parisuhde & ahdistus + omat tunteet?!

Heippa!

Pakko avautua jonnekkin tästä olotilasta. Apua. Ollaan mieheni kanssa oltu yhdessä vajaa vuosi, asuttu yhdessä 3kk. Mulla on sellainen ongelma, että kaikki ahdistaa. Kun tavattiin, mulla oli 2kk aiemmin todettu burn out ja olin sen takia erittäin ahdistunut. No, tapaamisemme jälkeen olin ihan onneni kukkuloilla hetken. Noin 1kk ensitapaamisesta minulle iski ihan hirmuinen ahdistus tästä uudesta suhteesta, mikä jatkuu vieläkin! Mies on täydellinen ja tuntunut alusta asti minulle sopivalta. Kun ahdistus aikanaan iski, ajattelin että se menee ohi, ja että johtunee siitä muusta ahdistuksesta mitä siihen aikaan elämässäni oli vaikka kohdistuikin aivan ihmeellisellä tavalla mieheeni. No, nyt vain on niin että tuo ahdistus ei ole kadonnut minnekkään ja vaivaa minua todella paljon! Suhteessamme on intohimoa, tykkäämme ja nautimme seksistä molemmat erittäin paljon, meillä on pitkälti samat harrastukset, nauramme paljon, meillä on todella hyvin yhteenkäypä huumorintaju, pystymme keskustelemaan kaikista asioista jne.

Kaikki vain silti tuntuu olevan ihan sekaisin oman pään sisällä. Olen aiemmin ollut kaksi kertaa vakavammassa parisuhteessa, ensimmäinen kesti noin 1.5v, toinen 2.5v, eli ei mitään superpitkiä mutta asuin molempien kanssa yhdessä. Nämä suhteet (kuten kaikki muutkin, ne lyhemmätkin) ovat olleet sellaisia että en ole edes halunnut sitoutua kunnolla, ja elänyt aina niin että kiva päästä radalle ja pyörittelemään miehiä ja iskemään niitä ja flirttailemaan jne - siis oikein kevytkenkäistä elämää. Ja molempia aiempia miehiäni olen pettänyt rankalla kädellä. No, tämä uusi mieheni on avannut silmäni parisuhteille, ja kunnioitan ja rakastan nykyistä miestäni erittäin paljon, enkä voisi ikinä kuvitella tekeväni hänelle niinkuin exilleni olen tehnyt, enkä edes tunne halua enää ketään muita miehiä kohtaan, eikä baareissa käyminen, uusien tyyppien tapaaminen jne tunnu enää yhtään miltään muulta kuin vastenmieliseltä!! Tämä kaikki muutos ajatusmaailmassa tapahtui kuin salama kirkkaalta taivaalta kun tapasin nykyisen mieheni! Ja olen päättänyt haluta olla tässä suhteessa, ja voisin helposti kuvitella mieheni mahd tulevien lapsieni isäksi. No, yllättävää, että kun löydän miehen jonka kanssa tuntuu kaikki sujuvan, ahdistun ihan mielettömän paljon siitä! Olen miettinyt kuinka paljon tuo burn out ja siitä johtuvat olotilat (masennus, ahdistus) vaikuttivat suhteen alkuun, onko tässä suhteessa sittenkin jotain mikä ahdistaa, vai onko se vain se että ensimmäistä kertaa elämässäni olen aidosti sitoutumassa ihmiseen ja kaikki nämä muutokset mitä itsessnäi on tapahtunut ja tapahtuu! Kuinka vaikeaa voikaan elämä olla! No, olen ajatellut että annan ensi talven vielä aikaa itselleni, jos saisin oman elämäni "kuntoon", oman arkeni taas rullaamaan. Burnoutin syntymiseen johti liian suuri määrä stressiä, opinnoista ja töistä. Nämä syyt ovat poistuneet, joten sen suhteen ei ole ongelmaa. Olen nyt kesän lomaillut ja rentoutunut, ja olotila sinänsä alkaa olla kunnossa, uupumuksen jälkiä ei enään ole, masennus on pois, samoin ahdistus suurelta osin - paitsi se, mikä kohdistuu mieheeni! Olenkin monesti sanonut, että oikea mies väärään aikaan, kumpa hän olisi tullut elämääni sen jälkeen kun olisin saanut itseni parempaan kuntoon - tämä on juuri tätä elämän vaihtelua, kun se ei mene käsikirjoituksen mukaan! Nyt kun muu elämä alkaa olla parempaan päin, mieheni ahdistuaa minua silti, pelkään että ahdistus johtuu siitä että hän on minulle vain keino selvitä vaikeista ajoista yli, pelkään että ahdistukseni joudutti suhteen etenemään henkiseen kuntooni verraten liian nopeaa, pelkään ihan kaikenlaista hullua siksi, että psyykeeni oli pirstaleina kun tavattiin - vaikka sisimmässäni tiedän, että mikään näistä peloista ei ole totta!

Tästä taisi tulla aikamoinen vuodatus, huoh, tätä tarinaa voisi jatkaa niin pitkästi! No, kaipaisin vain jonkinlaista vertaistukea, siis kokemuksia siitä kuinka tällainen ahdistus voi peilautua parisuhteeseen, vai onko tässä kuitenkin täydelliseltä tuntuvassa suhteessa jokin sittenkin pilalla, jokin mitä en vain näe vai mikä ihme minua ahdistaa?! No, olen kaikenmaailman parisuhdeahdistusketjut lueskellut miettiessäni mikä minua vaivaa, ja en sitten missään törmännyt tähän asiaan siltä kannalta että mitenhän paljon tämä mun jo ennen parisuhdetta ollut ahdistus vaikuttaa tähän ahdistukseen mitä tunnen miestäni kohtaan?! Keskustelut mitä netistä löysin koskivat lähinnä sitä perinteistä kuviota että ollaan oltu pitkään yhdessä, intohimo puuttuu, alkaa ahdistamaan.. mistään en asiaa löytänyt niinpäin, että mitä se oma ahdistus sille parisuhteelle tekee. Ikävä todeta, mutta aiemmat parisuhteeni ovat olleet sitä luokkaa, että jos jokin on alkanut ahdistamaan, on voinut todeta että no problem, en tämän tyypin kanssa kuitenkaan tule olemaan loppuelämääni. Ja ahdistus on "yllättäen" hävinnyt. No, nyt on tilanne että haluaisinkin olla parisuhteessa, ja se ahdistaa. Huoh. Niin, taustatietona, ikää neljännesvuosisata, ja vaikka miesten suhteen en mikään untuvikko olekaan, olen aika tehokkaasti onnistunut elämään elämääni miettimättä asioita sen kummemmin. Kun viimetalvi (ehkä jopa kaivatusti) pysäytti minut ajattelemaan elämääni eikä vain menemään höyryveturin lailla eteenpäin, löydänkin itseni painimassa ihan uudenlaisten ongelmien kanssa.

 

Minuakin ahdisti exän kanssa samalla tavalla. Kaikki oli loistavasti, hän oli täydellinen, ihana, hyvännäköinen, jnejnejne mutta minä vain ahdistuin. En ollut varma onk ohän oikea, en oikein osannut sanoa mitä tunsin, vaikka pidin paljon ja olisi halunnut että se suhde olisi kestänyt koko elämäni. Lopulta olin niin stressaantunut ja onneton tilanteesta, pidimme tauon, yritimme kaikkea, mutta mikään ei muuttunut pääni sisällä. Tajusin van että on pakko tehdä jotain, ja lopetin suhteen. Siitä seurasi kamalat itkut ja ahdistukset, mutta silti olisi tuntunut vielä ahdistavammalta mennä takaisin siihen suhteeseen. Pääsin jaloilleni muutamassa kuukaudessa ja ainakin pääsin siitä hirveästä pohtimisesta ja ahdistuksesta eroon. Ajattelin, että jos voin löytää mieen jonka kanssa tuntuu hyvältä, eikä tuolla tavalla jatkuvasti ahdista, niin se on sen arvoista. Sen jälkeen olen ollut sinkku, mikä tavallaan sekin ahdistaa, mitä jos en koskaan tapaa ketään.....mutta en olisi ollut onnellinen sen miehen kanssa kun vain ahdisti. Ahdistusta kesti pari vuotta, voin kertoa.....luulin että se loppuisi mutta ei.

En osaa auttaa sinua, mutta minä uskon tehneeni oikean ratkaisun. En oikein usko tuohon että joku tilanne tavatessanne/ennen sitä vaikuttaa siihen mitä tunnet nyt. Jos tiedät rakastavasi syvästi jää kokeilemaan vähän aikaa, jos et oe varma, ja luulet että jossain voisi olla mies jonka kanssa ei ahdistaisi, ehkä sun pitäisi oman itsesi vuoksi lähteä?

 

Elätpä millaisessa taivaassa tahansa, niin jos et hoida henkilökohtaisia ongelmiasi ne kulkevat mukana muistuttamassa itsestään joka käänteessä. Pelasta siis hyvä ihmissuhteesi ja hae puheapua uupumukseen ja sen oireena esiintyvään ahdistukseen.

Vaikka ns. uupumukseesi johtaneet tekijät ovatkin nyt hallinnassasi toimii ihmisen mieli niin, että jos tilanne on turvallinen ja aikaakin on mieli ikään kuin vapautuu tuottamaan vanhentunutta pahaa oloa pois. Uupumuksesta toipuminen voi viedä vuoden tai kaksi, etkä ole sen vuoksi nyt täysin kunnossa.

On todella sääli, jos olet jäänyt yksin selviämään uupumuksesta ja kuitenkin se on liiankin tavallista. Puhumalla opit tuntemaan uupumuksesi syyt ja seuraukset sekä jatkossa välttämään samat ongelmat. Nyt hoitamattomana jäät roikkumaan jotenkuten selvinneenä, mutta pahimmassa tapauksessa uuvut pian uudelleen.

Voin todellakin kokemuksesta sanoa, ettei ihanakaan puoliso pelasta ketään uupumuksesta. Se taistelu on käytävä ihan yksin ja mitä paremmin olet omasta tilanteestasi selvillä sen enemmän se auttaa parisuhdettannekin. Mieskaverisi ei tule ymmärtämään kaikkea, jos sinäkään et ymmärrä ja on kohtuutonta sälyttää hänen harteilleen pahaa oloasi olipa muutoin kiva ja symppis sinua kohtaan.

Älä siis vatkaa suhdettasi mieheen, koska mitään ongelmiahan ei teillä vielä ole, vaan käy käsiksi uupumukseesi ja suuntaa ajatuksesi energia ongelma-alueen selvittämiseen.On aina helpompaa ottaa märehtimisen kohteeksi sellaista, jossa ei joudu kohtaamaan itsessään mitään vaikeaa ja pelottavaa.

Onnea jatkoon! Entisenä uupuneena suhtaudun sanaan uupumus hyvin vakavasti ja sen hoito on Suomessa järkyttävän alkeellista. Itse sain loistavan puheavun ja pääsin jaloilleni.

 

Kun ahdistus aikanaan iski, ajattelin että se menee ohi, ja että johtunee siitä muusta ahdistuksesta mitä siihen aikaan elämässäni oli vaikka kohdistuikin aivan ihmeellisellä tavalla mieheeni.

Oletko puhunut miehesi kanssa asiasta vakavasti?

 

Joo, mies kyllä tietää tämän kaiken, olemme keskustelleet ja paljon. Onhan se hänelle tosi raskasta, niin tosin minullekin, mutta olen alusta saakka ollut sillä linjalla että olen mahd avoin, haluan että tämä suhde toimii.

Tosiaan, ainoastaan toinen uupunut voi tietää miltä uupuneesta tuntuu, kun ei lainkaan hallitse omia tunteitaan ja painostava olotila on jatkuva. Minusta tuntuu, että alun tunnemyrsky pääni sisällä aiheutti tuon ahdistuksen aikanaan, ilo uudesta suhteesta kääntyi yhden yön aikana ahdistukseksi, siihen siivitti omat pelot siitä mitä oma tilanteeni tekee orastavan loistavalle parisuhteelle. Ja sitten siitä ei enää päässytkään irti, kun se siihen kaikkeen muuhun myllerrykseen iski. Mutta kaiken tuon kestin ja kestän edelleen, sillä sisälläni on kuitenkin jonkinlainen tunne siitä että tämä mies on se jonka kanssa tulen elämään elämäni. Nyt ajattelen jotenkin jääneeni tuohon ahdistukseen "kiinni", siis että en osaa päästää siitä irti. Tai kuinkahan sen ilmaisisi. Että tämä ahdistus on jokin jäänne tuosta uupumuksesta, mutta koska se kuitenkin on niin iso juttu niin en osaa siitä päästää irti ja jollain tasolla pelkään sitä. PElko on tehokas keino pitää oma ajatuskehä kiinni, ja kun pelkoa alkaa tarpeeksi ajatella, se alkaa toteutumaan.

Ja tosiaan, olen asian takia käynyt juttelemassa säännöllisesti yksityisellä psykoterapeutilla (siinäkin mielessä pyrin hoitamaan itseäni), ja se on kyllä auttanut itsetuntemukseeni ja erittelemään syitä ja seurauksia miksi itse uupumus tuli. On se myös auttanut tähän parisuhdeasiaan, mutta kuten ensimmäisessä viestissä kerroin, tuntuu siltä että kaipaan vertaistukea tällaisessa asiassa. Kuinka muille käynyt, miten selviytynyt.

 

Minullakin on samantyyppinen ongelma. Kun olen tutustunut miehiin, niin aika pian on alkanut ahdistaa. Sinun kannattaa hakeutua keskustelemaan asiasta ammattiauttajan kanssa.

Heippa!

Pakko avautua jonnekkin tästä olotilasta. Apua. Ollaan mieheni kanssa oltu yhdessä vajaa vuosi, asuttu yhdessä 3kk. Mulla on sellainen ongelma, että kaikki ahdistaa. Kun tavattiin, mulla oli 2kk aiemmin todettu burn out ja olin sen takia erittäin ahdistunut. No, tapaamisemme jälkeen olin ihan onneni kukkuloilla hetken. Noin 1kk ensitapaamisesta minulle iski ihan hirmuinen ahdistus tästä uudesta suhteesta, mikä jatkuu vieläkin! Mies on täydellinen ja tuntunut alusta asti minulle sopivalta. Kun ahdistus aikanaan iski, ajattelin että se menee ohi, ja että johtunee siitä muusta ahdistuksesta mitä siihen aikaan elämässäni oli vaikka kohdistuikin aivan ihmeellisellä tavalla mieheeni. No, nyt vain on niin että tuo ahdistus ei ole kadonnut minnekkään ja vaivaa minua todella paljon! Suhteessamme on intohimoa, tykkäämme ja nautimme seksistä molemmat erittäin paljon, meillä on pitkälti samat harrastukset, nauramme paljon, meillä on todella hyvin yhteenkäypä huumorintaju, pystymme keskustelemaan kaikista asioista jne.

Kaikki vain silti tuntuu olevan ihan sekaisin oman pään sisällä. Olen aiemmin ollut kaksi kertaa vakavammassa parisuhteessa, ensimmäinen kesti noin 1.5v, toinen 2.5v, eli ei mitään superpitkiä mutta asuin molempien kanssa yhdessä. Nämä suhteet (kuten kaikki muutkin, ne lyhemmätkin) ovat olleet sellaisia että en ole edes halunnut sitoutua kunnolla, ja elänyt aina niin että kiva päästä radalle ja pyörittelemään miehiä ja iskemään niitä ja flirttailemaan jne - siis oikein kevytkenkäistä elämää. Ja molempia aiempia miehiäni olen pettänyt rankalla kädellä. No, tämä uusi mieheni on avannut silmäni parisuhteille, ja kunnioitan ja rakastan nykyistä miestäni erittäin paljon, enkä voisi ikinä kuvitella tekeväni hänelle niinkuin exilleni olen tehnyt, enkä edes tunne halua enää ketään muita miehiä kohtaan, eikä baareissa käyminen, uusien tyyppien tapaaminen jne tunnu enää yhtään miltään muulta kuin vastenmieliseltä!! Tämä kaikki muutos ajatusmaailmassa tapahtui kuin salama kirkkaalta taivaalta kun tapasin nykyisen mieheni! Ja olen päättänyt haluta olla tässä suhteessa, ja voisin helposti kuvitella mieheni mahd tulevien lapsieni isäksi. No, yllättävää, että kun löydän miehen jonka kanssa tuntuu kaikki sujuvan, ahdistun ihan mielettömän paljon siitä! Olen miettinyt kuinka paljon tuo burn out ja siitä johtuvat olotilat (masennus, ahdistus) vaikuttivat suhteen alkuun, onko tässä suhteessa sittenkin jotain mikä ahdistaa, vai onko se vain se että ensimmäistä kertaa elämässäni olen aidosti sitoutumassa ihmiseen ja kaikki nämä muutokset mitä itsessnäi on tapahtunut ja tapahtuu! Kuinka vaikeaa voikaan elämä olla! No, olen ajatellut että annan ensi talven vielä aikaa itselleni, jos saisin oman elämäni "kuntoon", oman arkeni taas rullaamaan. Burnoutin syntymiseen johti liian suuri määrä stressiä, opinnoista ja töistä. Nämä syyt ovat poistuneet, joten sen suhteen ei ole ongelmaa. Olen nyt kesän lomaillut ja rentoutunut, ja olotila sinänsä alkaa olla kunnossa, uupumuksen jälkiä ei enään ole, masennus on pois, samoin ahdistus suurelta osin - paitsi se, mikä kohdistuu mieheeni! Olenkin monesti sanonut, että oikea mies väärään aikaan, kumpa hän olisi tullut elämääni sen jälkeen kun olisin saanut itseni parempaan kuntoon - tämä on juuri tätä elämän vaihtelua, kun se ei mene käsikirjoituksen mukaan! Nyt kun muu elämä alkaa olla parempaan päin, mieheni ahdistuaa minua silti, pelkään että ahdistus johtuu siitä että hän on minulle vain keino selvitä vaikeista ajoista yli, pelkään että ahdistukseni joudutti suhteen etenemään henkiseen kuntooni verraten liian nopeaa, pelkään ihan kaikenlaista hullua siksi, että psyykeeni oli pirstaleina kun tavattiin - vaikka sisimmässäni tiedän, että mikään näistä peloista ei ole totta!

Tästä taisi tulla aikamoinen vuodatus, huoh, tätä tarinaa voisi jatkaa niin pitkästi! No, kaipaisin vain jonkinlaista vertaistukea, siis kokemuksia siitä kuinka tällainen ahdistus voi peilautua parisuhteeseen, vai onko tässä kuitenkin täydelliseltä tuntuvassa suhteessa jokin sittenkin pilalla, jokin mitä en vain näe vai mikä ihme minua ahdistaa?! No, olen kaikenmaailman parisuhdeahdistusketjut lueskellut miettiessäni mikä minua vaivaa, ja en sitten missään törmännyt tähän asiaan siltä kannalta että mitenhän paljon tämä mun jo ennen parisuhdetta ollut ahdistus vaikuttaa tähän ahdistukseen mitä tunnen miestäni kohtaan?! Keskustelut mitä netistä löysin koskivat lähinnä sitä perinteistä kuviota että ollaan oltu pitkään yhdessä, intohimo puuttuu, alkaa ahdistamaan.. mistään en asiaa löytänyt niinpäin, että mitä se oma ahdistus sille parisuhteelle tekee. Ikävä todeta, mutta aiemmat parisuhteeni ovat olleet sitä luokkaa, että jos jokin on alkanut ahdistamaan, on voinut todeta että no problem, en tämän tyypin kanssa kuitenkaan tule olemaan loppuelämääni. Ja ahdistus on "yllättäen" hävinnyt. No, nyt on tilanne että haluaisinkin olla parisuhteessa, ja se ahdistaa. Huoh. Niin, taustatietona, ikää neljännesvuosisata, ja vaikka miesten suhteen en mikään untuvikko olekaan, olen aika tehokkaasti onnistunut elämään elämääni miettimättä asioita sen kummemmin. Kun viimetalvi (ehkä jopa kaivatusti) pysäytti minut ajattelemaan elämääni eikä vain menemään höyryveturin lailla eteenpäin, löydänkin itseni painimassa ihan uudenlaisten ongelmien kanssa.

 

[viesti moderoitu]

Googlatkaa ROCD relationship obsessive compulsive disorder.
Facebookissa on myös ryhmä.
Voimakas ahdistus ei ole normaalia parisuhteessa!

 

Hei!

Minä olen aina ollut "kiltti" ja kunnollinen nainen suhteessa miehiin, enkä ole pettänyt, mutta muuten voin jotenkin samastua sinun tilanteeseesi!

Aiemmissa suhteissa jos jokin ahdisti, niin mies vaihtoon vaan, enkä paljon kenenkään perään itkeskellyt. Toisin kävi kun rakastuin kunnolla, ja halusin vain tätä miestäni, en ketään muuta.

Minun mielestäni kyseessä voi olla kaksi asiaa, joko "pelokas rakastuminen", tai sitten yleistynyt ahdistushäiriö. On olemassa psykologinen häiriö, missä on kyse siitä, että ahdistus on sisäsyntyistä, ja läsnä tilanteesta huolimatta. Eli tunnet ahdistusta, olit sitten suhteessa tai et, ja koska aina haemme asioille syytä, luulet että syy on suhde, vaikka se oikeasti on sisälläsi oleva, tilanteista riippumaton ahdistus. Generalised anxiety disorder.

Toisaalta kyseessä voi olla se, että olet rakastunut syvästi aivan ensimmäistä kertaa elämässäsi, ja se kiintymys, ja toisen ihmisen tärkeys sinulle pelottaa sinua. On helpompaa olla suhteessa, joka ei oikeasti merkitse itselle juuri mitään, voi vain ajatella että loppuu jos loppuu, no big deal. Mutta jos oikeasti rakastaa, satuttaa se rakkauden mahdollinen menettäminenkin paljon.

Onko sulla ollut hylkäämiskokemuksia tai muutoin vaikeita kiintymyssuhteita lapsuudessasi tms? Syvät tunteet helposti heräävät rakastaessa, myös ne omat pelot. Ne voivat olla ahdistuksesi taustalla, ei mikään "vika" miehessä tai suhteessasi. Pelkäätkö että mies jättää? Uskotko olevasi rakkauden arvoinen?

Tässä vain muutamia ajatuksia sulle pohdittavaksi...

 

Mulla on kans just sama ongelma mun poikaystävän kanssa ollaan oltu yhdessä vain muutaman päivän ja tuntuu et istuisin vankilassa koko ajan. Ollaan oltu yhdessä kerran aikaisemminkin ja sama ongelma oli silloinkin, tein loput ja tuntui hetken paremmalta. En tiedä yhtään mitä tehdä!

 

Yleisin ahdisuksen ja pelkojen aiheuttaja on kofeiini. Kofeiini nimittäin varastoituu elimistöön ja aiheuttaa hitaasti hiipivän myrkytystilan joka aiheuttaa psyyken oireita. Esimerkiksi kofeiinin aiheuttama yleistynyt ahdistuneisuushäiriö löytyy kansainvälisistä tautiluokituksista, mutta siitä ei puihuta terveydenhuollossa.

Käytön lopettaneilla on lähtenyt mielialahäiriöt, seksuaaliset häiriöt ym hyvin nopeasti.

 

Näen aloittajan burnoutin olleen "mielen hätähuuto", että nyt pitää pysähtyä. Resurssit ei enää riitä. Eli se tarkoittaa sitä, että parisuhteessa miehesi kanssa ollessasi olet nainen, persoona x, olet lapsi, olet tyttöystävä, olet rakastajatar, olet osittain myös äiti miehellesi. Ahdistuksesi kertoo, että et tiedä kuka olet. Et tiedä millainen olet noissa "rooleissasi". Siksi ahdistut. Kerroit myös, että olet koko elämäsi mennyt höyryjunan tavoin eteenpäin ilman asioiden miettimistä. Tuskin mietit sillä höyryjunamatkalla, että kuka olet. Burn out pysäytti sinut ja laittoi sinut ajattelemaan. Ja se onkin tuskallinen taival löytää itsensä kaiken niiden kerrosten alta minkä olet matkan varrella itsesi päälle kasannut.

Vielä tuohon parisuhteeseesi. Miehesi kanssa sinua ahdistaa, mutta kerrot, että yksinollessasi se lievenee hiukan. Lievenee kyllä, koska kukaan ei ole koskettamassa sinun rajapintaasi. Yksinollessasi voit uppoutua täysin itseesi, mikä lie se tällä hetkellä onkaan, vain paetaksesi ahdistuneisuutta. Mutta tällöin olet yksin ajatuksinesi mikä luo sitä painostuneisuutta ja ahdistuneisuutta. Tällä hetkellä varmaan yrität kaikinkeinoin sanoittaa ja kuvittaa tunteesi jotta saisit jotain tolkkua itseesi, ja tärkeimpään eli ahdistuksen lieventämiseen.

 

tässä on, jälleen kerran, aloittajalla pää omassa peffassa ja syvällä. Koko juttu ja myös apn vastaukset on minäminäminäminää.

Pistivätkö 1980-1995 välillä syntyneiden vanhemmat kakrunsa liian aikaisin päiväkotiin/ olivatko iskä ja äiskä liikaa töissä ja kersat yksikseen, vai mikä on syynä kun tuon ikäisillä näkyy olevan tuota ahdistusta ja pahaa oloa täällä kymmenissä ketjuissa?

Pitäisikö sun ap jättää oman minän ja mielialojen analysointi vatkaaminen ja vaivaaminen vähemmälle ja keskittyä vaikkapa työn tekoon, ulkoiluun, kodin hoitoon, harrastuksiin, parisuhteeseen lemmikkieläimeen, (saat ihan itse valita järjestyksen), tähän tavallisen tallaajan tavalliseen elämään sen oman navan kaivamisen sijasta. Kyllä se oma minä mukana kulkee erilaisine tunteineen vaikkei sitä aamusta iltaan ja illasta aamuun miettisikään.

Ihmisen elämään kuuluu erilaiset tunteet, on ylä- ja alamäkiä ja ne pitää vaan hyväksyä tai sitten pitää napata sellaisia mielialalääkkeitä jotka turruttavat ihmisen käveleväksi zombieksi joka ei tunne mitään.

 

Huomaa kyllä kommentoijista, ketkä eivät ole joutuneet ahdistuksen kanssa tekemisiin.
Jos asia olisi noin yksinkertainen, että lopettaa kofeiinin käytön ja/tai lopettaa oman navan kaivamisen, niin olisihan se helppoa...

 

Olisi mukava tietää millainen aloittajan mieli on nyt ja jäikö hän siihen parisuhteeseen.

Tosiaan kyllä huomaa, kuka ei ole saanut vanhemmiltaan rakkautta, kun ei toisilla ole yhtään empatiakykyä tai ymmärrystä, miten toisille puhutaan, kun on vaikeaa.