Nyt se sitten on sovittu. Poika aloittaa päiväkodissa elokuussa ja minä työt syyskuussa. Morkkis ja epäröinti siitä, olenko tehnyt oikean päätöksen, vaivaa... viime yönä näin painajaista, että pojalle sattui jotakin kun en ollut paikalla ja valvoin unen jälkeen kaksi tuntia itkeskellen.
Meitä on niin erilaisia äitejä. Toivoisin olevani sellainen maalaisjärjellä varustettu, tasapainoinen nainen, joka ei olisi vuoroin onnensa kukkuloilla ja vuoroin murheen aallossa... mutta kun ei niin ei. Tätä tunteiden vuoristorataa. En silti ole mikään maanis-depressiivinen, vaan tunteet lasta kohtaan ovat vaan niin voimakkaat.
Oli kiva käydä työpaikalla. Kaikki tuntuivat oikein iloisilta, että palaan. Uudet työtehtävät (mielenkiintoisemmat kuin ennen) odottavat. Tuli hyvä fiilis hetkeksi, että minulle tulee jälleen vähän muutakin elämää kuin kotona oloa. Mutta hyvä olo kesti vain hetken - heti kotiin päästyä poika oli niin iloinen kun palasin. Eihän me olla ehditty puuhata yhdessä vielä mitään! Nyt kun poika on aivan mahtavassa iässä ja voisimme tehdä päivisin vaikka mitä, niin nyt sitten hän menee vieraalle hoitoon. Kuinka nurinkurista.
Palkka on tietysti kiva asia. Mutta nyt asia ei olisi edes siitä kiinni, pärjäisimme hyvin vielä pidemmänkin aikaa jos jäisin kotiin. Mies on kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että minun tulee palata töihin ja pojan on aika "oppia sosiaaliseksi". Ikään kuin 1 v 9 kk olisi jo kovinkin vanha?!!
Vaikeinta on se, että en itsekään tiedä mitä mieltä oikein olen. Välillä tuntuu, että ihan kiva palata töihin ja varmasti poika pärjää päiväkodissa, seurallinen kun on. Ja sitten taas ajattelen, että minun KUULUISI olla kotona, että varmasti kadun tulevaisuudessa töihinpaluutani. Töitä kun ehtii tehdä vielä vaikka kuinka kauan, mutta tätä hetkeä - tätä aikaa lapsen kanssa - ei saa enää koskaan takaisin.
Voi kun joku sanoisi, että en tule katumaan töihinpaluutani. Mutta vahvasti veikkaan, että näin tulee käymään.
Meitä on niin erilaisia äitejä. Toivoisin olevani sellainen maalaisjärjellä varustettu, tasapainoinen nainen, joka ei olisi vuoroin onnensa kukkuloilla ja vuoroin murheen aallossa... mutta kun ei niin ei. Tätä tunteiden vuoristorataa. En silti ole mikään maanis-depressiivinen, vaan tunteet lasta kohtaan ovat vaan niin voimakkaat.
Oli kiva käydä työpaikalla. Kaikki tuntuivat oikein iloisilta, että palaan. Uudet työtehtävät (mielenkiintoisemmat kuin ennen) odottavat. Tuli hyvä fiilis hetkeksi, että minulle tulee jälleen vähän muutakin elämää kuin kotona oloa. Mutta hyvä olo kesti vain hetken - heti kotiin päästyä poika oli niin iloinen kun palasin. Eihän me olla ehditty puuhata yhdessä vielä mitään! Nyt kun poika on aivan mahtavassa iässä ja voisimme tehdä päivisin vaikka mitä, niin nyt sitten hän menee vieraalle hoitoon. Kuinka nurinkurista.
Palkka on tietysti kiva asia. Mutta nyt asia ei olisi edes siitä kiinni, pärjäisimme hyvin vielä pidemmänkin aikaa jos jäisin kotiin. Mies on kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että minun tulee palata töihin ja pojan on aika "oppia sosiaaliseksi". Ikään kuin 1 v 9 kk olisi jo kovinkin vanha?!!
Vaikeinta on se, että en itsekään tiedä mitä mieltä oikein olen. Välillä tuntuu, että ihan kiva palata töihin ja varmasti poika pärjää päiväkodissa, seurallinen kun on. Ja sitten taas ajattelen, että minun KUULUISI olla kotona, että varmasti kadun tulevaisuudessa töihinpaluutani. Töitä kun ehtii tehdä vielä vaikka kuinka kauan, mutta tätä hetkeä - tätä aikaa lapsen kanssa - ei saa enää koskaan takaisin.
Voi kun joku sanoisi, että en tule katumaan töihinpaluutani. Mutta vahvasti veikkaan, että näin tulee käymään.
On tehnyt oikein hyvää pojalle olla hoidossa. Siellä todellakin oppii sosiaalisia taitoja.
