Palasi exän luo

Mies jota muutaman kuukauden tapailin juuri soitti ja ilmoitti että aikoo palata yhteen exänsä kanssa. Muutaman päivän oli viettänyt hiljaiseloa ja sitten soittaa ja ilmoittaa että loppu on. Eikö olisi voinut asiaa edes kasvotusten kertoa?

Mikä niitä ihmisiä oikein vaivaa, kun pitää exien luokse aina palata? Jos kerran on suhde mennyt piloille, niin miten se muka nyt voisi toimia?

En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Ei kai tuollaisen miehen perään ainakaan itkeä kannata. Mutta silti tuntuu aika pahalta.

Onko vielä mahdollista löytää sellaista parisuhdetta, josta tietää että se varmasti kestää. Eikä tarviisi pelätä, että toinen palaa exänsä luo tai löytää kenties uuden. Jotenkin on mennyt usko koko touhuun.

 

Niin, emmä tiedä, ehkä se sit tajuskin rakastavansa exää tai jotain.... Totes sen turvallisemmaks ratkaisuksi, tms. Emmä tiedä, mä kyl ihmettelen kasn tota et jos kerran ollaan erottu, ja oikeesti erottu, niin kyl sit pitää olla aika painavat syyt palata yhteen.

Kyl muakin ex kaihertaa aina joskus alakuloisina päivinä, mut sit yrittää vaan tsempata ja ajatella, että haluisko sit oikeesti kuitenkaan palata takas samaan vanhaan. Kun kerta erolle oli syyt jne.

Mä tos tutustuin yhteen kundiin joka on harkinta-ajalla tyttöystävänsä kans, yhteenmuuttamisen suhteen, ollut jo kuukausia (?). Mä olisin aika kiinnostunut siitä kundista, pelottaa vaan et kannattaako, ja et loukkaako siinä vielä itsensä....

 

Eikös tuo ole selvä kuin pläkki. Jos haluat pysyvän ihmissuhteen, älä ota sellaista joka ei todistettavasti olen ennenkään kyennyt pysyvään ihmissuhteeseen.

 

Seurustelin vuoden verran miehen kanssa, jonka erosta oli tavatessamme puoli vuotta. Minä olin epäileväinen, että pystyyköhän hän vielä sitoutumaan tai haikaileekohan kuitenkin exänsä perään. Mies vakuutteli, ettei haikaile ja että haluaa olla yhdessä ja rakastaa yms. Puolen vuoden päästä alkoivat ongelmat. Mies oli levoton ja ahdistunut. Oltiin pari viikkoa erossakin, mutta halusi takaisin yhteen. Pari kuukautta meni taas hyvin ja päätettiin muuttaa yhteen. Kun muuttolaatikot oli purettu, hän ilmoitti ettei tästä sittenkään tule mitään ja hän haluaisikin takaisin exänsä luo. Jäin liian isoon ja kalliiseen asuntoon yksin. Luojan kiitos emme olleet ostaneet asuntoa vaan vuokranneet. Ex ei ottanut tuota miestä enää takaisin, sillä hän oli pettänyt suhteen aikana. Minullekin selvisi erotessamme, että hän oli pettänyt minuakin useamman naisen kanssa. Nyt tämä mies jatkaa samaa rataa eikä osoita rauhoittumisen merkkejä. Itse olen jo onnellisesti avioliitossa hyvän miehen kanssa. Ei kannata tyytyä huonoihin, kun hyviäkin on tarjolla.

 

- mitäpä muuta. Ja naurat päälle.

Seuraavalla kerralla olet viisaampi, tarkistat, että sinulle ei kerrota legendaa, vaan että kaveri on itsenäistynyt ja aidosti vapaa.

Yhdestäkään suhteesta ei voi etukäteen ennustaa varmasti, mutta kyllä sen tuntee, kun molemminpouolinen luottamus tulee. Se kun on parisuhteen tärkein kulmakivi.

 

Vararengas vaihdetaan alle kun aito menee rikki tai puhki. Sillä pystyy ajamaan, mutta ei ole tarkoitettu pysyväksi. Jos joku pysäyttää ja kysyy, niin tottakai vararengas on aito ja täysin toimiva, mutta kyllä se alkuperäinen käydään kunnostamassa tai sitten ostetaan uusi ja ehompi tilalle. Älkää olko vararenkaita, koska ne laitetaan enemmin tai myöhemmin takaisin peräkontiin.

 

Eihän ne laastarisuhteet ole tarkoitettukaan kesämään.

 

Mulle on tapahtunut juuri samalla tavalla. Tuli mieleen, että josko on sama henkilö. Meillä oli kaikki sovittu tulevaisuuden suhteen, lapsista alkaen. Sitten vaan tuli soitto, että olen palannut exäni luo. Se siitä. Kaikki pyyhittiin pois. Jälkikäteen olen arvioinut tilannetta ja tullut siihen tulokseen, että miehellä oli joku persoonallisuushäiriö. Haluaa tehdä itsensä palvotuksi ja rakastetuksi, tekee just sitä, mistä saa itse eniten välittämättä muitten tuhoamisesta.

Eikä nämä ole välttämättä mitään laastarisuhteita.

Mulla meni monta kuukautta päästä asiasta irti. Lopputuloksena jäi se, etten enää voi luottaa ja uskoa kehenkään. Yhtenä päivänä silmät kirkkaana yhtä, toisena täysin toista.

 

Sama vika kuin minullakin eli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Toinen mielipuoli vie vieraisiin naisiin ja toinen takaisin kotio oman kullan kainaloon. Eikä siinä vielä kaikki: välillä ei tahdo häntänsä perässä pysyä, kun tuo kesä on tuo minihameiset tytöt ja kaikki muutkin houkutukset silmien eteen. Ja mikä pahinta - kaikkea ei saa yhtä aikaa vaikka kuinka yrittäis! Ja sitten on vielä toinenkin kauhistus: nuoret likat pelaa ja flirtaa kiusallaan siinä silmän alla ja sitten kun pitäis alkaa, niin ne karkaa pois alta ja nauraa minulle, joka olisi halunnut vain hänen parastaan! Kiittämättömät, häpeämättömät nuoret naiset ja tytöt, että voittekin olla raakoja. Ja eihän sitä sitten kotonakaan enää jaksa mitään, kun on päivät päästäin joutunut juoksemaan näitten toisten perässä henki hieverissä. Ei tämä elämä ole helppoa!

 

Luulen, että on tosiaan olemassa miehiä, joille on tärkeää saada nainen lankeamaan 100%sti itseensä. Tämän tavoitteen eteeen voidaan valehdella vaikka mitä yhteisestä tulevaisuudesta. Esim. itselleni on ehdotettu lapsentekoa, vaikkei miehellä ollut oikeasti mitään aikomuksia vakisuhteeseen. Sitten kun tavoite on saavutettu, eli nainen rakastunut, onkin aika sanoa, että mua ahdistaa tällainen sidottu suhde ja häipyä takavasemmalle.

 

Pitäisi laatia laki joka kieltää yhden suhteen purkauduttua suinpäin tunkemisen uuteen suhteeseen, immeinen on niin herkässä mielentilassa siinä erovaiheessa että kuka tahansa on parempi kuin yksin ja ajatus alkaa vasta sitten kulkea kun on uutuus vieressä ja valitettavasti uusi suhdeosapuoli sitten joutuu kärsimään. Näin se vaan menee. Siihen vanhaan on monta syytä, tottumus ja kait sitä turvaakin sieltä haetaan ja sitte taas ehkä mokataan.
Minulle ei kyllä näin tule käymään mutta ei ole kiirus uuttakaan noutaa.

 

Sinkkumies vertasi tapahtunutta vararenkaaseen. Miksi ei kyseessä voisi olla autokauppa ja käytetyn auton ostaminen. Kenellä on vastuu? Autokauppiaallako? Uskooko joku autokauppiasta? Eiköhän peili ole käyttökelpoisin apuväline.

 

Mä aloin viisi vuotta sitten tapailla miestä, jolla oli edellinen suhde päättynyt siihen, että tyttö lähti kolmeksi vuodeksi ulkomaille töihin. Siis miehen sanojen mukaan todella PÄÄTTYNYT. Vuoden seukkauksen jälkeen tämä tyllerö palasi kotimaahan ja otti yhteyttä mieheen, ja nämä alkoivat uudelleen katsastaa tilannetta, kun kuulemma riidoissa oli erottu ja asioita jäänyt selvittämättä. No, minä annoin miehen mennä ja jatkoin omaa elämääni, vaikka minusta tuntui yhtä pahalta kuin sinusta varmaan nyt tuntuu, tunsin itseni todella huijatuksi. Kirjoitin täällä silloin omista tuntemuksistani, ja muistan vielä tänäkin päivänä, miten joku lämminhenkinen ja viisas nainen vastasi, että älä huoli, mies saattaa huomata, että kolmessa vuodessa on moni asia muuttunut.... Ja kuinka kävikään, muutaman kuukauden päästä mies otti minuun yhteyttä ja ilmoitti, että kyllä se juttu on nyt niin lopussa kuin vain olla voi. Vanhaa ""paskaa"" oli mukana liian paljon ja hän muisti entisestä vain sen, ja kolmessa vuodessa oli moni asia todellakin muuttunut! Haluaisin kiittää tätä tuntematonta hänen viisaista sanoistaan. Tuon tapauksen jälkeen mies on pysynyt kiltisti ruodussa jo monta vuotta

 

Ne on just nimenomaan laastarisuhteita, kun otetaan uusi tilalle enen kun on päästy edellisestä henkisestikin eroon. Ei sille mtiään muutakan selitystä ole. Ei pitkästä parisuhteeesta selviä muutamassa kuukaudessa, niin että voisi uuden suhteen aloittaa ilman tuon exän olemassaoloa ja ikävää.

Se hetken huma ja laastarointi taas tekee hyvää eronneen loukatulle itsetunnolle ja egolle. Siksi niitä laastareitain tarvitaan. Niiden ei vain ole tarkoituskaan kestää.

Uusi kestävä suhde löytyy vasta pitkien aikojen kuluttua kun exän muisto on jo hiipunut olemattomiin. Tajutkaa se hyvät ihmiset älkääkä valittako jos suuri rakkautenne ei ollutkaan teitä varten. Se oli vain harhaa, molemmille teille.

 

Sehän tässä elämässä on haastavaa kaiken muun ohella, että mitenkäs ihmiset ylipäänsä voi onnellisina kohdata ja elää yhdessä, kun jo alkumetreillä voi kaikki kusahtaa siihen että toinen on liian vasta eronnut. Että tavatapa sitten sellainen joka on eronnut tarpeeksi kauan aikaa sitten, mutta on yhä vapaa ja ollapa itsekin sellainen samaan aikaan.

 

Jokainen aikuinenhan on joskus eronnut. Kuka sanoo, mikä on se oikea aika aloittaa uusi suhde? Ja kuinka ennen kaikkea se toinen osapuoli voi sen tietää? Yli voi päästä kuukaudessa tai vasta vuosien päästä riippuen entisen suhteen lopusta ja kestosta ja kommunikoinnista. Tietääkö sitä loppujen lopuksi itsekään, onko päässyt yli vai ei. Itse en ole aina tiennyt. Ja tosiaankin, sitten jos sattuu tapaamaan jonkun miellyttävän henkilön, mikä ainakin minun kohdallani on harvinaista, pitäisikö sanoa, että nyt pitää odotella sitten puoli vuotta-vuosi, ennen kuin aletaan seurustella. Ei elämä vaan mene niin.

 

Ainakin sille uudelle voi tehdä selväksi alkunsa sen että etenee hitaasti eikä tee turhia lupauksia jos entinen vielä kummittelee mielessä.

 

Kyllä se kunnon suhde voi muodostua aika piankin,mutta vaatii kyllä siltä uudelta kumppanilta voimia,kun toinen läpikäy omia asioitaan.Meillä on tätä polkua kuljettu jo 15vuotta.Pari ensimmäistä oli hankalaa,kun oli asiat vielä vereslihalla,ja mies kipuili entisen elämänsä kanssa.Kuitenkin viereen jäin,ja hyvä niin,näin jälkeenpäin ajatellen.

 

Otan osaa. Minulle on käymässä samoin.

 

Kai sinä ymmärrät, että et ole miehellesi ""se oikea"" kumppani? Jos olisit, hänen ei olisi tarvinnut käydä tarkastamassa eksänsä perässä, josko siitä suhteesta tulisi jotain.

En ymmärrä, miten naiset antavat kohdella itseään lattiarättinä ja tyytyvät murusiin. Yksin jäämisen pelkoa vai miellyttämisen tarve hinnalla millä hyvänsä.

Just don't get it.

 

En ottanut miestä riemusta kiljuen ""takaisin"", vaan olin alkuun hyvin varovainen. Hän myönsi reilusti tehneensä virheen ja sotkeneensa omat asiansa, eikä voinut syyttää siitä ketään muuta kuin itseään. Tällainen reilu tunnustus miellytti minua. Yksin jäämistä en pelkää, yksin olen käytännössä ollut koko ikäni, tämä on kaukosuhde ja näemme tosi harvoin. Tiesin vain, että hänkin on samanlainen kuin minä eikä jaksa tiivistä suhdetta, jonka hän sitten tunnustikin. Olemme kuin vakka ja kansi ja sovimme toisillemme, elämäntyylimme on samanlainen. Näin viiden vuoden jälkeen sen voi jo sanoa, joten turha sinun on tulla sanomaan ettemme ole toisillemme ""oikeita"".

 

Joillakin ihmisillä ei ole rohkeutta olla yksin. Koko ajan pitää olla joku kainalossa. Pitää olla joku takaportti ja turvasatama, jossa voi olla.

Pilvilinnoissa haaveilu ei ole naisten yksinoikeus, kyllä siihen miehetkin kykenevät. Sitä voi kutsua myös nostalgiaksi. Kyllähän jokainen meistä muistaa vaikkapa lapsuuden kesät, kun oli ihanan lämmintä, kiireetöntä, mansikkaherkkuja ja jäätelöä. Ei kukaan halua muistaa ampiaisen pistoja, jääkylmää järvivettä, tuskastuttavaa tunnetta, kun ei ole mitään tekemistä jne. Ihan samalla tavalla voi käydä ihmissuhteissakin: muistetaan vain hyvät asiat ja huonot piirteet ovat unohtuneet.

Totta kai kannattaa surra ja päästää tuska pois. Paha olo voi kestää jopa pari kuukautta, mutta ei kannata sääliä itseä ja ruveta piehtaroimaan pahassa olossa. Anna ajan kulua, niin selviät siitä kyllä.

Valitettavasti kukaan ei voi antaa takeita siitä, että tuleva suhteesi tulee olemaan se oikea, joka jatkuu elämäsi loppuun asti. Aina joutuu olemaan hieman varuillaan. Toisaalta minusta on myös tärkeää, ettei pidä toista itsestäänselvänä. Silloin haluaa nähdä vaivaa ja ylläpitää suhdetta, ettei se arkipäiväisty liikaa. Hyvä keskusteluyhteys on tietysti avainasia.

 

Olet sä kyllä aika säälittävä. Jos mies käy ex:llä panemassa kuukauden ja palaa häntäkoipien välissä takaisin, niin sinä otat sen avosylin vastaan. Epätoivo laittaa ihmisen tekemään mitä ihmeellisimpiä juttuja...

 

Sinkkumiehellä tuntuu olevan vakavia vaikeuksia ymmärtää lukemaansa

 

Meidän suhteen alku oli vaikea... Mies oli meidän tavatessa ollut ehkä kolme, neljä kuukautta yksin, erottuaan tyttöystävästään jonka kanssa oli ollut yhdessä vuosia. Hän "esitti" minulle että ei kaivannut yhtään sitä entistä, ja hoki kännispäiten aina miten minä tulin ja pelastin hänet, ja että hän ei tiedä mihin olisi joutunut ellemme me olisi tavanneet...

No, ehkä vajaat puoli vuotta mies oli älyttömän "rakastunut" minuun, mutta sitten alkoi kaikki mennä pieleen. Joka viikonloppuinen ryyppääminen alkoi, mies oli jotenkin masentunut, omituinen, välinpitämätön... Kai ne oli vanhat asiat mitkä oli alkaneetkin kaihertaa.. Ei vanhasta suhteesta niin vain hypätä toiseen, jos ei ole itsekseen asioita miettinyt selviksi. Mies alkoi epäröimään, että ei tästä mitään tule, että joskus meille tulee kuitenkin ero, tai että joskus kuitenkin jätän hänet, ja että miksi ihmeessä haluan hänen kanssaan olla.. No, mies halusi sitten erota, vajaan vuoden seurustelun jälkeen. Sanoi, että olen ihanin nainen mitä hän on koskaan tavannut, mutta että ei hän halua kiusata minua omilla ongelmillaan...

Ei hän sen entisensä kanssa mitään sählännyt, tällä oli jo jonkin aikaa ollut uusi miesystävä. Mutta sen yhden kesän mies rellesti, ryyppäsi, sähläsi ja kyllä sillä jotain naisjuttujakin saattoi olla. Annoin hänen mennä, ja koitin itsekin "pitää hauskaa", vaikka varmaan joka ilta itkin itseni uneen, niin kauhea oli ikävä, mutta päätin että en ruikuta häneen peräänsä enkä näytä miten minuun sattuu. Juttelimme puhelimessa ihan useasti viikossa ja näimmekin aika usein tuon kesän aikana, koetin olla iloinen ja "kaveria" hänen kanssaan.

Syksyllä aloimme nähdä useammin, ja lopulta mies sitten varovasti kysyi, voisinko harkita ottavani hänet takaisin..

Nyt siitä on jo monta vuotta, ja kaikki on hyvin. Nyt tiedän, että mieskin on varma suhteestamme, ja siitä että minä olen se jonka kanssa hän tahtoo elää. Meille on tulossa vauva. Olen iloinen siitä että jaksoin silloin odottaa ja uskoa siihen, että saan hänestä vielä kunnon miehen kunhan hän parantaa vanhat haavansa ja kasvaa aikuiseksi.

Välillä tosiaan tuntui siltä, että ei helkkari minähän vasta idiootti olen, ja että ansaitsen parempaa kuin olla jonkun riippakivenä... Mutta minulla vaan oli niin varma tunne siitä, että tämän miehen kanssa minun kuuluu olla, ja että vielä hänkin sen tajuaa. Välillä huonoina hetkinä tuli useinkin mieleen, että enkö ollut tarpeeksi ihana että hän olisi heti tajunnut että olen se oikea, että miksi hänen piti vielä miettiä... Mutta ei kai se ihmisestä (miehestäkään) kelvotonta tee, vaikka hän joskus on sydänsurujensa takia hölmöillyt tai tehnyt virheitä. Ulkopuolisen on helppo tuomita, että tyhmä akka, "minä en sellaista katselis", mutta ei niin vaan voi lakata rakastamasta, jos sydän sanoo että tämä on minulle se oikea. Ja luulen että minun sydämeni oli oikeassa !