Paniikkihäiriötarinoita

Sairastuin paniikkihäiriöön ja noin puoli vuotta on mennyt ennen kuin sain asinamukaisen diagnoosin ja paljon tuskaisia päiviä takana. Nyt olen raskaana 15+5 viikoilla ja hoitoa aloitellaan. Olen siis onnekas ja päässyt alueeni keskussairaalan psykiatriseen yksikköön asiakkaaksi missä asioin sekä psykiatrin että psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

Alkuun minulle määrättiin Sepram-merkkistä lääkettä mitä söin tasan kaksi päivää ja hurjat sivuoireet saivat lääkkeet pysymään paketissa tuon kahden päivän päästä. Mies joutui olemaan töistä poissa, kotona pojan (nyt 1 v 11 kk) kanssa jotta sain "voida pahoin rauhassa". Olen siis hoitovapaalla, ja voin jo valmiiksi pahoin raskauden takia (viimeksi tänä aamuna oksensin).

Nyt saan uuden reseptin Sertralin-merkkistä lääkettä varten ja lisäksi Oxamin-reseptin. Alustava suunnitelma olisi, etten söisi Sertralineja ennen kuin kokeillaan pärjäisinkö harvat kauppa- ja neuvolareissut Oxaminin turvin ja josko terapia (kerta per viikko) yhdessä vähäisen lääkemäärän kera alkaisi auttaa - siten ettei tarvitsisi siis syödä noita pitkäaikaisia nappeja ollenkaan. Tosin mulle on kyllä ehtinyt masennuskin hiipiä päälle, kun on kestänyt niin kauan että on alkanut mitään apua saamaan tähän hirvittävään paniikkihäiriöön.

Kuulisin mielelläni tarinoita muilta paniikkihäiriöisiltä, erityisesti onko kukaan selvinnyt moisesta kirouksesta ilman noita pitkäaikaisesti käytettäviä masislääkkeitä. Rohkaisis mieltä kummasti, jos voisi uskoa siihen ettei tarttis välttämättä Sertralineihin tai muihin sen kaltaisiin mömmöihin sotkeentua ollenkaan. Teratologisesta olen kyllä kaikki mulle määrätyt lääkkeet tsekannut (syön Bisoprolol Actavis beetasalpaajaa kun leposyke huitelee kaiken aikaa yli satasessa) vauvan takia mutta mieluummin sitä pärjäisi ilman lääkettä jos se vain olis mahdollista.

 

Mulla oli kans sepram muttei suuremmin auttanut. Nyt käytössä Lyrica, hyvä lääke...Toivottavasti olosi korjaantuisi :hug:

 

moi!
mä olen sairastunut noin 10v sitten pahaan paniikki- ja pakko-oireiseen häiriöön. voin tuosta prosessista kertoa lisää, jos haluat tietää, mutta tämän kirjoituksen pointti on se, että minäkin taistelin muutaman vuoden lääkkeitä vastaan. sitten "jouduin" aloittamaan seroxat-lääkityksen ja en voi kuin lämpimästi suositella. mulla alkoi täysin uusi elämä. olen ollut nyt lääkityksellä 8v ja saanut sinä aikana 2 täysin tervettä lasta, ja siis koko raskaus- ja imetysajat olen syönyt ko. lääkettä ja olen hyväksynyt se tosiasian, että voi olla, että olen lääkityksellä loppuikäni. jos aivot ei tuota serotoniinia, niin sitä on pakko saada keinotekoisesti.

tsemppiä sulle!

 

moi!
mä olen sairastunut noin 10v sitten pahaan paniikki- ja pakko-oireiseen häiriöön. voin tuosta prosessista kertoa lisää, jos haluat tietää, mutta tämän kirjoituksen pointti on se, että minäkin taistelin muutaman vuoden lääkkeitä vastaan. sitten "jouduin" aloittamaan seroxat-lääkityksen ja en voi kuin lämpimästi suositella. mulla alkoi täysin uusi elämä. olen ollut nyt lääkityksellä 8v ja saanut sinä aikana 2 täysin tervettä lasta, ja siis koko raskaus- ja imetysajat olen syönyt ko. lääkettä ja olen hyväksynyt se tosiasian, että voi olla, että olen lääkityksellä loppuikäni. jos aivot ei tuota serotoniinia, niin sitä on pakko saada keinotekoisesti.

tsemppiä sulle!

Aina huojentavaa luettavaa, että on paniikkihäiriöisiä jotka ihan oikeesti on saaneet avun siihen ja kykenevät normaalielämään.. itestä tuntuu nimittäin todella toivottomalta nyt :headwall:

Mitä tuohon lääkkeettömään taisteluusi sisältyi? Terapiaa? Millaista? Mitä muuta? Entä tuo Seroxat-lääke, millaisia sivuvaikutuksia sait siitä ja kauanko ne kestivät? Kauanko meni ennenkuin lääke alkoi auttaa?

 

moi mama!
mä sairastuin 98 alkuvuodesta, silleen, ettäen nukkunu, syöny, plekäsin kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja menin ensiavun kautta ensin kriisiryhmän potilaaksi ja sitä kautta polikliiniseen eurantaan psyk.osastolle. olin kuitenkin liian terve sairaalaan. mulla oli alussa tarpeen mukaan otettavaksi nukahtamislääkkeitä ja rauhottavia. hoidin itseäni vyöhyketerapiallaq ja homeopatialla. sinnittelin enempi vähempi huonossa kunnossa kevääseen 2000 asti, jolloin tila meni tosi huonoksi ja tuli myös pakkoajatukset oireena. ne oli kamalia. sitten päätimme lääkärin kanssa, että alan kokeilla seroxatia: ekojan päivien aikana olo oli sietämätön, sehän kuuluu kuvaan ja hakeuduin taas sairaalaan muutamaksi päiväksi. siitä alkoi kuitenkin suuntaus parempaan, jo parin viikon kuluttua huomasin, että mun on helpompi olla. ekaks musta tuntu, että lääkkeet teki musta tunteettoman, mikään ei tuntunu miltään. mutta se olikin vaan sitä, että paha olo alkoi häipymään. mä alotin lääkkeet toukokuussa ja voin sanoa, että se alkanut kesä oli yks elämäni parhaista!

mulla on koko 10v ollu sama yksityinen psykiatri, johon oon voinu olla tarpeen mukaan yhteydessä. sen antama keskusteluapu ja tuo serotoniinilääkitys on ollu ne mun kävelykeppini, jiolla olen rämpinyt kohti ihanaa elämää! ja tietysti mieheni, joka on kulkenu rinnalla koko ajan, ollu kaikki terapiat mukana yms.

sun täytyy vaan uskoa itseesi ja ennen kaikkea, jos päätät kokeilla lääkitystä, malttaa ne pari ekaa viikkoa, jonka aikana olo huononee. mua kauhistuttaa, kun joku aina välillä kertoo, että alotin lääkkeen X ja ei se sopinu mulle, niin lopetin tyyliin kahen päivän jälkeen. mulla kävi niin hyvä tuuri, että eka lääke oli sopiva, ja olo alkoi kohentua tosi paljon ekojen viikkojen jälkeen.

 

lisään vielä noista sivuvaikutuksista: paniikit ja pelot ja pakkoajatukset lisääntyivät, mä olen myös oksentanut, kun olen ollut henkisesti heikoilla, kaikenlaiset jännitystilat ja kokonaisvaltainen paha olo oli niitä alun oireita. ja pienin askelin tilanne alkoi helpottaa.

terapia on mulla ollut siis yksityiseltä puolelta, joskus kerran viikossa ja joka päivä lisäksi puhelinkonsultaatiota, nykyään ylläpitohoitona noin 3kk välein.

ja paljon omaa tilaa on parantanut myös säännöllinen elämä: ei verensokerin heittelyjä, ei valvomista, ei kaikkein pahimmassa tilassa jäätelöä eikä pullaa: teki mulla aina paniikin. ei kahvia, alkoholia tai kolajuomia.

 

Humbe: No ei ole sullakaan kivaa ollut, mutta onneksi oot avun saanut kun joskus löytää sellaisiakin kirjoituksia et jotkut ei oo saaneet apua sen enempää lääkkeistä kuin terapiastakaan ja juuri sairastunutta se kauhistuttaa

Mä söin Sepramia vain sen pari päivää kun psykiatri kehotti lopettamaan niiden syömisen just siks kun niistä tuli niin kauheat sivuoireet - ja nyt se on sitten sitä mieltä että aloitetaan terapia ilman tota uutta lääkettä, Sertralinia, ja kokeillaan saisinko avun terapiasta yhdistettynä harvakseltaan käytettävään Oxaminiin. Eipä tässä paljon muu auta ku yrittää porskuttaa eteenpäin psykiatrin opastuksella. Ei vain malttais odottaa että sais viimein apua tähän järkyttävän tukalaan oloon

 

Itse taistellut em.kurjuuden kanssa monta vuotta, pari vuotta sitten vaikea masennuskausi, välillä vaikeampia kausia.. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa, välillä on työpaikankin kahvihuoneessa vaikea olla tai että en pysty menemään kaupan kassalle ym. elämä on vuoristorataa KOKO ajan, sen lisäksi pms-oireviikko kerran kuukaudessa. No, suren sitä että onko loppuelämä tälläistä (opiskeluhaave kaatui kamalaan jännittämiseen..)..ei ole ketään tuttua jolla olisi ollut masennusta tms. Cipralexit käytössä olleet pari vuotta, en tiedä onko enää apua niistä mutta en uskalla lopettaa.. Propral vie enimmät tykytykset jos ajoissa ottaa. Miksi ei voisi olla vahva, iloinen ja pystyisi toteuttamaan unelmiaan jne. Milloin ja miten oppisi hyväksymään itsensä tälläisenä?
Joka tapauksessa parasta terapiaa minulla on lapset, ulkoilu ja koira sekä tietysti mieheni. Vaikeina hetkinä mietin mielessäni "Luota siihen että selviät" kuten psykologi sanoi minulle.
Kaikille jaksamista ja :hug: kaikille jotka kärsii tälläisistä asioista..

 

mikä luetaan paniikiksi? mulla on 2 imetyksen aikaan, ja etenkin jos riitaa miehenkanssa, ollut myös nukahtamisvaikeuksia, sydämen tykytystä, tuntuu et jos nukahdan niin kuolen.. ja se kuolemanpelko.. jos kuolisin,miten lasten kävisi.. rytmihäiriöö uskon itelläni olevan ainakin. masentunut olen nuorempana ollut vuosia,itekseni siitä sitten selvinnyt kirjoja lukemalla ym... mutta kun on vastoinkäymisiä, olo pahenee välittömästi. muuta en niin pelkää muttaku jos mulle tai lapsille tapahtuis jotain,en kestäisi. liittyykö tää vaan pikkulapsi aikaan ehkä? on vauva, taapero ja eskarilainen. onnellisempi kun koskaan, mutta toisaalta taas kun surettaa,surettaa kunnolla. ja se kaikki liittyy suhteeseen. siis TOSI herkästi sitten aattelen et ei tästä mitään tuu. vanhoista pettymyksistäkin varmaan johtuu.