertaa elämässäni olen aidosti sitoutumassa ihmiseen ja kaikki nämä muutokset mitä itsessnäi on tapahtunut ja tapahtuu! Kuinka vaikeaa voikaan elämä olla! No, olen ajatellut että annan ensi talven vielä aikaa itselleni, jos saisin oman elämäni "kuntoon", oman arkeni taas rullaamaan. Burnoutin syntymiseen johti liian suuri määrä stressiä, opinnoista ja töistä. Nämä syyt ovat poistuneet, joten sen suhteen ei ole ongelmaa. Olen nyt kesän lomaillut ja rentoutunut, ja olotila sinänsä alkaa olla kunnossa, uupumuksen jälkiä ei enään ole, masennus on pois, samoin ahdistus suurelta osin - paitsi se, mikä kohdistuu mieheeni! Olenkin monesti sanonut, että oikea mies väärään aikaan, kumpa hän olisi tullut elämääni sen jälkeen kun olisin saanut itseni parempaan kuntoon - tämä on juuri tätä elämän vaihtelua, kun se ei mene käsikirjoituksen mukaan! Nyt kun muu elämä alkaa olla parempaan päin, mieheni ahdistuaa minua silti, pelkään että ahdistus johtuu siitä että hän on minulle vain keino selvitä vaikeista ajoista yli, pelkään että ahdistukseni joudutti suhteen etenemään henkiseen kuntooni verraten liian nopeaa, pelkään ihan kaikenlaista hullua siksi, että psyykeeni oli pirstaleina kun tavattiin - vaikka sisimmässäni tiedän, että mikään näistä peloista ei ole totta!
Tästä taisi tulla aikamoinen vuodatus, huoh, tätä tarinaa voisi jatkaa niin pitkästi! No, kaipaisin vain jonkinlaista vertaistukea, siis kokemuksia siitä kuinka tällainen ahdistus voi peilautua parisuhteeseen, vai onko tässä kuitenkin täydelliseltä tuntuvassa suhteessa jokin sittenkin pilalla, jokin mitä en vain näe vai mikä ihme minua ahdistaa?! No, olen kaikenmaailman parisuhdeahdistusketjut lueskellut miettiessäni mikä minua vaivaa, ja en sitten missään törmännyt tähän asiaan siltä kannalta että mitenhän paljon tämä mun jo ennen parisuhdetta ollut ahdistus vaikuttaa tähän ahdistukseen mitä tunnen miestäni kohtaan?! Keskustelut mitä netistä löysin koskivat lähinnä sitä perinteistä kuviota että ollaan oltu pitkään yhdessä, intohimo puuttuu, alkaa ahdistamaan.. mistään en asiaa löytänyt niinpäin, että mitä se oma ahdistus sille parisuhteelle tekee. Ikävä todeta, mutta aiemmat parisuhteeni ovat olleet sitä luokkaa, että jos jokin on alkanut ahdistamaan, on voinut todeta että no problem, en tämän tyypin kanssa kuitenkaan tule olemaan loppuelämääni. Ja ahdistus on "yllättäen" hävinnyt. No, nyt on tilanne että haluaisinkin olla parisuhteessa, ja se ahdistaa. Huoh. Niin, taustatietona, ikää neljännesvuosisata, ja vaikka miesten suhteen en mikään untuvikko olekaan, olen aika tehokkaasti onnistunut elämään elämääni miettimättä asioita sen kummemmin. Kun viimetalvi (ehkä jopa kaivatusti) pysäytti minut ajattelemaan elämääni eikä vain menemään höyryveturin lailla eteenpäin, löydänkin itseni painimassa ihan uudenlaisten ongelmien kanssa.
Pakko avautua jonnekkin tästä olotilasta. Apua. Ollaan mieheni kanssa oltu yhdessä vajaa vuosi, asuttu yhdessä 3kk. Mulla on sellainen ongelma, että kaikki ahdistaa. Kun tavattiin, mulla oli 2kk aiemmin todettu burn out ja olin sen takia erittäin ahdistunut. No, tapaamisemme jälkeen olin ihan onneni kukkuloilla hetken. Noin 1kk ensitapaamisesta minulle iski ihan hirmuinen ahdistus tästä uudesta suhteesta, mikä jatkuu vieläkin! Mies on täydellinen ja tuntunut alusta asti minulle sopivalta. Kun ahdistus aikanaan iski, ajattelin että se menee ohi, ja että johtunee siitä muusta ahdistuksesta mitä siihen aikaan elämässäni oli vaikka kohdistuikin aivan ihmeellisellä tavalla mieheeni. No, nyt vain on niin että tuo ahdistus ei ole kadonnut minnekkään ja vaivaa minua todella paljon! Suhteessamme on intohimoa, tykkäämme ja nautimme seksistä molemmat erittäin paljon, meillä on pitkälti samat harrastukset, nauramme paljon, meillä on todella hyvin yhteenkäypä huumorintaju, pystymme keskustelemaan kaikista asioista jne.
Kaikki vain silti tuntuu olevan ihan sekaisin oman pään sisällä. Olen aiemmin ollut kaksi kertaa vakavammassa parisuhteessa, ensimmäinen kesti noin 1.5v, toinen 2.5v, eli ei mitään superpitkiä mutta asuin molempien kanssa yhdessä. Nämä suhteet (kuten kaikki muutkin, ne lyhemmätkin) ovat olleet sellaisia että en ole edes halunnut sitoutua kunnolla, ja elänyt aina niin että kiva päästä radalle ja pyörittelemään miehiä ja iskemään niitä ja flirttailemaan jne - siis oikein kevytkenkäistä elämää. Ja molempia aiempia miehiäni olen pettänyt rankalla kädellä. No, tämä uusi mieheni on avannut silmäni parisuhteille, ja kunnioitan ja rakastan nykyistä miestäni erittäin paljon, enkä voisi ikinä kuvitella tekeväni hänelle niinkuin exilleni olen tehnyt, enkä edes tunne halua enää ketään muita miehiä kohtaan, eikä baareissa käyminen, uusien tyyppien tapaaminen jne tunnu enää yhtään miltään muulta kuin vastenmieliseltä!! Tämä kaikki muutos ajatusmaailmassa tapahtui kuin salama kirkkaalta taivaalta kun tapasin nykyisen mieheni! Ja olen päättänyt haluta olla tässä suhteessa, ja voisin helposti kuvitella mieheni mahd tulevien lapsieni isäksi. No, yllättävää, että kun löydän miehen jonka kanssa tuntuu kaikki sujuvan, ahdistun ihan mielettömän paljon siitä! Olen miettinyt kuinka paljon tuo burn out ja siitä johtuvat olotilat (masennus, ahdistus) vaikuttivat suhteen alkuun, onko tässä suhteessa sittenkin jotain mikä ahdistaa, vai onko se vain se että ensimmäistä kertaa elämässäni olen aidosti sitoutumassa ihmiseen ja kaikki nämä muutokset mitä itsessnäi on tapahtunut ja tapahtuu! Kuinka vaikeaa voikaan elämä olla! No, olen ajatellut että annan ensi talven vielä aikaa itselleni, jos saisin oman elämäni "kuntoon", oman arkeni taas rullaamaan. Burnoutin syntymiseen johti liian suuri määrä stressiä, opinnoista ja töistä. Nämä syyt ovat poistuneet, joten sen suhteen ei ole ongelmaa. Olen nyt kesän lomaillut ja rentoutunut, ja olotila sinänsä alkaa olla kunnossa, uupumuksen jälkiä ei enään ole, masennus on pois, samoin ahdistus suurelta osin - paitsi se, mikä kohdistuu mieheeni! Olenkin monesti sanonut, että oikea mies väärään aikaan, kumpa hän olisi tullut elämääni sen jälkeen kun olisin saanut itseni parempaan kuntoon - tämä on juuri tätä elämän vaihtelua, kun se ei mene käsikirjoituksen mukaan! Nyt kun muu elämä alkaa olla parempaan päin, mieheni ahdistuaa minua silti, pelkään että ahdistus johtuu siitä että hän on minulle vain keino selvitä vaikeista ajoista yli, pelkään että ahdistukseni joudutti suhteen etenemään henkiseen kuntooni verraten liian nopeaa, pelkään ihan kaikenlaista hullua siksi, että psyykeeni oli pirstaleina kun tavattiin - vaikka sisimmässäni tiedän, että mikään näistä peloista ei ole totta!
Tästä taisi tulla aikamoinen vuodatus, huoh, tätä tarinaa voisi jatkaa niin pitkästi! No, kaipaisin vain jonkinlaista vertaistukea, siis kokemuksia siitä kuinka tällainen ahdistus voi peilautua parisuhteeseen, vai onko tässä kuitenkin täydelliseltä tuntuvassa suhteessa jokin sittenkin pilalla, jokin mitä en vain näe vai mikä ihme minua ahdistaa?! No, olen kaikenmaailman parisuhdeahdistusketjut lueskellut miettiessäni mikä minua vaivaa, ja en sitten missään törmännyt tähän asiaan siltä kannalta että mitenhän paljon tämä mun jo ennen parisuhdetta ollut ahdistus vaikuttaa tähän ahdistukseen mitä tunnen miestäni kohtaan?! Keskustelut mitä netistä löysin koskivat lähinnä sitä perinteistä kuviota että ollaan oltu pitkään yhdessä, intohimo puuttuu, alkaa ahdistamaan.. mistään en asiaa löytänyt niinpäin, että mitä se oma ahdistus sille parisuhteelle tekee. Ikävä todeta, mutta aiemmat parisuhteeni ovat olleet sitä luokkaa, että jos jokin on alkanut ahdistamaan, on voinut todeta että no problem, en tämän tyypin kanssa kuitenkaan tule olemaan loppuelämääni. Ja ahdistus on "yllättäen" hävinnyt. No, nyt on tilanne että haluaisinkin olla parisuhteessa, ja se ahdistaa. Huoh. Niin, taustatietona, ikää neljännesvuosisata, ja vaikka miesten suhteen en mikään untuvikko olekaan, olen aika tehokkaasti onnistunut elämään elämääni miettimättä asioita sen kummemmin. Kun viimetalvi (ehkä jopa kaivatusti) pysäytti minut ajattelemaan elämääni eikä vain menemään höyryveturin lailla eteenpäin, löydänkin itseni painimassa ihan uudenlaisten ongelmien kanssa.