P
panikkiyi
Vieras
Olen kärsinyt paniikkihäiriöstä nyt 10 vuotta. Pari vuotta olen pärjäillyt ihan hyvin, lääkitystä minulla ei ole koskaan ollut. Esimmäiset 8 vuotta häiriö tuli esille satunnaisesti aina paheten siihen asti että linnottauduin kotiin. Sitten se lieveni tosiaan (eron jälkeen) ja viimeiset pari vuotta olen pärjännyt ihan hyvin, sosialisoitunut ja oppinut hallitsemaan olojani.
Nyt sitten pitkien työttömyyspätkien ja kotihoidontuella olemisen jälkeen pääsin kouluun ja hetki tuosta koulun alusta oireet alkoivat kahta kamalampina. En kykene oikein minkäänlaiseen kanssakäymiseen ihmisten kanssa, saan kovia oireita ja esim pelkkä meteli ja ihmisvilinä, kirkkaat valot tai puheensorina laukaisee oireet. Tai sitten se, että opettaja kysyy jotain, ja vaikka minun täytyisi vastata vain yhdellä sanalla, päässä humisee, huimaa, olen varma että taju lähtee, sydän hakkaa ja hikoilen/palelen. Tilanteen jälkeen oireet lievenevät mutta jatkuvat vähäisinä siihen asti että pääsen kotiin jolloin olen niin väsynyt että voisin vain itkeä.
Toisinaan tunnen epätodellista oloa, sitä etten ole edes ruumiissani sekunnin ajan.
Tänään sitten erittäin pahan kohtauksen jälkeen tulin tulokseen, en mene enää kouluun tai sitten haen apua. Nyt vain en tiedä mistä tuota apua tulisi hakea, siksi en ole sitä aiemminkaan hakenut. Haluan käydä koulun loppuun, mutta arveluttaa lääkitykset ja niiden aloitus kun olen kuullut että oireet jopa pahenevat alussa. Lisäksi tunnen pakokauhua pelkästä ajatuksesta mennä johonkin lääkäriin selittämään oloistani, ongelmistani. En kykene kuvittelemaankaan että vastassa olisi joku ymmärtäväinen ja osaava lääkäri vaan pelkään että se on joku niistä tyhjästi tuijottavista tk-lääkäreistä.
Lisäksi, jos tk:hon soittaa, tuskin saan aikaa samalle päivälle ja kouluun en kykene menemään huomenna, se on varma. Voikohan saada sairaslomaa siihen asti että pääsee lääkärille? Meillä tulee ehdottomasti olla hoitajan tai lääkärin kirjoittama todistus poissaoloista (opiskelen työkkärin tuella).
Tuntuu että tämä solmu on nyt aukeamassa koska päätin että huomenna soitan edes johonkin ja haen apua, mutta toisaalta ahdistaa kahta kauheammin koko tilanne, se etten yksinkertaisesti VOI mennä kouluun ennen kuin saan apua.
Olisipa edes joku ystävä jolle kertoa asioista, vaan kun on pelkästään ns. kavereita, ei tule heidän kanssaan tällaisia asioita puhuttua muutenkaan.
Nyt sitten pitkien työttömyyspätkien ja kotihoidontuella olemisen jälkeen pääsin kouluun ja hetki tuosta koulun alusta oireet alkoivat kahta kamalampina. En kykene oikein minkäänlaiseen kanssakäymiseen ihmisten kanssa, saan kovia oireita ja esim pelkkä meteli ja ihmisvilinä, kirkkaat valot tai puheensorina laukaisee oireet. Tai sitten se, että opettaja kysyy jotain, ja vaikka minun täytyisi vastata vain yhdellä sanalla, päässä humisee, huimaa, olen varma että taju lähtee, sydän hakkaa ja hikoilen/palelen. Tilanteen jälkeen oireet lievenevät mutta jatkuvat vähäisinä siihen asti että pääsen kotiin jolloin olen niin väsynyt että voisin vain itkeä.
Toisinaan tunnen epätodellista oloa, sitä etten ole edes ruumiissani sekunnin ajan.
Tänään sitten erittäin pahan kohtauksen jälkeen tulin tulokseen, en mene enää kouluun tai sitten haen apua. Nyt vain en tiedä mistä tuota apua tulisi hakea, siksi en ole sitä aiemminkaan hakenut. Haluan käydä koulun loppuun, mutta arveluttaa lääkitykset ja niiden aloitus kun olen kuullut että oireet jopa pahenevat alussa. Lisäksi tunnen pakokauhua pelkästä ajatuksesta mennä johonkin lääkäriin selittämään oloistani, ongelmistani. En kykene kuvittelemaankaan että vastassa olisi joku ymmärtäväinen ja osaava lääkäri vaan pelkään että se on joku niistä tyhjästi tuijottavista tk-lääkäreistä.
Lisäksi, jos tk:hon soittaa, tuskin saan aikaa samalle päivälle ja kouluun en kykene menemään huomenna, se on varma. Voikohan saada sairaslomaa siihen asti että pääsee lääkärille? Meillä tulee ehdottomasti olla hoitajan tai lääkärin kirjoittama todistus poissaoloista (opiskelen työkkärin tuella).
Tuntuu että tämä solmu on nyt aukeamassa koska päätin että huomenna soitan edes johonkin ja haen apua, mutta toisaalta ahdistaa kahta kauheammin koko tilanne, se etten yksinkertaisesti VOI mennä kouluun ennen kuin saan apua.
Olisipa edes joku ystävä jolle kertoa asioista, vaan kun on pelkästään ns. kavereita, ei tule heidän kanssaan tällaisia asioita puhuttua muutenkaan.
Tosin se on kallista lystiä, mut muistaakseni kela korvaa sen jos paniikkihäiriö tms on niin paha että estää kouluttautumisen/työnteon!