Heips, liitynpä nyt minäkin tähän ketjuun, jonka olen piinapäivieni aikana lukenut läpi. Kiitos kaikille teistä on ollut tietämättännekin minulle tukea!
Meillä esikoista yritettiin kolmisen vuotta. Ensiksi oli yksi keskenmeno, jonka jälkeen uutta raskautta vaan ei kuulunut. Vika löytyi lopulta minusta: en ovuloinut. Sain clomit, jotka olivat viedä viimeisenkin järjen mielialavuoristoratoineen. Silti mitään ei tapahtunut. Olin jo alkanut totutella ajatukseen, etten ehkä saisikaan omia lapsia ja alkanut selvitellä adoption mahdollisuutta. Tulin sitten yllättäen raskaaksi. Tytär syntyi 15v sitten.
Sen verran koville tuo kuukausittainen toivon ja epätoivon vaihtelu otti, että hautasin haaveet useammasta lapsesta. Yritin jopa pari kertaa saada itseni steriloitua, mutta kummallakin kerralla lääkärit kieltäytyivät: jos vielä kuitenkin myöhemmin haluat lapsia. Niinhän siinä sitten kävikin, kun pitkän yksinolon jälkeen tapasin nykyisen mieheni. Varmuus ei enää lapsia minulle vaihtui kovaan vauvakuumeeseen. Järkytys oli kyllä ensin kova: kuinka tässä nyt näin kävi?!
No, järkytys sikseen ja tuumasta toimeen. Meillä kummallakin on tuota ikää jo kertynyt, niin ei parene pahemmin hidastella. Vajaa vuosi ja ei mitään muuta tulosta kuin nuoruudesta tuttu toivon ja epätoivon vuorottelu. Marssin siis taas tutkimuksiin. Olin varma, että sama ongelmahan siellä on taas ja clomi-kuuri on edessä. Shokki olikin aikamoinen, kun lääkäri ilmoitti, että ihan varmasti nyt ovuloin ja kaikki on minun puolelta kunnossa. No missäs sitten vika, jos ei minussa? Miehen hitaissa siittiössä. Seuraavaksi sitten ISCI:sään. Haluaisimme vielä pari lasta lisää, ja neljänkympin rajapyykki minullakin lähenee siihen nähden uhkaavasti, joten taaskaan ei aikailtu. Odotukset olivat korkealla: kunhan saadaan terve alkio siirrettyä kohtuun, niin onneksi se tästä muuttuisi! Ajateltiin, että pakastetuista alkiosta sitten saadaan se toinen lapsi. Joo, yltiöoptimistisia oltiin ja eihän se ihan ole käsikirjoituksen mukaan mennytkään. En reagoinut lääkkeisiin toivotulla tavalla, vaikka hyvät munarakkulavarastot minulla vielä onkin. Saatiin vain 4 kypsää munasolua (yhteensä kerättiin 11), jotka kaikki onneksi hedelmöittyivät jotain hyviäkin uutisia siis. Kuitenkin PGD-testauksen jälkeen meillä oli vain yksi terve blastokysti siirrettävänä, eikä mitään pakastettavaa. No, yksihän sitä vain tarvitaan raskautumiseen, joten eipäs nyt heti masennuta!
Nämä piinapäivät ovat olleet aikamoista vuoristorataa: oireita on, mutta ei voi olla varma, ovatko ne lääkeistä ja operaatioista vai raskaudesta vai sekä että. Välillä niin toivekas ja melkolailla varmakin onnistumisesta, välillä epätoivon partaalla. Niin tai näin: aika ei kulu kulumallakaan. Huhuh. Pari päivää sitten (silloin kun kuukautiseni olisi pitänyt alkaa) alkoi vähäinen tiputtelu. Se ei vielä kovin pahasti säikäyttänyt, ja maltoin olla tekemättä testinkin. Olin ajatellut odottaa viralliseen testauspäivään pp12. Tänään aamulla kuitenkin aloin vuotaa enemmän, ja kivutkin olivat enemmän kuukautiskipuja muistuttavat kuin aiemmin. Pakko oli tehdä testi, ja negahan sieltä tuli. Voihan itkujen itku! Kyllä pp10 se pitäisi näkyä, jos olisin raskaana, eikös pitäisikin? Kun siirrettiin melkein 6-päiväinen blastokystikin. Aion kuitenkin uusia testin huomisaamuna pp11. Pitäsiköhän minun vielä kuitenkin tiistaina pp12 tehdä se suunniteltu veritestikin?
Aika apeat ovat tunnelmani. Odottelen klinikaltani tietoa, miten edetä. Mieheni on työmatkalla, enkä ole pystynyt puhumaan hänen kanssaan tänään ollenkaan. Miksi tämä raskautuminen on näin vaikeaa ja tunnekuohuista?!?
Tiedän, että ymmärrätte mitä koen. Ihanaa, kun olette olemassa! Paljon tsemppiä ja positiivisia tuloksia teille kaikille!!
