Meidän suhteen alku oli vaikea... Mies oli meidän tavatessa ollut ehkä kolme, neljä kuukautta yksin, erottuaan tyttöystävästään jonka kanssa oli ollut yhdessä vuosia. Hän "esitti" minulle että ei kaivannut yhtään sitä entistä, ja hoki kännispäiten aina miten minä tulin ja pelastin hänet, ja että hän ei tiedä mihin olisi joutunut ellemme me olisi tavanneet...
No, ehkä vajaat puoli vuotta mies oli älyttömän "rakastunut" minuun, mutta sitten alkoi kaikki mennä pieleen. Joka viikonloppuinen ryyppääminen alkoi, mies oli jotenkin masentunut, omituinen, välinpitämätön... Kai ne oli vanhat asiat mitkä oli alkaneetkin kaihertaa.. Ei vanhasta suhteesta niin vain hypätä toiseen, jos ei ole itsekseen asioita miettinyt selviksi. Mies alkoi epäröimään, että ei tästä mitään tule, että joskus meille tulee kuitenkin ero, tai että joskus kuitenkin jätän hänet, ja että miksi ihmeessä haluan hänen kanssaan olla.. No, mies halusi sitten erota, vajaan vuoden seurustelun jälkeen. Sanoi, että olen ihanin nainen mitä hän on koskaan tavannut, mutta että ei hän halua kiusata minua omilla ongelmillaan...
Ei hän sen entisensä kanssa mitään sählännyt, tällä oli jo jonkin aikaa ollut uusi miesystävä. Mutta sen yhden kesän mies rellesti, ryyppäsi, sähläsi ja kyllä sillä jotain naisjuttujakin saattoi olla. Annoin hänen mennä, ja koitin itsekin "pitää hauskaa", vaikka varmaan joka ilta itkin itseni uneen, niin kauhea oli ikävä, mutta päätin että en ruikuta häneen peräänsä enkä näytä miten minuun sattuu. Juttelimme puhelimessa ihan useasti viikossa ja näimmekin aika usein tuon kesän aikana, koetin olla iloinen ja "kaveria" hänen kanssaan.
Syksyllä aloimme nähdä useammin, ja lopulta mies sitten varovasti kysyi, voisinko harkita ottavani hänet takaisin..
Nyt siitä on jo monta vuotta, ja kaikki on hyvin. Nyt tiedän, että mieskin on varma suhteestamme, ja siitä että minä olen se jonka kanssa hän tahtoo elää. Meille on tulossa vauva. Olen iloinen siitä että jaksoin silloin odottaa ja uskoa siihen, että saan hänestä vielä kunnon miehen kunhan hän parantaa vanhat haavansa ja kasvaa aikuiseksi.
Välillä tosiaan tuntui siltä, että ei helkkari minähän vasta idiootti olen, ja että ansaitsen parempaa kuin olla jonkun riippakivenä... Mutta minulla vaan oli niin varma tunne siitä, että tämän miehen kanssa minun kuuluu olla, ja että vielä hänkin sen tajuaa. Välillä huonoina hetkinä tuli useinkin mieleen, että enkö ollut tarpeeksi ihana että hän olisi heti tajunnut että olen se oikea, että miksi hänen piti vielä miettiä... Mutta ei kai se ihmisestä (miehestäkään) kelvotonta tee, vaikka hän joskus on sydänsurujensa takia hölmöillyt tai tehnyt virheitä. Ulkopuolisen on helppo tuomita, että tyhmä akka, "minä en sellaista katselis", mutta ei niin vaan voi lakata rakastamasta, jos sydän sanoo että tämä on minulle se oikea. Ja luulen että minun sydämeni oli oikeassa
!
