vierailija
Mulla on ollu todella paha ja ahdistava olla nyt ehkä jonkun parin vuoden verran. Oon jotenkin aatellu, että ehkä se johtuu vain elämäntilanteesta kun on ollut stressiä milloin mistäkin aiheesta ja ongelmia ihmissuhteissa. Mutta tuntuu ettei olo ikinä helpota, pahenee vain. Teki mitä tahansa.
En nykyään pysty olemaan ollenkaan yksin. Heti tulee sietämättömän ahdistunut olo, pahoja ajatuksia ja inho itsestä. Ystävien seurassa olo vähän helpottuu, ne ajatukset jäävät taka alalle mutta eivät kokonaan kuitenkaan katoa. Tämä tuntuu todella ahdistavalta, kun olen kuitenkin hieman introvertti ihminen ja tarvitsen omaa aikaa, mutta en siihen pysty. Olen todella väsynyt täyttämään aikatauluni täyteen kerkeämättä levätä kunnolla.
Enkä oikein tiedä kenelle tästä voisin puhua. En tiedä mistä tämä kaikki johtuu ja poikaystäväni on ajat sitten kyllästynyt kuuntelemaan itkuani eikä jaksa sen suuremmin välittää, eikä myöskään tunnu ottavan tosissaan kun kerron haluavani täältä pois. Että en jaksa enää, vaikka välistä on ihan kivoja päiviä milloin ei ole niin paha olla. Ei vaan samalla tavalla mitä ennen.
Ystäväporukassa minä olen se kuuntelija, keille muut valittaa ja yritän paneutua heidän ongelmiinsa, mutta kukaan ei osaa sanoa mitään minun ongelmiini. Heille en ole osannut edes pahasta olostani mainita, kun olen aina ennen ollut se porukan ilopilleri, kuka nauraa eniten. Tiedän, että tätä pidettäisiin turhan päiväisenä valituksena tai tunteena mikä menee ohi. Joten tuntuu että olen asian kanssa aivan yksin, eikä kukaan ota tosissaan.
Olen lopenkyllästynyt itkemään ja tähän puristavaan tunteeseen rinnassa. Tuntuu, ettei maailmalla ole mitään parempaa tarjota ja että minusta ei ole mihinkään. Tuntuu, että kukaan ei kaipaa ja että tuskin kukaan huomaisi, vaikka katoaisin. Ja vaikka huomaisivat niin eivät liikaa asiasta välittäisi. Olen niin pettynyt itseeni joka suhteessa. Tuntuu, että kaikkien olisi parempi ilman minua.
En nykyään pysty olemaan ollenkaan yksin. Heti tulee sietämättömän ahdistunut olo, pahoja ajatuksia ja inho itsestä. Ystävien seurassa olo vähän helpottuu, ne ajatukset jäävät taka alalle mutta eivät kokonaan kuitenkaan katoa. Tämä tuntuu todella ahdistavalta, kun olen kuitenkin hieman introvertti ihminen ja tarvitsen omaa aikaa, mutta en siihen pysty. Olen todella väsynyt täyttämään aikatauluni täyteen kerkeämättä levätä kunnolla.
Enkä oikein tiedä kenelle tästä voisin puhua. En tiedä mistä tämä kaikki johtuu ja poikaystäväni on ajat sitten kyllästynyt kuuntelemaan itkuani eikä jaksa sen suuremmin välittää, eikä myöskään tunnu ottavan tosissaan kun kerron haluavani täältä pois. Että en jaksa enää, vaikka välistä on ihan kivoja päiviä milloin ei ole niin paha olla. Ei vaan samalla tavalla mitä ennen.
Ystäväporukassa minä olen se kuuntelija, keille muut valittaa ja yritän paneutua heidän ongelmiinsa, mutta kukaan ei osaa sanoa mitään minun ongelmiini. Heille en ole osannut edes pahasta olostani mainita, kun olen aina ennen ollut se porukan ilopilleri, kuka nauraa eniten. Tiedän, että tätä pidettäisiin turhan päiväisenä valituksena tai tunteena mikä menee ohi. Joten tuntuu että olen asian kanssa aivan yksin, eikä kukaan ota tosissaan.
Olen lopenkyllästynyt itkemään ja tähän puristavaan tunteeseen rinnassa. Tuntuu, ettei maailmalla ole mitään parempaa tarjota ja että minusta ei ole mihinkään. Tuntuu, että kukaan ei kaipaa ja että tuskin kukaan huomaisi, vaikka katoaisin. Ja vaikka huomaisivat niin eivät liikaa asiasta välittäisi. Olen niin pettynyt itseeni joka suhteessa. Tuntuu, että kaikkien olisi parempi ilman minua.