Päiväosasto ahdistaa :(

["Sirionful"]

Kaks viikkoa takana ja alku meni ihan hyvin. Viihdyin siellä ja sain niiden päivien aikana hoidettua paljon omiakin asioita pois alta, jotka oli jääneet roikkumaan. Tein kaikenlaisia testejä ja kartotettiin mun tilannetta. Sitten kumminkin aika yhtäkkiä alkoi ahdistamaan se paikka ihan hirveesti . Assosioin sen tällä hetkellä paskoihin kokemuksiin, joita mulla on ollu ja pelkään, että historia toistaa itseään ja tuun saamaan siellä vaan taas henkisesti pataan. Tällä hetkellä en luota kehenkään niistä työntekijöistä ja suorastaan jäädyn jos ne tulee juttelemaan mulle. En oo pystyny ees sanomaan kellekään siellä, että nyt ahdistaa olla siellä. Kuus viikkoa sen jakson pitäisi kestää. Onkohan tosta hoidosta nyt mulle mitään hyötyä? Oon kyl hyvin pettynyt itseeni jos lopetan siellä käymisen ton ahdistuksen vuoksi. Mua vaan inhottaa kun muutun ihan eri ihmiseksi ahdistuneena ja kaikki varmasti näkee sen. Alan tärisemään tosi paljon ja/tai tuijotan vaan yhtä pistettä tosi lamaantuneena, enkä puhu yhtään mitään, enkä todellakaan voi katsoa ketään silmiin. Säpsähtelen kolahduksia ja jos makaan esim. sohvalla tossa tilanteessa, niin pelottaa ihan sikana, että joku tulee mulle juttelemaan siinä tilanteessa, koska pelkään et ne sanoo mulle pahasti tai alkaa repimään mua johonkin suuntaan (niin on käynyt ennenkin, mutta ei vielä ainakaan tuolla). Selkeä luottamuspula siis.

Sitten kun pääsen kotiin, niin jos pystyn olemaan ajattelematta tota päiväosastoa, niin ei mua sillon ahdista, ellei oo kipuja sillä hetkellä. Kuitenkin jos ajatukset siirtyy siihen osastoon, niin alkaa taas ahdistaa. Yks mun ongelmista on kumminki ollu ennenkin, että aikalailla yhtäkkiä joku paikka/tilanne alkaa vaan ahdistaa niin paljon, etten pysty enää menemään siihen, tai siis näin kävi yhen koulun ja yhen työpaikan kanssa plus yhen ryhmän tapaamisten kanssa eli toisaalta olis kai hyvä vaan purra hammasta ja jatkaa siellä käymistä vai? Ja joo tiedän, että mun pitäis kertoa tästä ahdistuksesta siellä, mutta kun pelottaa ja hävettää puhua siellä yhtään mistään tällä hetkellä ja meen ihan lukkoon. Must on kamalaa kun ihmiset näkee mut tossa kunnossa, eikä siellä ees oikein oo mitään paikkaa, johon vois mennä olemaan yksin rauhassa ja sillonkin jos olis, niin pelottais, et joku paukkasee sinne yhtäkkiä.

 

["rrr"]

Hmm. Ehdottoman parasta itsellesi tosiaan olisi saada näistä kerrottua sielllä osastolla. Sulla on varmaan jonkun omahoitajan puhelinnumero ainakin, jollei jopa sähköpostiosoitetta? Sait yllä hyvin ilmaistua ja kuvailtua ahdistuksesi, joten kirjallinen tapa kertoa siitä osastolle olisi varmaan oikein sopiva tapa tässä tilanteessa. Laita vaikka tekstarilla linkki suoraan tähän keskusteluun, tai pyydä sähköpostiosoitetta ja sano että sulla on asiaa jota et saa sanottua face to face/puhelimitse eikä tekstariin mahdu. Olettaen siis että sitä sähköpostiosoitetta ei ole jo. Jos on, niin voit melkein suoraan kopioida yllä olevan tekstin mielestäni.

Ymmärrän häpeän tunteesi hyvin, mutta yritä kuitenkin muistaa että ne hoitajat on ammattilaisia ja ovat todennäköisesti nähneet paljon "pahempiakin" tapauksia!

 

[tiedän mitä ahdistus on]

Ehkä sun kuitenki kannattas koettaa puhua siitä jollekkin, muuten kärsit siitä loputtomiin. Saisit oikeanlaisen lääkityksen ja keinoja selviytyä jotenkin niistä tilanteista

 

["Sirionful"]

Niin no mua pelottaa puhua tästä, koska mun on vaikee kuvitella, että jos mä kerron niille, että mä pelkään niitä, enkä luota niistä kehenkään, että siitä seuraisi mitään hyvää. Mutta siis en halua tähän mitään uutta lääkitystä ja kyllähän mä jotenkin selviän, kun oon vaan paikallani, hiljaa ja tärisen, mutta on se hemmetin inhottavan tuntuista olla niin peloissaan siellä varsinkin kun kaikki näkee sen musta ulospäin ja se taas hävettää. Mulla ei valitettavasti oo sähköpostiosotetta. Puhelinnumero kyllä olisi, mutta nään mä sen mun omahoitajan taas maanantaina muutenkin siellä. Oon vaan ollu psyk.puolen hoidossa jo monta vuotta ja saanu kyllä kärsiä siitä, jos oon avoimesti kertonu asioita. En aina, mutta ihan tarpeeksi usein, jotta on vaikea luottaa, että siitä seuraisi mitään hyvää.

 

[kaf]

eikös tuo ole vähän sama, kuin jos olisit jalkalääkärillä ja hän yrittäisi hoitaa sairastunutta jalkaasi etkä sinä antaisi hänen tutkia sitä kunnolla ja vielä perään valehtelisit oireista?

aikalailla taitaa hoidon onnistumista vaikeuttaa..?

 

["Sirionful"]

Ei tätä vielä kauaa oo jatkunu tätä ahdistusta, se vähän nosti päätään keskiviikkona, paheni torstaina ja perjantaina oli jo todella voimakasta. Varmasti vaikeuttaa hoidon onnistumista. Musta vaan tuntuu, ettei tähän ole olemassa mitään hyvää ratkasua. Jos hoito puolestaan lopetetaan tän ongelman vuoksi, niin tuntuu paskalta, että tämäkin hoito päättyi nyt sitten huonosti.

 

[ammattilainen]

Ehdottomasti kannattaa jatkaa osastojaksoa, vaikka sitten hammasta purren! Tuollaisiin ahdistuksiin auttaa vain altistaminen, aivojen uudelleenkouluttaminen. Kun sitkeästi toimit aivojen lähettämiä virheellisiä viestejä vastaan, opit, ettei tilanteissa ole vaaraa ja ahdistus vähenee. Todennäköisesti henkilökunta näkee/osaa taustatietojesi perusteella päätellä, että todella olet voimakkaan tunteen vallassa. Keskity nyt siihen, että menet osastolle joka päivä, tuntu miltä tuntu. Tsemppiä!

 

["Sirionful"]

Huoh, rupesin nytkin tärisemään kun mietin tätä asiaa ja piti hakea rauhottava . Tää on niin tyhmää ja noloa oikeesti! Ei kukaan järkevä ihminen pelkää tällä tavalla ihmisiä, jotka ei oo tehny sulle mitään pahaa.

 

["Tuota..."]

Traumaperäinen stressioireyhtymä? Siis jos sulla tulee jostain tilanteissa voimakas pelko, koska tilanne assosioituu johonkin sellaiseen tilanteeseen jossa sua on satutettu. Eikä sillä pelolla ole näennäisesti rationaalista syytä, kukaan ei siinä tilanteessa satuta sua, mutta tunteellesi et voi mitään. Tulosta vaikka tämä ketju, tai näytä maanantaina omahoitajallesi. Koeta kommunikoida kokemuksesi jollain tapaa, että hoitohlökunta ymmärtäisi, mistä on kyse.

 

["Tuota..."]

[QUOTE="Sirionful";29889121]Huoh, rupesin nytkin tärisemään kun mietin tätä asiaa ja piti hakea rauhottava . Tää on niin tyhmää ja noloa oikeesti! Ei kukaan järkevä ihminen pelkää tällä tavalla ihmisiä, jotka ei oo tehny sulle mitään pahaa.[/QUOTE]

Kaikilla on pelkoja ja ahdistuksia, olivatpa järkeviä ihmisiä tai ei. Kukaan ei ole sataprosenttisen "rationaalinen" ihminen - se olisi epäinhimillistä. Toisekseen vaikutat kirjoituksesi perusteella olevan ihan riittävän järkevä: tiedät, ettei pelkosi ole suorassa suhteessa tilanteeseesi. Se tunne johtuu siitä, että sulla on ollut aiempia erittäin traumaattisia kokemuksia, ja sen takia sun aivosi ovat jääneet vähän sellaiseen hälytystilaan. Kuka tahansa, joka on käynyt läpi samoja asioita kuin sinä, oireilisi samalla tavalla.

 

["Sirionful"]

[QUOTE="Tuota...";29889306] Kuka tahansa, joka on käynyt läpi samoja asioita kuin sinä, oireilisi samalla tavalla.[/QUOTE]

Kiitos vastauksista! Mun on vaan vaikea uskoa tota ylläolevaa lausetta. Tiedän nimittäin olevani erittäin herkkä ihminen. Vaikea uskoa myöskään, että mun kokemat traumat, jotka tuolla osastolla ollessa tulee mieleen, olis niin voimakkaita, että niiden vuoksi kehittäisi traumaperäisen stressioireyhtymän. Tai noh olis se vähintäänkin paskaa kehittää sellanen niiden kokemusten vuoksi, jotka on tapahtuneet psykiatrisen hoidon seurauksena . Tai sen seurauksena kun on viety päivystykseen. (En siis ole koskaan ollut tippaakaan väkivaltainen tai uhkaava noissa traumatilanteissa ja aina ollut myös täydessä ymmärryksessä.)

 

["Sirionful"]

Epäilen tuota traumaperäistä stressireatiota senkin vuoksi, koska en dissosioi silloin kun olen tosi ahdistunut, vaan piinaavan tietoinen ja ajatustasolla läsnä kaikessa, mitä tapahtuu. Olen vain tosi peloissani. Peloissani, että taas mulle sanotaan jotain paskaa tai tehdään jotain paskaa, siksi koska olen ahdistunut, enkä välttämättä pysty esim. vastaamaan jos minua kutsutaan nimeltä. Ihmisen alkukantaiset reaktiotavathan ovat pakene/taistele/lamaannu. Joskus kuulin jotain prosenttilukuja noista ja lamaantuminen oli noista harvinaisin reaktiotapa, mutta mulle käy just niin. Olen se "peura ajovaloissa".

 

[viiiieeras]

Hei ! Mik sinulla siis on? Mitä tapahtunut? Oletko voinut huonosti jo pitkään siis? Paljon voimia sinulle ja kerronoista peloista henkilökunnalle, osaavat sitten auttaa.

 

["Sirionful"]

Nooh löytyy toistuva masennus ja epävakaus. Olin pari vuotta terapiassa, johon kuului ryhmä ja yksilötapaamiset. Olin hyvin huonovointinen tuolloin ja paljon sairaana. Jos aloin ryhmässä voimaan huonosti, niin että oli vaan ihan pakko mennä lepäämään, niin mua joko moitittiin siitä tai sit mut jätettiin kokonaan huomioimatta sen aikana ja sen jälkeen, koska ne kuulema aatteli, että mulle tulee noita oireita, koska haluan herättää huomiota. Mulle sanottiin, että ne oireet on huonoa käytöstä. Siellä oli siis toisessa ryhmätilassa sänky huoneen ulkipuolella ja toisessa oli sohva huoneen sisäpuolella ja pistin niihin maate, kun oli oikeesti vaan ihan pakko. Ainakin pari kertaa ilmotin niille, että oon liian väsynyt ylipäätään ajamaan sinne ryhmään, että en uskalla lähteä ajamaan, kun pelkään et ajan kolarin, niin mulle sanottiin, että väsymys ei ole mikään sairaus, eikä siksi validi syy olla poissa ja yritettiin vaan saada tulemaan. Kerran mä sit lähinki ajamaan, mut käännyin takas 3 km jälkeen ku oli niin vaarallista mun ajo. Törmäsinki sit parkkipaikalla aitaan ku olin parkkeeraamassa. Tuntu vaan ettei ne uskonu mua et hei oikeesti ei kannata ajaa superväsyneenä.

Yksilöterapiassa puolestaan sattui kaikennäköistä. Mulle sattu yks ikävä seksikokemus, jossa muhun sattu tosi paljon, niin mun terapeutti alko moittimaan mua siitä, että lopetin sen seksikerran kesken. Olin hänen mukaansa kiihottanut miehen ensin siihen tilaan ja ettei se ollu reilua miestä kohtaan lopettaa kesken (vaikka muhun siis sattu ihan helvetisti). Kun sitten tän jutun jälkeen sanoin sille, että mun kaverit on kehottanu mua tekemään siitä valituksen, niin se meni ihan kylmäks mua kohtaan ja sano, et niin kyllähän mä voin tietysti kulkea ympäri kyliä ja kertoa kaikille kuinka hirvee ihminen hän on ja sit se sano, et se miettii nyt että haluuko se enää jatkaa mun kanssa terapiaa. Päädyttiin sit kumminkin jatkamaan yhdessä (päätös jota kyl kaduin myöhemmin).

Kerran sitten se pakotti mut kertomaan, että millä tavalla mä olin vahingoittanu itseäni ja kun kerroin niin, se meni ihan tolaltaan ja sano et toi on ihan sairasta, siis ihan sairasta ja et hän ei voi käsittää kuinka kukaan voi tehä tollain, hyi. Sit vaikka mulla oli tosi paljon kaikkia kummallisia vakaviakin oireita ja olin todella huonovointinen jatkuvasti, niin se ei ikinä kehottanu mua käymään lääkärin luona. Päinvastoin se aina jankkas kuinka mua on tutkittu jo niin paljon ja että hän on 97% varma ettei mulla voi olla mitään vakavaa sairautta. Todellisuudessa musta oli otettu vaan verikokeita ja yleensä aina samat peruskokeet uudestaan ja uudestaan. Kerran esim. lyhytkestoisen urheilusuorituksen jälkeen mun oli tosi vaikee saada mun hengitys tasaantumaan, niin että yks toinen ihminen tuli kysymään, että oonko ihan ok ja sanoin sille et joo oon vaan hengästyny et kyl tää kohta varmaan menee ohi (oli ollut aikasemminkin samoja oireita tosi usein). Kun sit kerroin tosta mun terapeutille, niin se väitti, että mä hain niillä oireilla huomiota ja onnistuin sitä saamaankin. Se väitti mua jopa luulotautiseksi ja sano, että mulla on vaan terveysahdistusta. Se meni lopulta siihen, että se kielsi mua puhumasta mun terveysongelmista, koska kuulema niistä puhuminen vaan pahentaa niitä. Tossa vaiheessa sain totaalisesti tarpeekseni ja sanoin sille, että mä haluun vaihtaa terapeuttia. Jouduin sanomaan sen tosi monta kertaa monella eri käynnillä, ennen kuin viesti meni ees jotenki perille, jolloin se tiuskas mulle, että en mä voi vaihtaa terapeuttia, koska kukaan muu ei suostu ottamaan mua. En sit saanu vaihdettua terapeuttia.

Siihen terapiamuotoon kuulu pitää kirjaa tietyistä jutuista ja näyttää muistiinpanot joka viikko terapeutille. Viimeset puol vuotta en enää kertaakaan tehny niin. Muistaakseni kerran tai kaks se kysy et onko mulla ne mukana ja sen jälkeen lakkas vaan kyselemästä. En vaan halunnu enää kertoa sille yhtään mitään, varsinkaan ku ei se ees ikinä kommentoinu niitä muistiinpanoja juuri mitenkään, jos ollenkaan. Sitten kun viimein kävin yksityisellä lääkärillä ja sain yhen lääkityksen, joka parans mun fyysistä oloa tosi paljon jo yhessä päivässä, eikä ollu mikään psyykelääke, niin mun terapeutti meni taas tosi hiljakseks ja vaikeeks ku kerroin tän sille, eikä se sanonu sen jälkeen juuri mitään. Olin odottanu et se ois ollu ees ilonen mun puolesta, että viimein löyty jotain, mistä oli ihan selkeesti apua, mut ei. Sekin jäi häiritsemään, että kun viimein ihan terapian loppuolella mua alettiin oikeesti tutkia, niin se oli käyny katsomassa mun magneettikuvan tulokset ihan omin päin ja sit se sano mulle et hän katto ne ja joo oli siellä jotain, mutta hän ei saa kertoa mulle niitä tuloksia. Vähänkö jäi ahdistamaan, että mitäköhän sieltä oli löytyny, kunnes siis sain ne tulokset ihan lääkäriltä. Ku ei sen kai nyt ihan niin pitäis mennä, et mun terapeutti voi vapaasti käydä kattelemassa kaikkia muhun liittyviä terveystuloksia ilman mun lupaa omin päin. Kaiken huippu oli kyllä se, että kun se terapia oli viimein loppumassa, niin se ihan omasta alotteestaan sano mulle, että laita sit joskus sähköpostia hänelle, et mitä mulle kuuluu, että kyllä hän niihin aina vastaa. Viittas tällä siihen kun pari kertaa olin yrittäny laittaa sille tekstiviestiä jostain asiasta, niin ei se koskaan vastannu niihin mitään. Noh voin sit todella paskasti ja laitoin sille viestiä, niin se ei vastannu siihen sähköpostiin yhtään mitään, vaikka odotin kaks viikkoa. Meillä oli siinä vaiheessa vielä yks viimenen tapaaminen sovittuna. Pistin sille sit uuden sähköpostin, jossa kysyin, et miks se oli sanonu vastaavansa aina, eikä sit kumminkaan vastannu ja ilmotin, etten oo tulossa viimeseen tapaamiseen ja pyysin vastausta, et se on saanu mun peruutuksen, koska en halunnu maksaa mitään peruuttamattoman käynnin maksuja siitä. Siihen viestiin se vastas vaan ok ja oman nimensä.

Myöhemmin jouduin vielä olemaan sen kanssa tekemisissä kun se väen väkisin halus tunkea mukaan mun psykiatrin tapaamiseen, vaikka mä ihan selkeesti sanoin, että mä en halua sitä sinne. Se siis soitti mulle tosta asiasta vaan yks päivä ja kuittas asian sillä et joskus pitää vaan kestää asioita, joista ei tykkää. Tossa välissä mulla oli ollu varmaan viis psykiatrin tapaamista, joissa se ei ollu mukana.

Noi riuhtomisen pelot tulee puolestaan osastolta, jossa mua välillä on riepoteltu väkisin tai tultu huutamaan jos oon ollu tossa reagoimattomassa tilassa.

Nyt siis tuolla päiväosastolla opetetaan samoja juttuja kuin tossa mun käymässä terapiassa opetettiin ja siellä on myös ryhmiä ja yks henkilökunnan jäsen on jopa tuttu mulle siitä mun vanhasta terapiasta ja mun pitäis taas tehä muistiinpanoja, ja näyttää ne sit mun omahoitajalle. Onko siis ihme et tulee väkisinki se vanha terapia mieleen? Noh onko noi pahoja kokemuksia teidän mielestä vai ei? Siis onhan ainakin osa aika törkeitä, mut on toi mun pelon määrä silti jotenki suhteetonta niihin nähden mun mielestä.

Nojoo siinä mun pitkä sepustus. Tulipahan kerranki kirjotettua suunnilleen kaikki ylös.

 

["Merri"]

No kyllä tuossa oli väärinkohtelua paljon. Sun pitäs valittaa niistä, että pääsisit asiasta yli. Ei noin ihmistä kohdella. Eikä todellakaan mennä katsomaan toisen papereita ilman lupaa. Voimia ja halaukset sulle.

 

["vieraana"]

[QUOTE="Sirionful";29891378]
Nojoo siinä mun pitkä sepustus. Tulipahan kerranki kirjotettua suunnilleen kaikki ylös.[/QUOTE]

Siis eihän tää voi olla totta...

Ei ammattitaitoiset ihmiset voi kohdella potilasta/asiakasta noin!

Ap, sun täytyy tehdä valitus tollasesta kohtelusta, ei ole mikään ihme näiden kokemusten jälkeen että ahdistaa ja pelottaa.

:hug:

Voimia ap ja tsemppiä!

 

[tämmöstä]

Mulla ainakin ahdistus vaan paheni kun olin hoidossa. Lopulta keksin "esittää parantunutta" että pääsin sieltä pois. Olo helpottu kotona ja sukulaisilta sain sitten sen mitä eniten kaipasin siinä tilanteessa.
Mut jokainen on yksilö ja se mikä sopii toiselle ei sovi välttämättä toiselle.

 

[vieas]

[QUOTE="Sirionful";29888808]Niin no mua pelottaa puhua tästä, koska mun on vaikee kuvitella, että jos mä kerron niille, että mä pelkään niitä, enkä luota niistä kehenkään, että siitä seuraisi mitään hyvää. Mutta siis en halua tähän mitään uutta lääkitystä ja kyllähän mä jotenkin selviän, kun oon vaan paikallani, hiljaa ja tärisen, mutta on se hemmetin inhottavan tuntuista olla niin peloissaan siellä varsinkin kun kaikki näkee sen musta ulospäin ja se taas hävettää. Mulla ei valitettavasti oo sähköpostiosotetta. Puhelinnumero kyllä olisi, mutta nään mä sen mun omahoitajan taas maanantaina muutenkin siellä. Oon vaan ollu psyk.puolen hoidossa jo monta vuotta ja saanu kyllä kärsiä siitä, jos oon avoimesti kertonu asioita. En aina, mutta ihan tarpeeksi usein, jotta on vaikea luottaa, että siitä seuraisi mitään hyvää.[/QUOTE]

Kai sinulla joku sähköpostiosoite on, jos kerran sille terapeutillekin olit laittanut sähköpostia?

Voimia kuitenkin.

 

[hm....]

Harmillista että olet joutunut kotaamaan huonoakin hoitoa ja ikävää kohtelua. Kyllä kuitenkin varmasti selviät tuosta hoitojaksostakin ja toivottavasti pärjäilet taas sitten parmmin kun saat olla rauhassa.

 

[Bshskbsn]

Kuulostaa tosi ikävältä... mutta mitä jos kirjoittaisit kirjeen, jossa kertoisit tuntemuksistasi ja veisit sen ensikerralla osastolle? Kirjoittaminen on usein helpompaa kuin ääneen kertominen ja yleensä kirjoittamaan kannustetaankin.

 

["Sirionful"]

Kiitos tsempeistä! Tänään ei ahdistanut siellä niin paljoa kuin perjantaina ja muutenkin tuli aamulla toinen meno, niin menin sinne osastolle sitten vähän myöhässä. Kai siitä oli sitten apua, kun täällä asiasta avauduin. Omahoitaja heti kyseli tapaamisen alussa, että mitäs perjantaina oikein tapahtui ja sain kerrottua, että osasto ahdisti tosi paljon ja sain luettua sille ton mun pitkän sepustuksen mun aikasemmista kokemuksista. Ihan hyvin se mun mielestä suhtautui asiaan ja sanoi, että tosi ikäviä kokemuksia mulla. Toistaiseksi jatketaan näin, mutta jos tuntuu, että mun vointi vaan huononee ton hoidon vuoksi, niin sitten mietitään tilannetta uudestaan. Eli siis kyllä mua vieläkin ahdistaa, mutta ei enää niin paljon onneksi. Sitä yhtä työntekijää, joka on mulle ennestään tuttu, kyllä pelkään hyvin vahvasti edelleen sillioin kun törmään siihen siellä.

 

["Merri"]

Kiva, että ei ahdistanut niin paljon ja sait annettua ton tekstin sinne. Siitä se lähtee.