pakko purkaa pahaa oloa

Jonnekin on pakko kirjottaa, menkat alko taas, joo tiiän yritystä on vasta 8kk takana, mutta kun ei se auta, mä jo ajattelin että nyt, mutta ei niin ei.
Viimesen kuukauden aikana seitsemän kaveria on ilmottanu saavansa vauvan, ja niin olis kiva jos vois iloita heidän kanssa asiasta mutta mä en jaksa iloita, yritän hymyillä ja kuunnella miten onnellisia ihmiset on ja kuuntelen kun he kertoo raskaudesta, hammasta purren kuuntelen ja kun puhelu loppuu itken... Sama toistuu taas seuraavana päivänä kun uusi kaveri soittaa ja haluaa puhua ja mä taas kuuntelen, lohdutan ku kertovat et mielialat heittelee, tekee mieli sitä ja tätä ja mies ei tajua miten mielialat voi vaihdella yms.... mä vaan kuuntelen hiljaa autan ja kuuntelen ja kerron että kaikki menee hyvin ja heistä tulee onnellisia, yms.... mulla on lapsia jo ennestään mutta eipä se tätä tuskaa poista joka kuukausi. Ja tiedän osittain oma vika kun en sano kenellekkään että joo hei tiiätkö että meilläkin koitetaan vauvaa tehdä mutta ei vaan saada, en vaan halua kertoa kun haluan että tää on vaan mun ja miehen yhteinen projekti, ja niin ehkä siitä syystä kukaan ei osaa ajatella asiaa...
Yks ihana ystävä tietää että meillä vauvaa ollaan koitettu saada alulle... häne kertoo miten he miehen kanssa "leikkivät" lopettavat kesken kun eivät käytä ehkäisyä.... no sittenhe tossa päättivät että saa sittenkin vauva tulla jos on tullakseen.... ja kaks viikkoa sen jälkeen tulee viesti että heille tulee vauva, ja he ovar niin onnellisia ja niin... ei edes kysy miten meillä.... selittää vaan omaa onneansa.... en vaan jaksa.... sanoin kesken puhelun että kiva, mut mun tätyyy nyt mennä...
Tunteet on tosi risti riitasia.. kaks näistä ystävistäni on yrittäneet lasta 7v ja heidän puolesta jaksoin olla ja olen edelleen aidosti onnellinen, kummallekkin lapsi on ensimmäinen... miten tunteet voikin olla näin ristiriitasia. Järjellä ajateltuna tiiän ettei se ystävieni vika ole ettei meille vauvaa tule, mutta niin en sitten tiiä oonko vaan niin kylmä ja paha ihminen kun en jaksa iloita, voimavarat ei vaan riitä...
Ehkä asiaa auttais jos olis joku ihmien jolle purkaa pahaa oloa ja jolle kertoa miltä musta tuntuu mutta mä oon tosi huono puhumaan omista asioistani kenellekkään (en luota ihmisiin) ja varsinkin surun ja pahan olon jakaminen toisen ihmisen kanssa on vaikeaa, sitten aina tulee ajatus että niin eihän mulla asiat oo huonosti mulla on jo lapsia, ja mies mikä ymmärtää ja elää mun kanssa tätä juttua, mutta en sillekkään oikein saa sanottua miten pahalta ystävieni raskaudet tuntuu... sen ajatusmaailma kun on että eihän se heidän vika oo.
Juhannuksena sitten kuulin että ystäväni josnka kanssa vietän todella paljon aikaa on jättänyt pillerit pois ja alkavat kanssa yrittää vauvaa... ja mä en todellakaan tiä miten mä siihen asiaan suhtautuisin ja osaisin olla onnellinen....
Joskus ajatukset kiertää rataa että en avaa ovea en vastaa puhelimeen en lue sähköposteja kun ei jaksa.
Tiiän tää on taas super vaikea päivä, menkkojen eka päivä ja sillon en muutenkaan oo parhaimmillani, mutta..... miks just tänään.... sunnuntaina olis hääpäivä, ja miten iloinen olisin ollut jos olisin miehelleni häälahjaks voinut positiivisen raskaustestin antaa.... mutta :'( :'( :'( :'( :'(

Kiitos kun jaksoit tänne asti lukea.....

 

Meillä esikoisen yritystä nyt 12 kierto ja kriittiset päivät menossa. Mieli on jo valmiiksi maassa, kun ei ole tähänkään asti tärpännyt niin miksi sitten nyt onnistaisi. Ja kenellekään emme ole asiasta kertoneet, olisi vain mukava edes jollekin ystävälle purkautua. Tietysti mahdollisesta raskaudesta kuitenkin haluaa ilmoittaa mahdollisimman myöhään tutuille, joten ei tässä yrittämisvaiheessa haluta siinä mielessä kenellekään kertoa. Mutta olisipa tiennyt projektin alussa millaista helvettiä tämä touhu on. Tekisi niin mieli purkautua jollekin kaverille :'(

 

symppausta teille kidius ja rötväles.. :hug: tiedän mistä puhutte. pahoittelut menkkojen alkamisesta kidius! kyllä se vielä onnistuu.. mutta hei naiset, kyllä pitää edes yksi ystävä olla jolle voi uskoutua! ei pidä hävetä jos lapsenteossa on ongelmia, eikä se vähennä arvoa naisena. ystävät ymmärtävät. tuntuu että joillain elää alitajunnassa sellainen tunne että epäonnistuu naisena jos ei halutessaan heti pamahda raskaaksi. käyhän välillä mielessä itselläkin..
mun kaikki ystävät oikeastaan tietävät että meillä on ongelmaa lapsenteossa kun neljä vuotta ollaan turhaan yritetty. emme tosiaankaan sitä mainosta, aikoinaan vaan vastattiin myöntävästi kun jengit kysyivät aiommeko yrittää vauvaa. ajan kuluessa sitten jouduttiin vastailemaan että joo, helpommin sanottu kuin tehty. eikä pätkääkään harmita kun tietävät, heiltä saa tukea ja tarvittaessa voi tuskailla yhdessä.
lähiystävilläni ei tosin ole lapsia... vain 1 heistä on raskaana, hän asuu eri paikkakunnalla ja yhteydenpito häneen raskaaksitulemisensa jälkeen on jäänyt. kaksi vähemmän läheistä ystävää on myös raskaana.
heidän kohdalla erityisesti harmitti kun toinen heistä tilitti mulle miten kamalaa on kun on yrittänyt jo 3 kuukautta turhaan ja suurinpiirtein haluaisi johonkin tutkimuksiin - tietäen taustani. tuli raskaaksi seuraavassa kuussa. ja toinen puhui vähän samantyyppistä yhtä lyhyen yrittämisen jälkeen, ja hän sanoi että "miksei hän saa kun muutkin". hänellä oli jo lapsi. ja nyt on kuudennella kuulla..
ei millään pahalla kidius, mutta yritä keskittyä ajattelemaan miten ihanaa on kun sinulla kuitenkin on jo lapsia ja siirtää ajatuksia vähän pois raskaaksi tulemisen ajattelusta, jos mahdollista. kun sehän kuulemma saattaa vaikuttaa, että jos sitä ajattelee liikaa saattaa tuo stressihormoni estellä koko hanketta. enkä tällä siis tosiaankaan yritä sanoa että et saisi olla pahoilla mielin, koska sulla on jo lapsia. sitä vaan että ehkä mahikset paranee jos rentoutuu ja ajattelee, että mulla on jo lapsia, pystyn siis ennemmin tai myöhemmin saamaan lisää! =)

 

Mun oli pakko vastata tohon sun viestiin. Olen itse tilanteessa, että minulla on pieni lapsi. Olen myös menettänyt hyvän ystävän raskaudesta johtuen. Tiedän, että varmasti kirpaisee, kun kaverit saa lapsia, mutta en voi itse ymmärtää ystäväni "katoamista". Hänelle oli liian kova paikka,kun sukuun tuli pieni vauva. Minusta tuntui tosi pahalta, kun menetin läheisen. Olen yrittänyt monesti puhua ja ymmärtää. Olen jopa hieman luokkaantunut, kun en ollutkaan kovinkaan tärkeä hänelle. Nyt aikaa on mennyt hieman ja edelleen kuilu on välillämme. Yritän tällä vain kertoa, että asioissa on monta puolta. Lapsen saaminen on tärkeää, en väitä sitä. Mutta miksi se on muilta myös pois. Ihmisesta tulee vanhempi, mutta onko sen hinta ystävyys?

 

monestakin syystä. Ihan ensimmäiseksi menetetystä ajasta. Lapsi vie (ja kuuluu viedäkin) niin paljon huomiota, että totta kai se vaikuttaa ystävyyssuhtesiin.

Lapsen saaminen on ihmisyyden peruselementtejä. Lapsettomuus kirpaiseen niin järjettömän syvältä ja lujaa, että vaikka tietää että katkeruus on p.erseestä niin sille ei vain voi mitään. Ja paha olo paenee kun tuntuu katkeralta. Sitä vain selviää helpommin välttelemällä lapsellisia kavereita.

Mutta katkeruudesta kuulemma voi kasvaa eroon. Itse rakastan läheisteni lapsia, mutta en jaksa tavata usein.

Samaa mieltä olen kanssasi tässä asiassa. Mä en vaan voi mitään jos olen katkera ystävilleni jotka ilmoittavat jättävänsä ehkäisyn pois ja parin kuukauden päästä ilmoittavat että nyt tärppäsi ja kysyvät että haluatko nämä oireet ym....tietävät vielä, että olemme 3 vuotta yrittäneet pienokaista saada ja olisin valmis vaikka sieluni myymään jotta saisin ne raskausoireet ym..

Olen myös alkanut vältellä lapsellisia kavereitani. En välttämättä voi aina mennä edes kaverin lapsen synttäreille kun tiedän mitä sen on...kaikilla on lapsia ja kaikki jutut liittyvät lapsiin. Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi ja se tuntuu todella pahalta pitkän aikaa.

 

Halusin vain ilmaista asian, että vaikka saa lapsen, ei haluaisi menettää ystäviään. Ystävyyttä voisi pitää kaiken sen yläpuolella. Sellaiset, jotka kääntävät selkänsä lapsen saajalle, kääntävät selkänsä sellaisen ihmisen elämälle. Asioita tapahtuu ja jokaiselle omat asiat on tietenkin tärkeitä. Jos ei ole valmis ymmärtämään lapsen saamista, ei voi olettaa, että lapsen saava ymmärtää sellaista, joka ei saa lasta. En halua pahoittaa kenenkään mieltä. Itse loukkaannuin, kun ystäväni käänsi selkänsä minulle tärkeihin asioihin.

 

Halusin vain ilmaista asian, että vaikka saa lapsen, ei haluaisi menettää ystäviään. Ystävyyttä voisi pitää kaiken sen yläpuolella. Sellaiset, jotka kääntävät selkänsä lapsen saajalle, kääntävät selkänsä sellaisen ihmisen elämälle. Asioita tapahtuu ja jokaiselle omat asiat on tietenkin tärkeitä. Jos ei ole valmis ymmärtämään lapsen saamista, ei voi olettaa, että lapsen saava ymmärtää sellaista, joka ei saa lasta. En halua pahoittaa kenenkään mieltä. Itse loukkaannuin, kun ystäväni käänsi selkänsä minulle tärkeihin asioihin.

Lusikkaa soppaan... Sulla ei ilmeisesti ole ollut ongelmia lapsen saamisessa? Ainakin sellaisen vaikutelman sain teksteistäsi. Lapsettomuuden (niin primaarisen kuin sekundaarisenkin) aiheuttama tuska on sellainen, jota ei voi kuvitella ellei sitä ole kokenut. Ne epäonnistumisen, katkeruuden, kateuden ja itseinhon tunteet ovat aivan omaa luokkaansa kaikessa henkilökohtaisuudessaan.
Toki on ihanteellista ajatella, että kyllä ystävyyden pitäisi kaikki kestää, mutta todellisuus on kyllä toinen. Lapsettomuus voi aiheuttaa sellaisen jatkuvan tuskatilan kaikkine masennuksineen ja parisuhdekriiseineen, ettei ihminen kerta kaikkiaan kykene suhtautumaan hiukkaakaan objektiivisesti ja rationaalisesti lähipiirinsä vauvauutisiin. Jokainen raskausuutinen voi tuntua maailman murskaavalta, tuntuu kuin sydäntä raastettaisiin rinnasta. Ja sitten pitäisi osata iloita toisen puolesta ja muistaa, ettei toisen vauva ole itseltä pois. Ihminen on heikko ja omaa haavoittuvaista sieluaan suojatakseen lapsettomuudesta kärsivä usein vetäytyy pois muiden odotuskuvioista.
Ikävää, että olet pettynyt ystävääsi. Voi olla, että hän kuitenkin kärsi niin kovin, ettei kestänyt seuraasi, vaikka olisit hänelle kuinka tärkeä. :flower:

 

Ei mullakaan ole helppoa saada pikkukakkosta... silti en ole (vielä) siitä muille ollut katkera. (hyvä puhua, kun lapsi on tuossa vieressä...) Muiden elämä ei vain minun mielestäni saa vaikuttaa omaan elämään niin paljoa.

 

Kuinka monta kertaa olenkaan vihannut itseäni ja tuntenyt syyllisyyttä kun en ole voinut iloita ystävien raskaudesta. Välillä en ole edes pystynyt onnittelemaan iloisista uutisista.

Miten pahalta se tuntuikaan kun sisko sanoi "tekisit sinäkin lapsia niin ei meidän tarvitsisi aina omiamme esitellä". Voi kuinka niitä on tehty, voi kuinka paljon antaisin jos minulla olisi kolme noin suloista lasta. Olisi edes yksi.

Entäs ne puheet että tehän olette olleet jo naimisissakin niin monta vuotta, eikö naimisiin mennä siksi että aletaan tekemään lapsia? Kaikki halukkaat saavat lahjoittaa rahaa jos haluavat osallistua...

Liian monta kertaa olen itkenyt, vihannut itseäni, elämääni, kaikkea. Liian monta tuntia mies on minua lohduttanut ja kärsinyt kanssani. Välillä olen huutanut että olisin mieluummin kuollut kuin kestänyt tätä -ja todella tarkoittanut sitä.

Joten älä sano minulle että olen huono tai itsekäs ihminen jos en jaksa aina innostua vauvastasi tai raskaudestasi. Ymmärrä, jos en juuri nyt jaksa kohdata sinua ja lapsiasi. Voimia kaikille teille :hug:

 

Tänään on taas yksi niitä päiviä... Nukuin pitkään, kun on kerran vapaapäivä. Vielä eilen ajattelin asiaa positiivisesti. Mukavaa, on aikaa itselle! Saan puuhata mitä huvittaa! Mistä se sitten yhtäkkiä alkoi - tämä paha olo? Enkö ole syönyt ja verensokerini on alhaalla? Enkö ole käynyt ulkona ja saanut tarpeeksi happea? Eikö mieheni huomioinut minua tarpeeksi tai sanoiko hän jotain ikävää? Enkö osaa lomailla? MISTÄ TÄMÄ PAHA OLO JOHTUU? Miksi itken ilman mitään näkyvää syytä? Miksi haastan riitaa mieheni kanssa, joka on työmatkalla ja riita välittyy typerillä tekstiviesteillä? Miksi kaikki tuntuu pahalta???

Miksi minä - iloinen, energinen ja peruspositiivinen ihminen - en jaksa innostua juuri mistään? Koko elämä alkaa tuntua suorittamiselta?

Sitten luin Narkissoksen tekstin ja itku tuli samantien...

Lapsettomuuden (niin primaarisen kuin sekundaarisenkin) aiheuttama tuska on sellainen, jota ei voi kuvitella ellei sitä ole kokenut. Ne epäonnistumisen, katkeruuden, kateuden ja itseinhon tunteet ovat aivan omaa luokkaansa kaikessa henkilökohtaisuudessaan.
Lapsettomuus voi aiheuttaa sellaisen jatkuvan tuskatilan kaikkine masennuksineen ja parisuhdekriiseineen, ettei ihminen kerta kaikkiaan kykene suhtautumaan hiukkaakaan objektiivisesti ja rationaalisesti lähipiirinsä vauvauutisiin. Jokainen raskausuutinen voi tuntua maailman murskaavalta, tuntuu kuin sydäntä raastettaisiin rinnasta. Ja sitten pitäisi osata iloita toisen puolesta ja muistaa, ettei toisen vauva ole itseltä pois. Ihminen on heikko ja omaa haavoittuvaista sieluaan suojatakseen lapsettomuudesta kärsivä usein vetäytyy pois muiden odotuskuvioista.

Olemme kärsineet lapsettomuudesta jo vuosia. IVF-hoito piti olla keväällä, mutta me molemmat olimme kärsineet inssirumbasta niin paljon, että koko avioliitto tuntui hajoavan käsiin kaiken tuskan keskellä. Huhtikuussa siis päätimme pitää tauon hoidoissa ja hoitaa suhteemme ja miehelleni tämän kaiken keskellä puhjenneen alkoholismin ensin kuntoon. En enää tiedä mikä on syy ja mikä seuraus, mutta vyyhti tuntuu hetkittäin (=taas tänään) niin sotkuiselta, että epäilen pystyykö sitä kukaan enää selvittämään. Hoitotauko oli oma päätökseni ja olen siihen edelleen tyytyväinen. Eihän minulla siis pitäisi/saisi olla paha olo??? Enhän voi olla katkera tai surullinen, jos en halua edes hoitoihin? Ja ilman hoitoja lapsen saaminen on meille lääkärin sanojen mukaan lähes mahdottomuus. Mistä tämä paha olo sitten tulee???

Miten te olette selvinneet pahojen aikojen yli? Miten teidän parisuhteenne ovat kestäneet?

 

Miten pahalta se tuntuikaan kun sisko sanoi "tekisit sinäkin lapsia niin ei meidän tarvitsisi aina omiamme esitellä". Voi kuinka niitä on tehty, voi kuinka paljon antaisin jos minulla olisi kolme noin suloista lasta. Olisi edes yksi.

Minusta tuntuu pahalta, jos ei voi edes omalle siskolleen kertoa lapsettomuudesta ja lasten saamisen hankaluudesta.

Meidän esikoinen sai alkunsa helposti, mutta n. puoli vuotta sitä ennen siskoni kertoi, että ei voi saada miehensä kanssa lapsia lainkaan. Ainoa vaihtoehto olisi ollut lahjasolut tai adoptio. Siitä huolimatta en ole havainnut hänessä minkäänlaista katkeruutta omaa raskauttani tai nyt lastani kohtaan. Ehkä tilanne on siinä mielessä erilainen heille, että heillä ei ole hoitorumba (tms.) kesken, koska mitään ei ole tehtävissä (eivät siis halua luovutettuja soluja).
Ja kyllä, minä olen monesti itkenyt ja surrut heidän lapsettomuutensa takia. Samoin kuin he ovat varmasti monesti nauraneet ja iloinneet meidän lapsen takia.

 

Päädyin tänään tutkimaan löytyisikö mistään keskustelupalstaa josta saisi neuvoja ja voisi jakaa tunteita, löytyihän se!
Kidius: tekstisi on kuin kirjoittamaani... ajatukset tällä hetkellä on ihan samanlaisia! Jätin pillerit pois elokuussa 2006 ja siitä asti olemme toivoneet vauvaa. Nyt alkaa hiipiä epätoivo...
Ystäväpiirissämme tavallisin tarina on se että ovat jättäneet pillerit pois ja ajatelleet ettei heti tärppää ja heti on käynyt tuuri. Onnellista heille, mutta kun niitä tarinoita kuuntelee useasti niin miettii väkisinkin että miksei meille. Tiedän että mekin olemme yrittäneet vasta vähän aikaa verrattuna muihin. Varmasti vaikuttaa sekin että kaikilla on tärpännyt niin pian.
Meilläkin on taustalla melko tyypillinen tarina: olemme olleet yhdessä kuutisen vuotta. Ensin minä opiskelin ja sitten sain vakkarityöpaikan. Löydettiin kiva talo ja on päästy lainan lyhennyksissä alkuun. Nyt voisi vauvakin tulla... Tässä nähdään taas ettei tämä elämä mene suunnitelman mukaan, aina ei pitäisi olla liian järkevä ja miettiä kaikkea niin tarkkaan. Jälkiviisaus on tunnetusti helppoa.

Tahtoisin tietää että te jotka olette käyttäneet e-pillereitä ehkäisynä ennen vauvasuunnitelmia niin kauanko kerkesitte pillereitä popsia? Itse ehdin syödä 11 vuotta ilman yhtään taukoa. Välillä yritin kysyä lääkäreiltä että olisiko tauko paikallaan mutta aina vakuuteltiin että ei hätää. Nyt olen vähän kyyninen. Kierto on todella sekaisin, kiertoväli oli keväällä muutamaan otteeseen parikin kuukautta. Lisäksi kärsin useita vuosia vatsakivuista ja lääkärit pitivät minua vähintääkin pöljänä kun loppua kohti yritin uskotella hormoneilla tmv. olevan jotakin tekemistä asian kanssa. Nyt vatsakivut ovat poissa (jotakin positiivistakin).

Toivottavasti juttu jatkuu tällä foorumilla, kirjoittelin jo toiseenkin foorumiin, mutta siellä olin vielä aika amatööri...

 

Täällä täysin samoja tuntemuksia! Pillerit jätetty pois 4/06 ja tuloksena ollut yksi keskenmeno 10/06 :'( Vauvoja viime vuonna syntyi 9 läheiselle, tänä vuonna (onneksi) vain 3 ja yksi ystävä odottaa jo uudelleen esikoisen ollessa 11kk. Jokaista on kovasti onniteltu, ihasteltu ja yhteyttä pidetty, mutta nyt kesän aikana on alkanut tulemaan negatiivisia tunteita kuvioihin Nyt kesölomareissulla tunsin suorastaan vihaa raskaana olevia naisia kohtaan, joita tuntui olevan joka nurkan takana. Näistä tunteista tulee huono omatunto ja tunne, että olen hirveä ihminen. Väkisinkin tulee tunteita, ettei lasta tule koska olisin huono äiti tai parisuhteemme on huono. Tiedän, ettei ajatuksissa ole järkeä, mutta niin ne vain päässä pyörivät :ashamed: Olen kerran jo yrittänyt terveysasemalta aikaa lapsettomuuden selvittämiseksi, mutta olivat siellä sitä mieltä, että hätäilen. Pitää pian yrittää uudelleen..

Täytyy vielä todeta kuten joku muukin totesi, että eipä olisi arvannut mihin sitä ryhtyy, miten paljon tuskaa ja hammasten kiristystä iloiseksi mielletty asia voi tuottaa :|

 

Täytyy munkin nyt kirjoittaa ja purkaa pahaa oloa tänne, mustakin tuntuu tosi pahalta kun ystävät saavat lapsia ja enkä tosiaan jaksa aina hirveästi innostua heidän lapsista. Tänään töissä tuli yksi mun alaisista ilmoittaan että hän on ensi viikolla sairaslomalla kun menee tekeen aborttia, siinä se mun edessä istu ja kerto kuinka oli festareilla käyny "pikku vahinko" ja nyt sitten tekee abortin kun lapsi nyt ei mitenkään sovi hänen elämäänsä, kuulosti vielä siltä ettei tää asia häntä edes hirvesti vaivannut. Kyllä musta vaan tuntu tosi pahalta, eihän minulla tietenkään ole oikeutta kenenkään toisen ihmisen elämään puuttua mutta kyllä se tuntuu pahalta että itellä 3 vuotta yritystä ja ivf hoito ja kaikki takana ja sitten jollakin vaan käy "pikku vahinko" ja raskaana ollaan eikä edes halua lasta. On se vaan niin väärin!

 

Nuo tuntemukset kuulostaa kyl niin tutuilta! Meilläkin on tuota yritystä takana lokakuusta. sitä ennen yritettiin alkukeväästä alkusyksyyn ja kun alko ottaan jo niin pannuun niin pistettiin vauvanteko vähäksi aikaa jäihin.
Ja täällä kanssa sama juttu että kaikki kaveripiiristä poksahtelevat. yksikin raskaana oleva kaveri kehaisi että lapsenteon kun aloittivat niin 3viikon päästä oli jo raskaana. Tiedän ettei hän sitä ilkeilläkseen kertonut, vaan siksi että oli niin täpinöissään. mutta kyllä se kipeää teki.
Joskus vaan tekis mieli rääkyä silmät päästä ja vaan kääriytyä sänkyyn ja nukkua tuhat vuotta...
Ja nyt kun mieskin sanoi viikonloppuna että mun ei tulis syyttää itteeni vaan vika on varmasti hänessä. Mutta vaikeeta uskoa kun itsellä kuitenkin aika villi nuoruus, jossa tuli sekoiltua kaikennäköstä ja ilman ehkäsyä, eikä sillonkaan "vahinkoja" tapahtunut. Ja sitten se että kaikki sukulaiset (varsinkin miehen) vihjailee että eikö teillekin jo kohta ja miksette alottais lapsentekoa... kun se oliskin niin helppoa...ja sitten jos sanoo jollekin että yritetty on niin vastaus on et "kyllä se vielä tupsahtaa älkää ressatko" tai sitten että "te ootte niin nuoria teillä on vielä aikaa"! :headwall: se vaan on niin helppoa sanoa jos ei oo omaa kokemusta.
Mä vaan koen itteni niin epäonnistuneeksi ihmiseksi, kun en pysty edes siitä suoriutumaan mitävarten naiset luotiin. tällanen maho paska. kun olis es yks laps niin ainakin tietäis et se lasten saaminen on mahdollista.
ja joskus käy mielessä sellanen ajatus et oon niin huono ihminen et tää on jostain mulle rangaistus tai että tottakai mun pitää sit olla se kaveriporukan lapseton ihminen...
Niin ja kaiken huippu oli kun olin pikkuserkun häissä ja hänen siskonsa on uskovainen ihminen. sanoi mulle et jos ei saa lasta niin se on vaan Jumalan tarkoitus. helppohan se on sanoa kun itte maha pystyssä ja ennestään ykslaps. kyl tekis mieli mennä ja kuristaa koko akka! että joku voikin sanoa noin itsekkäästi!
Nojoo tällasta valivalipaskaa tuli taas... Mut ainakin helpotti kun sai purkaa. Paljon onnea lapsiasiaan teille muillekin jotka ootte sitä ensimmäistänne jo kauaa yrittäneet! :hug: tiiän että te koette samaa tuskaa.

 

Samoja fiiliksiä on mulla kun teillä muillakin. Välillä tuntee ittensä tosi huonoksi ihmiseksi ja iskee hirveä masennus. Toisaalta välillä sulkee koko vauva-asian mielensä taka-alalle ja jotenkin haluaa unohtaa koko asian.
Siitä olen onnellinen ettemme ole puhuneet kenellekään lähipiirissämme sanaakaan vauvatoiveistamme. Ihmiset eivät kysele ihan niin paljoa. Toki kun olemme yhdessä olleet jo suht kauan ja naimisissakin kolme vuotta niin yhä usemmin kysellään että tehdäänkö me vauvoja lainkaan. Viimeksi toissa viikonloppuna miehen mummu tuumasi että olette taineet jäädä täysin osattomiksi lasten suhteen. Eipä siinä paljon muuta voi kun heittää huumoriksi vaikka mieli tekisi vallan jotain muuta.
Ja olisihan tämän lapsen teon yrittämisen voinut aloittaa jo kauan sitten JOS...jossittelu on helppoa.
Tuulia -76: Mun alaiseni ilmoitti kanssa tänä keväänä odottavansa lasta. Kertoili että takana on kaksi aborttia ja neljä keskenmenoa. Ekan kerran tullut raskaaksi 14 v eikä ikää vieläkään liiemmin. Ikävä kyllä tämäkin odotus meni kesken ja sitä surua elettiin yhdessä. Kurja tunnustaa, mutta monenlaiset ajatukset ristelilivät mielessäni.
Hempukka87: Tässä tulee käytyä päässään läpi kaikki maailman oudoimmatkin asiat ja toki minäki olen vuosia sitten laittanut elämää aika risaiseksi. Pillereitä teinistä asti syöneenä ei aina tullut pidettyä huolta muusta suojasta ja nyt olen koko ajan kelannut että maksanko nyt jostakin nuoruuden fibasta.
Eilen eksyin tänne palstalle ekaa kertaaa ja sen verran puhtia sain että soittelin tänään omalääkärille ajan ja pääsen elokuussa juttelemaan. Tuskinpa ne vielä mitään hoitoja aloittaa mutta saa ainakin jotakin vastauksia.
Kiitokset tuestanne! Jatketaan juttua...

 

joo, ei pidä tuntea huonoa omaatuntoa.. tää palsta on just sitä varten että voimme vuodattaa katkerimpia ajatuksia joista ei voi muille puhua.

Lapaniina, ihan samoja tuntemuksia mulla. Välillä tunnen aivan sanoinkuvaamatonta vihaa ja jopa halveksuntaa raskaana olevia naisia kohtaan, ne tunteet voi olla tosi ristiriitaisia ja äärimmäisiä ja saa mut tuntemaan itseni hulluksi egoistiksi. mutta ilmeisesti muutkin kokee tätä..

viikonloppuna sain kuulla lähiystävän (vahinko)raskaudesta. meni viikonloppu ja melkein koko viikkokin pilalle. tässä tapauksessa olen kuitenkin onnellinen hänen puolestaan ja siitä että hän aikoo urheasti saada lapsen yksin, mutta samalla oma lapsettomuus kärjistyy ja surettaa.

arvatkaa mikä on ärsyttävintä? kun ihmiset ei tajua miten vaikea asia tää on vaan suhtautuu hilpeästi ja paapovasti ja sanovat jotain samantyyppistä kun mistä hempukka87[b] kertoi: ei saa stressata, olet vielä nuori.
kuten on todettu, ne jotka eivät ole kokeneet lapsettomuutta eivät voi ymmärtää mitä tässä käy läpi ja miten se vaikuttaa koko identiteettiin.

onko teille käynyt niin, että kun olette kertoneet kaverille lapsettomuudestanne nämä hokevat että heillä varmasti tulee myös olemaan ongelmia lapsensaannissa? että on sellainen tunne että lapsettomuutta on tiedossa. sitten kun ryhtyvät yrittämään, vauva tuleekin kuin tilauksesta. onko tämä joku tapa tukea? se on äärimmäisen ärsyttävää ja älytöntä. :/

 

yhdyn kyllä edelliseen kirjoittajaan tuossa viimeisessä kappaleessa. :kieh: aivan kuin tuo tunne sen kertoisi että lapsia ei tule! Ja muutenkin niin kovin tutulta kuulostaa kaikki mitä tässä ketjussa on kirjoiteltu.

Musta tuntuu, että lapsettomuus on pilannu mun koko elämän. Se on hallinnu sitä jo aivan liian kauan ja katkeroittanut mut ihmisenä aika hyvin. Sitten nyt on vielä alkanut tuntumaan, että se hajottaa meidän suhteenkin. Eli pilaa lopullisesti meidän elämät. Ja kun huutaminenkaan ei auta, kiukkuaminen, itkeminen... mikään ei tunnu auttavan. Ainoa asia minkä kuvittelen vielä pienessä päässäni parantavan kaiken tämän synkkyyden, niin sitä ei meille suoda. Ja synkkyys jatkuu ja syvenee, ja tummuu ja nakertaa ihmisen niin, että halu elää ja tuntea ja olla katoaa jonnekin.

hui :x tulipas synkkää.. Mutta taas yhden huonosti nukutun yön jälkeen, jossa on keskellä yötä herännyt itkemään sitä, että kaikki murenee eikä mitään voi tehdä... ajatukset on jotakuinkin tätä luokkaa

 

Heippa!

Lueskelin noita kirjoituksianne ja paha olo käväisi sisuksissani. Monella on todella pahaolo lapsettomuuden vuoksi.

Minä sain juuri kuulla sukuumme syntyneen pienen pojan,serkulleni. Hassua,mutta odotin sitä uutista kuin kuuta nousevaa. Siitäkin huolimatta,että itse olen kärsinyt jo monta vuotta lapsettomuudestani ja toukokuussa vasta menetin sikiön vasemman munajohtimeni kera.

Minusta taas tuntuu,että mitä kauemmin olen ollut lapseton sitä paremmin pystyn kohtaamaan lähipiirini vauvauutiset. Toki se kirpaisee hetken jossakin päin sisuksiani ja on hetken tunne,oi oispa itselläkin noin kivoja uutisia kerrottavana.

Jotenkin vaan olen päässyt sen katkeruuden tunteen yläpuolelle ja käsitän,että toisille on helpompaa lasten saaminen kuin toisille ja se on silleen piste. Minä kuulun nyt siihen porukkaan joka saa tosissaan taistella lapsen saamisen puolesta ja lähipiirini ihmiset kuuluvat siihen onnelliseen porukkaan joille lapsen saanti keskenmenojen yms. muidenkin jälkeen on helppoa. Yrittää vaan uudestaan ja onnistuu.

No,silti olen aidosti iloinen serkkuni vauvasta ja siitä onnesta jota he nyt varmasti yhdessä tuntevat. Mielestäni he ansaitsevat onnensa ja lapsensa. Niin kuin jokainen joka lastaan todella haluaa.

 

Jaana76: Minä olen myös sitä mieltä, että jokainen läheiseni(ja varmasti kaikki muutkin), joka lapsen on saanut tai on saamassa todellakin onnensa ja lapsensa ansaitsevat. Olen ollut todella iloinen uutisista tähän saakka, nyt ensimmäistä kertaa kirpaisi ystävän raskaus-uutinen.. Silti olen todellakin sitä mieltä, että he lapsen ansaitsevat, heillä on lapselle antaa paljon rakkautta, suorastaan unelmakoti, jos sellainen vain voi olla. Läheisiäni kohtaan minulla ei muita negatiivisia tunteita(ainakaan vielä..) ole ollut, kuin nyt kesän aikana on alkanut tulla olo, että haluaa viettää enemmän aikaa lapsettomien ystävien kanssa. Ehkä sillä yrittää saada ajatuksia muualle raskauden toivomisesta.

Katkeruuden tunne (ja vihan) minulle tulee, kun näen esimerkiksi raskaana olevan polttelevan. Tiedän todellakin, ettei muiden raskaudet ja lapset ole minulta eikä keltään muulta pois, mutta silti.. Ja joskus tuntuu, että maailma on epäoikeudenmukainen; miksi sellainen ei voi tulla raskaaksi, joka sitä toivoo ja toinen tulee vahingossa. Eräälle ystävälleni tehtiin juuri 3. keskeytys, joka todella raskasta hänelle, raskaampaa monin verroin kuin tämä toivominen/odottaminen minulle..

Toisaalta, vaikka joskus omia tunteitaan säikähtääkin, niin uskon niiden kuitenkin olevan terveitä reaktioita tapahtumille, toki ne ajan kuluessa laimenevat. Katkeroitua en loppuelämäkseni halua, enkä usko minusta sellaiseen onneksi olevankaan!

 

Kyllä minun täytyy sanoa että kaikkien näiden vuosien yrityksen jälkeen minusta on tullut todella katkera ihiminen. En todellakaan osaa olla iloinen toisten raskauksista saati ajatella heidän ansaitsevan lapsensa. Tuntuu todella kamalalta koska en ajattele olevani muuten paha ihminen päinbvastoin. Tässä asiassa on vaan niin epäreilu olo kun toiset tulvat vahingossa raskaaksi ekasta kerrasta ja toiset eivät onnistu millään. Itse käyn läpi sekundaarilapsettomuutta ja tuska on vähintään yhtä kova kuin ensimmäisellä kerralla. Hoidot ovat ottaneet todella koville ja psyykkinen tuska mikä hoitoihin on liittynyt on ollut todella hurjaa. Olen menettänyt jo toivoni saada vielä lapsia. Kolmas IVF-hoito tehtiin keväällä ja muutama pakastealkio odottaa syksyyn. Julkisella ollaan enkä tiedä saadaanko enää neljättä hoitoa. Suhteeni lahjasukusoluhoitoihin on kovin ristiriitainen vaikkakin huoman ajattelevanio myös sitä pikku hiljaa. Sikäli vaikea luopu ajatuksesta saada oma biologinen lapsi kun mitään erityistä syytä lapsettomuudelle ei pitäisi olla. Munasarjat toimivat ja ovulaatio tulee ajallaan. Ongelma tuntuisi olevan kiinnittymisessä ja milläpä sitä hoitaa paremmaksi.
Parisuhde alkaa kriisiytyä kaiken tämän keskellä ja seuraavaksi saa miettiä onko parisuhdetta niin pitkään kuin voimia yrittää.Miten teillä muill parisuhde on kestänyt vaativat hoidot??
Toivon voimia kaikille asian kanssa kamppaileville. Tuska on varmasti kaikilla sama jotka lasta kovasti haluavat ja yrittävät. Olisihan se mukava ettei katkeroituisi mutta kuikna sitä välttää kun kokee jatkuvaa epäonnistumista ja ympärillä toiset lisääntyvät ihan itsestään.

 

Miehen veljen vaimo on nyt raskaana, ainoa lähipiirissä. Monesti on tullu ajatuksissa heitäkin ivattua, vuoden vaihteessa saivat talon valmiiksi ja pian sen jälkeen lapsi on saanu alkunsa. Niin helvetin suunnitelmalliselta vaikuttaa, totuttahan minä en kuitenkaan tiedä. Oon jopa (melkein) toivonu että heillä menis kesken. Ja tuntenut sen takia itseni pahaksi ihmiseksi. :'( Niin katkeraksi on minutkin tämä lapsettomuus tehnyt

 

Nyt on pakko kommentoid teidän edellisiä kirjoituksia!
Meillä on siis yksi luomuna alkunsa saanu lapsukainen, ja toista ei olla saatu. Mä niin hyvin tiedän, mitä tarkoitatte noilla katkeroitumis-kommenteillanne. Mä makasin uutena vuotena sairaalassa kohdun ulkoisen raskauden takia, ja niinä 3 päivänä 4 (!!) tutulle synty lapset!!
Voi jestas, että siinä oli kyllä mieli matalalla!
Nyt tuntuu, että kaikkialla on vain isomahaisia naisia, ja itse olisin siinä samassa tilanteessa JOS kaikki olisi menny hyvin. Mutta kun ei menny. Kyllä jatkuva suru katkeroittaa ihmistä, ja varsinkin kun kyseessä on näinkin iso asia kuin lapsettomuus.
Mulla on viikon päästä luokkakokous semmosten ihmisten kanssa, joita en oikeasti ole nähny 10 vuoteen. Nyt sain kuulla, että siitä tuleekin raskaana olevien naisten ja iseiksi tulevien miesten kokous. 10 (!!) entistä luokkakaveria tai heidän puolisoaan odottaa perheen lisäystä. Kylläpä tuli mieleen, että taidan perua sinne menoni.
Mulla tuo k.u.-raskaus on vielä niin tuoreessa muistissa, että en todellakaan osaa olla iloinen muiden puolesta, joille lapsi on tulossa.
Että kyllä täällä on ainakin yksi, joka voi sanoa ihan rehellisesti, että tämä kokemus ei ole vahvistanut vaan katkeroittanut enneminkin!
Voimia teille, tytöt!

 

Minä huomaan päivä päivältä olevani katkerampi ja elämästä puuttuu kaikki ilo. Raskaana olevat naiset katukuvassa etenkin näin kesäisin lapsettomuus pkl:n tauon aikaan saavat kyllä varmasti murhaavia katseita. Niitä tuntuu olevan kaikkialla. Yunnen itseni todella huonoksi ihmiseksi etten pysty ajattelemaan asiasta neutraalisti ja hyväksymään että toisilla se vaan on helpompaa kuin toisilla. Ja entäs suurperheet. En kestä katsella kauppareissuilla perheitä joilla ostoskärryn mukana pyörii sen viisi lasta tai enemmän. Tunnen suorastaan vihaa ja katkeruutta näitä perheitä ja erityisesti äitejä kohtaan siitä että ovat saaneet niin paljon lapsia ja varsinkin jos sattuvat tiuskimaan lapsilleen niin tekee mieli mennä sanomaan että jospa rouva osaisi olla edes kiitollinen näistä ihanista lapsistaan eikä viitsis tiuskia niille tuohjon malliin.,.Voisi olla että vietäisiin piipaa-autolla hoitoon. Joskus tuntuu oikeasti että joku päivä varmasti teen jotain typerää tämän katkeruuteni aikaansaamana. Joskus tunnen vastustamatonta halua napata syliin jonkun tuntemattoman pienen ja rutistaa kovasti ja ajatella että siinä se on kauan kaivattu lapseni. Kuulostaa varmaan jo ihan pimeältä. Tämä jatkuva pettymys ja tuska saa aikaan varmasti pehmentymistä päänupissa...
Oletteko sisaret nähneet Onnen Varjot?? Siinä on niin hyvin kuvattu tätä lapsettomuuden tuskaa! Joka ei ole nähnyt suosittelen. katsonut itse monta kertaa ja aina sama tuska ja itku kun pystyy eläytymään niin siihen tuskaan ja suruun mikä lapsettomuuteen liittyy.
Tulipa taas pitkä selostus. Tämä tuska on niin suuri ettei yöllä tule uni ja tuntuu ettei mistään muualta saaa lohtua kuin tästä vertaistuesta mitä näillä sivuilla löytyy. Kiitos että olette olemassa keitä olettekin... :hug: :hug:

 

Rutistaisin jos olisin vieressä!!
Mä välillä ihan oikeasti en jaksa olla iloinen meidän ainokaisesta, mutta sitten taas kun asiaa ajattelee tarkemmin, niin eihän sitä ole ihamiselle sen suurempaa iloa suotu, kuin oma lapsi.
Nyt mä kyllä tunnen olevani todella huono ja vajavainen ihminen, kun en pysty antamaan miehelleni toista lasta, vaikka hän sitä haluaisi. Ja mikäs siinäkin sitten on, että mä syytän itseäni tästä tilanteesta, vaikka tiedän , ettei pitäisi?
Nyt on mies kalassa, ja tyttö nukkuu jo, niin on taas niin hyvää aikaa mennä itseensä tämän asian kanssa...=(