Päätöksen teon vaikeus pitkässä suhteessa

[tdaitdil]

Kirjoitan pitkän parisuhteen paikalleenjämähtämisestä ja epäröimisestä. Kun minä ja miesystäväni -nykyinen avopuolisoni- aloimme seurustella useita vuosia sitten, minulle riitti seurustelu ja avoliitto. Käytökseni oli ehkä epätyypillistä naiselle, mutta en edes halunnut kihloihin, naimisiin tai lapsia. Käytökseni takana oli kapinointia perinteistä "kihloihin parin vuoden päästä, sitten naimisiin ja lapsia" -ajatusmallia vastaan ja yleistä sitoutumiskammoa. Lisäksi vanhempieni epäonnistunut liitto vaikutti varmasti myös asiaan, samoin lukuisat huonot kokemukset luottamuksen pettämisestä ja syrjityksi tulemisesta. Nyt joku kommentoi todennäköisesti, että "kun tapaa oikean ihmisen, sitoutumiskammo katoaa taivaan tuuliin". Kyse ei ole siitä, että mies olisi ollut väärä, vaan olisin kokenut samat ajatukseni kenen kanssa tahansa. Jo pelkkä yhteenmuutto oli minulle vaikeaa ja vaikka ensimmäisten vuosien pitäisi olla iki-ihanaa alkuhuumaa, tunnustan olleeni usein ahdistunut. Olihan meillä tietysti paljon hyviäkin hetkiä. Miesystäväni olisi ollut valmis kosimaan parin vuoden päästä, mutta koska suhtauduin kihlautumiseen yleisesti ottaen kriittisesti, hän jätti kosimatta ja kertoi suunnitelmistaan vasta vähän aikaa sitten.

No, vuodet ovat vierineet ja meillä menee nykyisin hyvin. Olemme n. 30-vuotiaita ja kaverit ympärillä menevät naimisiin/saavat perheenlisäystä. Olen huomannut itsessäni, että haluaisin elämältä noita samoja asioita, mutta käsittämätöntä kyllä, kihlaus ja naimisiin meno ahdistavat vieläkin, vaikka en epäile miehen olevan minulle väärä. Olen kuvitellut, että kun oikea hetki kihlautumiselle koittaa, suhde on suhteellisen tuore, ilmassa on vielä alkuhuumaa ja molemmat ovat korviaan myöten rakastuneita. Tällaisessa pitkässä suhteessa alkuhuuma on väistämättä kadonnut ja - ikävä sanoa- kihlautuminen tuntuu tietyllä tavalla "järkiratkaisulta". Lisäksi sukulaiset ja ystävät tuntuvat odottavan rinkuloita sormiin, mikä saa minussa aikaan lapsellisen reaktion, etten halua tehdä sitä, mitä meidän odotetaan tekevän. Tähän joku voi taas kommentoida, ettei pitäisi antaa muiden ihmisten odotusten vaikuttaa, mutta ei kai kukaan voi kiistää, etteikö muiden ihmisten odotukset vaikuta. Inhottavaa kirjoittaa näin, mutta mitä enemmän pähkäilen kihloihin menoa, sitä enemmän kihlaus alkaa tuntua ahdistavalta asialta. Ja edelleen korostan, etteivät tuntemukseni johdu miehestä, sillä tiedän, etten voisi löytää mukavampaa, luotettavampaa ja ihanampaa miestä.

 

[ap.]

Lisään vielä viestiini, etten ymmärrä, mikä minua ahdistaa ja pelottaa kihlautumisessa/naimisiinmenossa näin etukäteen, vaikka tiedän varmasti, että jos ja kun avopuolisoni kosii, olen onnellinen eikä minun tarvitse miettiä, mitä vastaan.

 

[mieti vielä uudestaan]

Ja edelleen korostan, etteivät tuntemukseni johdu miehestä, sillä tiedän, etten voisi löytää mukavampaa, luotettavampaa ja ihanampaa miestä.

Oletko todella rakastunut, onko oikeanlaista kemiaa, sähköistä vetovoimaa, seksi huippuihanaa...? Vai oletko hänen kanssaan vain siksi, että olet tottunut olemaan, enemmän kiintynyt kuin rakastunut... jne.

 

[ap.]

Edelliseen viestiin: olen rakastunut tai näin pitkässä suhteessa kyseessä on enemmänkin rakastaminen kuin rakastuminen. Arki sujuu hyvin, on yhteistä tekemistä, kommunikointi pelaa ja tunnen olevani kaikin puolin hyvässä ja turvallisessa suhteessa, jossa saan olla oma itseni kaikkine vikoinenikin. Kai joillakin pareilla voi olla vielä seitsemän yhteisen vuoden jälkeenkin "sukat pyörii jaloissa" -fiilis, mutta meillä tilanne on vakiintunut ja elämä tuntuu mukavalta yhdessä

Arvostan parisuhteessa eniten luottamusta, rehellisyyttä ja läheisyyttä ja nuo asiat ovat kunnossa. Minua ei haittaa, vaikka elämä onkin tasaista, päinvastoin, sillä turvattomassa kasvuympäristössä eläneenä arvostan turvallisuutta ja ennalta-arvattavuutta. Tuntuisi haihattelulta heittää hyvä suhde roskiin vain sen takia, ettei ole vastarakastunut olo. Ja voiko sellaista edes olla seitsemän vuoden jälkeen?

 

[mieti vielä uudestaan]

Arvostan parisuhteessa eniten luottamusta, rehellisyyttä ja läheisyyttä ja nuo asiat ovat kunnossa. Minua ei haittaa, vaikka elämä onkin tasaista, päinvastoin, sillä turvattomassa kasvuympäristössä eläneenä arvostan turvallisuutta ja ennalta-arvattavuutta. Tuntuisi haihattelulta heittää hyvä suhde roskiin vain sen takia, ettei ole vastarakastunut olo. Ja voiko sellaista edes olla seitsemän vuoden jälkeen?

Kuulostaa hyvältä, siltä, että kaikki hyvän suhteen palaset ovat koossa. Oletko koskaan miettinyt, että lapsuutesi turvattomuus ja mahdolliset traumat saattavat vielä kummitella taustalla ja aiheuttaa epävarmuutta sitoutumisesta? Tavallaanhan silloin antaisit toiselle mahdollisuuden satuttaa itseäsi. Pitäisikö niitä asioita käydä läpi?

 

[Inhorealisti1]

Kirjoitan pitkän parisuhteen paikalleenjämähtämisestä ja epäröimisestä. Kun minä ja miesystäväni -nykyinen avopuolisoni- aloimme seurustella useita vuosia sitten, minulle riitti seurustelu ja avoliitto. Käytökseni oli ehkä epätyypillistä naiselle, mutta en edes halunnut kihloihin, naimisiin tai lapsia. Käytökseni takana oli kapinointia perinteistä "kihloihin parin vuoden päästä, sitten naimisiin ja lapsia" -ajatusmallia vastaan ja yleistä sitoutumiskammoa. Lisäksi vanhempieni epäonnistunut liitto vaikutti varmasti myös asiaan, samoin lukuisat huonot kokemukset luottamuksen pettämisestä ja syrjityksi tulemisesta. Nyt joku kommentoi todennäköisesti, että "kun tapaa oikean ihmisen, sitoutumiskammo katoaa taivaan tuuliin". Kyse ei ole siitä, että mies olisi ollut väärä, vaan olisin kokenut samat ajatukseni kenen kanssa tahansa. Jo pelkkä yhteenmuutto oli minulle vaikeaa ja vaikka ensimmäisten vuosien pitäisi olla iki-ihanaa alkuhuumaa, tunnustan olleeni usein ahdistunut. Olihan meillä tietysti paljon hyviäkin hetkiä. Miesystäväni olisi ollut valmis kosimaan parin vuoden päästä, mutta koska suhtauduin kihlautumiseen yleisesti ottaen kriittisesti, hän jätti kosimatta ja kertoi suunnitelmistaan vasta vähän aikaa sitten.

No, vuodet ovat vierineet ja meillä menee nykyisin hyvin. Olemme n. 30-vuotiaita ja kaverit ympärillä menevät naimisiin/saavat perheenlisäystä. Olen huomannut itsessäni, että haluaisin elämältä noita samoja asioita, mutta käsittämätöntä kyllä, kihlaus ja naimisiin meno ahdistavat vieläkin, vaikka en epäile miehen olevan minulle väärä. Olen kuvitellut, että kun oikea hetki kihlautumiselle koittaa, suhde on suhteellisen tuore, ilmassa on vielä alkuhuumaa ja molemmat ovat korviaan myöten rakastuneita. Tällaisessa pitkässä suhteessa alkuhuuma on väistämättä kadonnut ja - ikävä sanoa- kihlautuminen tuntuu tietyllä tavalla "järkiratkaisulta". Lisäksi sukulaiset ja ystävät tuntuvat odottavan rinkuloita sormiin, mikä saa minussa aikaan lapsellisen reaktion, etten halua tehdä sitä, mitä meidän odotetaan tekevän. Tähän joku voi taas kommentoida, ettei pitäisi antaa muiden ihmisten odotusten vaikuttaa, mutta ei kai kukaan voi kiistää, etteikö muiden ihmisten odotukset vaikuta. Inhottavaa kirjoittaa näin, mutta mitä enemmän pähkäilen kihloihin menoa, sitä enemmän kihlaus alkaa tuntua ahdistavalta asialta. Ja edelleen korostan, etteivät tuntemukseni johdu miehestä, sillä tiedän, etten voisi löytää mukavampaa, luotettavampaa ja ihanampaa miestä.

Aivan kuin entinen avovaimoni. Ei tiennyt, mitä halusi ja ahdistus vain kasvoi vuosien mittaan. Erohan siitä lopulta tuli. Siitä on jo 13 vuotta ja edelleen neiti etsii itseään ja minä olen ollut jo 8 vuotta naimisissakin tahollani.

 

[Noona]

Eihän tuo naimisiin meno mitenkään itsestäänselvää nykypäivänä edes ole, monet ovat onnellisesti avoliitossa eräät yli 20 vuotta, toiset lähemmäs kymmenen. Itsekään en mitenkään innoissani ole naimisiin menossa. Olen täysin tyytyväinen näin avoliitossa, vaikkei minulla mitään avioliittoa vastaankaan ole, mutta voipi olla, että se jää kokematta.

 

[Viivii]

Minäkään en halua naimisiin, kihloissa kuitenkin olen. Tämä riittää.

Jos ap:ta kihlaus niin ahdistaa, mutta haluat kuitenkin sitoutua mieheesi, niin miksette menisi ihan extempore naimisiin vaikka maistraatissa? Ei siitä tarvitse tehdä mitään numeroa, jos ei halua.

 

[no]

Muutamia asioita tuli mieleeni. Miksi omaa elämää pitää katsoa muiden asemasta? Miksi minä en riitä itselleni? Mitä minä pelkään? Miksi minä en usko, että elämä kantaa? Miksi en luota itseeni?

Minullekin tulee mieleen, että jokin on särkynyt lapsuudessa.

Mutta. Kyllä ihminen voi vaistota asioita. Voi olla myös niin, että ihminen pänttää itselleen, että suhde on hyvä, vaikka on olemassa jokin asia, joka ei olekaan kunnossa. Koska jos rakastaa, niin ei sen luulisi olevan itselleen epäselvää?

Anteeksi, että aiheutin varmaan enemmän kysymyksiä, kuin vastauksia.

 

[Naimaton]

Voi sen perheen perustaa ilman sormuksiakin. Jos haluaa juridisen aseman ja turvan, voi suhteen rekisteröidä. Liiton voi jälkikäteen siunata jos siltä tuntuu ja ylipäätänsä kuuluu kirkkoon eikä ole ateisti.

 

[Oletko pohtinut]

Olet ollut pitkään suhteessa, nähnyt ja kokenut arkea ja varmaan joitain ongelmiakin. Et ole enää ihan tyhjän päällä ajatuksinesi. Mikä silti huolestuttaa? Vai onko niin, että aiempi huoli ja epäusko on jo vähäisempi? Voi luottaa mieheen ja itseesi.

Aiemmat kokemukset viitoittavat valintoja. Jos lapsuudesta on omakohtainen tai muita esimerkkejä suhteiden kariutumisesta ja epäluotettavuudesta, petetyksi tulemisesta, niin on luonnollista, että ihminen oppii kokemastaan. Tulee varovaiseksi, tietää, miten voi käydä. Varovaisuus on viisautta, ei sitä tarvitse hävetä.

Se, mikä huolettaa on hyvä tiedostaa ja hakea siihen vastaus tai ratkaisu. Avioliittosopimus voidaan valmistella ja laillistaa. Avioehtoa suositellaankin, siten voi omaisuuden ja materian turvata. Arjestakin voi tehdä sopimuksen vaikka sen pohjalta, miten nyt elätte. Tosin se ei varmaan olisi samalla tavoin lainvoimainen, mutta mikä estää pyytämästä sopimukseen vahvistajia, jos mustaa valkoisella ei jo muutoin tunnu velvoittavalta.

Silti, kaikesta huolimatta maailma ja ihminen voi muuttua! Mikään sopimus ei ole sillä tavoin kiveen hakattu, ettei koskaan tulisi riitaa tai erimielisyyttä. Parisuhde ja avioliitto on kaikkein velvoittavin silloin, kun saadaan lapsia. Ajatus lasten hankkimisesta voi vastuuntuntoisen pistää harkitsemaan koko liittoa. Mitä, jos jää yksin lasten kanssa, miten pärjää, miten jaksaa? Ehkäpä tuo seikka olisi hyvä tehdä selväksi itselleen jo ennakkoon ajatuksen tasolla. Miettimällä ja löytämällä vastaukset huolenaiheisiin, voi päätöksen ja ratkaisun tehdä paitsi sydämellä, myös järjellä. Ihmiset vain jotenkin arastelevat, jopa häpeävät järjen käyttöä suhteita ja avioliittoa solmittaessa.

Tästä varmaan kannattaisi miettiä enemmänkin. Kaikilla nuorilla eikä aikuisillakaan ole sellaista piiriä esim. omien vanhempien opastusta ja ohjausta ratkaisuihin ja arvomaailmaan, että kaikki olisi kuin itsestään selvää. Hyviä kysymyksiä kannattaa siksi esittää vaikkapa täällä anonyymillä keskustelupastalla. Joistakin keskusteluista ja vastauksista on voinut saada todella paljon uutta ja vahvistavaa.

 

[no]

miksi ei saisi ajatella järjellä ja tehdä päätöksiä, joiden takana on helppo olla. Kysymys on kuitenkin isoista asioista.

Ei sekään ole järkevää, että hankkii kuusi lasta ja alkaa sitten miettiä, että miten tämä parisuhde näin menikin.

tietysti liika järkeily ei tuo vastauksia, mutta tärkeintä on oppia tuntemaan itsensä ja halunsa ja tavoitteensa.

 

[vaimo06]

Minäkään en halua naimisiin, kihloissa kuitenkin olen. Tämä riittää.

Jos ap:ta kihlaus niin ahdistaa, mutta haluat kuitenkin sitoutua mieheesi, niin miksette menisi ihan extempore naimisiin vaikka maistraatissa? Ei siitä tarvitse tehdä mitään numeroa, jos ei halua.

Kihlaus on avioliittolupaus. Jos et aio mennä naimisiin, et voi olla kihloissakaan.

Sama pätee vinkkiisi aloittajalle: hän joutuu pakostakin olemaan kihloissa ainakin 7 päivää, eli esteiden tutkinnan ajan. Mitään numeroa tosin asiasta ei tartte tehdä kuten sanoit. Mekin kihlauduttiin ja mentiin naimisiin sala kahden kesken.

 

[sormukseton]

Hei Ap!

Täällä toinen pariskunta, joka painii samanlaisen ongelman kanssa. Olemme hieman nuorempia, mutta kovaa vauhtia 30 vuotta lähestyvä pari. Yhteistä taivalta takana jo 6 vuotta. Minua mietityttää monesti, miten toisille pariskunnille asioiden päättäminen käy niin helposti ja luonnostaan.. Moni pariskunta kaveripiirissämme on mennyt kihloihin ja osa naimisiinkin asti paljon lyhyemmän seurustelun jälkeen kuin mitä me olemme olleet yhdessä. Osalla kihlaus on kyllä kerinnyt jo purkautuakin...

Joskus olen miettinyt, että olisi ollut helpompaa mennä kihloihin silloin alkuhuumassa, kun vielä elettiin sitä rakastumisvaihetta. Nyt kun arki on voimakkaasti mukana kuvioissa ja suhteen eteen joutuu tekemään välillä kovastikin töitä, että se kantaisi, tuntuu että sellainen romanttinen kosinta ja kihlaus ei tule toteutumaan. kuten sanoit, kihlaus tuntuu minustakin järjellä tehtävältä ratkaisulta. Toki vieläkin silloin tällöin tulee sellainen rakkauspuuska ja tuntuu kaikki niin selvältä ja ihanalta; "tuossa on elämäni mies".. mutta enimmäkseen suhteemme on nykyään sellaista kumppanuutta, ystävyyttä.. toki kuitenkin intohimoakin löytyy edelleen, muttei tarvitse koko ajan olla toisen kimpussa eikä näe toista enää ruusunpunaisten lasien läpi. Silti kumpikin rakastaa toisiaan ja haluaa olla toisen kanssa aina. Kuitenkin se kihlautuminen ja naimisiinmeno pelottaa, minua ei niinkään, mutta miestäni enemmän. Hän sanoikin, että pitäisikö silloin olla niinkuin hattarassa ja onnesta mykkyrällä, kun menee naimisiin? Kuten monesti hääohjelmissä näkee... Mutta eihän ne tunteet voi pysyä yhtä voimakkaina läpi suhteen?

Kihloihin ja naimisiinmeno merkitsisi minulle merkkiä siitä, että olemme yhdessä luvanneet jakaa elämämme ja olla yhdessä ja tehdä töitä suhteen eteeen. Sormus symboloisi minulle sitä, että minulla on joku ihminen, joka raskastaa minua ehdoitta ja jota minä rakastan ehdoitta. Ja ainakun sitä sormusta katsoisi, muistaisi sen, ettei ole yksin tässä elämässä vaan on joku joka haluaa jakaa kaiken kanssani.

Onko ketään muita, joille kihlautuminen ei ole ollut aivan päivänselvää?

 

[alkuperäinen kirjoittaja]

Sormuksettomalle:

Kiitos vastauksestasi. Olen miettinyt aivan samaa kuin sinäkin, että olisi ollut helpointa kihlautua esim. parin seurusteluvuoden jälkeen, mutta omassa suhteessani se olisi ollut mahdotonta silloisen sitoutumiskammoni vuoksi. Niinpä kihlautuminen on vain siirtynyt vuodesta toiseen ja vasta nyt tunnen olevani valmis siihen. Kai on vain hyväksyttävä, että jotkut kypsyvät isoihin päätöksiin -kihlat, avioituminen, lapset- hyvin hitaasti ja se aiheuttaa väistämättä sen, että kihloihin ei liihoitellakaan ensionnen huumassa, vaan päätös tuntuu tavallaan järkiratkaisulta, joskin onnelliselta sellaiselta. Saanko udella, miksi sinäkään kumppanisi kanssa ette kihlautuneet alkuvuosien aikana vai tuntuiko päätös vain liian isolta tehtäväksi?

Olen miettinyt usein, että nykyaika asettaa parisuhteelle kovat vaatimukset, miltä hyvässä parisuhteessa pitäisi tuntua. Mutta kuten sinäkin kirjoitit, ei kai kukaan voi olla 6-7 v. seurustelun jälkeen samanlaisessa huumavaiheessa kuin parisuhteen alkuvaiheessa? Tuntuu usein siltä, että jos elää hyvässä ja luotettavassa suhteessa, nykyajan rakkauskäsityksen mukaan se ei jotenkin riitä, vaan uskotaan yleisesti, että nurkan takana voi odottaa Se Tosirakkaus, joka saa sukat pyörimään jaloissa ikuisesti. Olen myös ajatellut, että nykyajan ihmiset haluavat tuntea kumppaninsa kanssa romanttisella tavalla:"Heti hänet kohdattuani tiesin hänen olevan se oikea, jonka kanssa haluan kihlautua/avioitua/saada lapsia". Sen sijaan, jos esim. kihloihin menoa harkitsee pitkään eikä koekaan heti suhteen alussa suurta valaistumista tyyliin: "Juuri hänen kanssaan haluan kihloihin", suhde muuttuukin epäromanttiseksi ja "hidastelun" katsotaan merkitsevän, että jotain on pielessä.

 

[sormukseton]

Sormuksettomalle:

Kiitos vastauksestasi. Olen miettinyt aivan samaa kuin sinäkin, että olisi ollut helpointa kihlautua esim. parin seurusteluvuoden jälkeen, mutta omassa suhteessani se olisi ollut mahdotonta silloisen sitoutumiskammoni vuoksi. Niinpä kihlautuminen on vain siirtynyt vuodesta toiseen ja vasta nyt tunnen olevani valmis siihen. Kai on vain hyväksyttävä, että jotkut kypsyvät isoihin päätöksiin -kihlat, avioituminen, lapset- hyvin hitaasti ja se aiheuttaa väistämättä sen, että kihloihin ei liihoitellakaan ensionnen huumassa, vaan päätös tuntuu tavallaan järkiratkaisulta, joskin onnelliselta sellaiselta. Saanko udella, miksi sinäkään kumppanisi kanssa ette kihlautuneet alkuvuosien aikana vai tuntuiko päätös vain liian isolta tehtäväksi?

Olen miettinyt usein, että nykyaika asettaa parisuhteelle kovat vaatimukset, miltä hyvässä parisuhteessa pitäisi tuntua. Mutta kuten sinäkin kirjoitit, ei kai kukaan voi olla 6-7 v. seurustelun jälkeen samanlaisessa huumavaiheessa kuin parisuhteen alkuvaiheessa? Tuntuu usein siltä, että jos elää hyvässä ja luotettavassa suhteessa, nykyajan rakkauskäsityksen mukaan se ei jotenkin riitä, vaan uskotaan yleisesti, että nurkan takana voi odottaa Se Tosirakkaus, joka saa sukat pyörimään jaloissa ikuisesti. Olen myös ajatellut, että nykyajan ihmiset haluavat tuntea kumppaninsa kanssa romanttisella tavalla:"Heti hänet kohdattuani tiesin hänen olevan se oikea, jonka kanssa haluan kihlautua/avioitua/saada lapsia". Sen sijaan, jos esim. kihloihin menoa harkitsee pitkään eikä koekaan heti suhteen alussa suurta valaistumista tyyliin: "Juuri hänen kanssaan haluan kihloihin", suhde muuttuukin epäromanttiseksi ja "hidastelun" katsotaan merkitsevän, että jotain on pielessä.

Meillä kihloihinmenosta ei oikeastaan edes puhuttu 2 ensimmäisen seurusteluvuoden aikana. Saatoimme toki puhua yleisellä tasolla, että joskus kumpainenkin haluaa naimisiin mennä ja kihlautuminen on lupaus avioliitosta. Kumpainenkin ollaan sen verran järjellä ajatteleva ihmisiä, että ajattelimme ettei ole järkevää mennä kihloihin niin vähäisen yhdessä olon jälkeen. Kumpikin tiedosti sen, että suhde tulee voimakkaasti muuttumaan alkuhuuman jälkeen ja halusimme katsoa, miten sude sitten kehittyy. Mielestämme on myös hyvä asua yhdessä ainakin vuosi ennen kihloihin menoa. Lisäksi erityisesti mieheni haluaa, että kihloihin mennään vasta siinä vaiheessa, kun myös hääpäivä voidaan sopia, eli ei haluta usean vuoden kihloissaoloaikaa. Yksi syy, miksi kihlausasia on siirtynyt ja siirtynyt on myöskin se, että koska aloitimme seurustelun suht nuorena, ei meillä vielä ollut selviä suunnitelmia siitä mitä haluamme elämältämme.. eli haluammeko lapsia, keskittyä uraan jne.. Mielestäni ei voi mennä naimisiin, jos ei ole selvyyttä haluaako kumppanit samoja asioita elämässä.

Nyt 6 vuoden jälkeen ainakin voi sanoa tuntevan toisen todella hyvin ja on myös jo kokemusta siitä, miten pääsemme yli vaikeista asioista ja ns. kriiseistä, joita varmasti jokaiseen suhteeseen tulee. Välillä on ollut pieniä kausia, jolloin kumpainenkin on miettinyt kannattaisiko meidän erota, mutta olemme päässeet niistä yli puhumalla ja puhumalla... olemme myös osallistuneet parisuhdekurssille kartuttaaksemme parisuhdetaitoja. Etenkin mieheni on kovin pelokas kaikkien päätösten ja elämänmuutosten suhteen, jo yhteenmuuttaminen oli yksi iso askel hänelle... ja myös seurustelun aloittaminen. Toisaalta se on hienoa, koska voin olla sitten ainakin varma, että päätös on tarkkaan harkittu, kun seuraava askel otetaan.

Meitäkin kohtaan sukulaiset ja kaveritkin ovat esittäneet kysymyksiä, koska aiomme virallistaa suhteemme. Se on välillä ärsyttänyt, koska jos ei tunne itseään valmiiksi sellaiseen, tuntuu inhottavalta jos ulkopuoliset alkavat asettaa paineita. Oikeastaan nyt viimeisen puolen vuoden aikana suhteemme on parantunut huimasti ja nyt alkaisi tuntua siltä, että voisimme kihlautuakin. Enää myöskään muiden utelut eivät itseäni ärsytä, koska sydämessä on tunne, että kohta on meidän aikamme.

Tuo että jotkut hehkuttavat sitä kuinka heti tiesivät että ovat toisilleen ne oikeat ja eivät koskaan epäile sitä, tuo itselle tunteen että onko omassa suhteessa joku vikana kun niitä epäilyksenkin hetkiä on.. En vain oikein saata uskoa, että eikö muka jokaisella käy joskus mielessä, että onko tämä ihminen se kaikista sopivin minulle... Ainakin itse ajattelen, että voi olla useitakin sopivia ihmisiä, joiden kanssa parisuhde voisi onnistua ja uskon että jokaisessa suhteessa on myös vaikeutensa.

 

[täällä samanlainen]

Yllätyinpäs kovin, kun oli niin tuttua tekstiä. Olen juuri samojen asioiden kanssa paininut jo useita vuosia. Yhteistä taivalta takana jo 13 vuotta eli parikymppisinä aloitimme. En ole koskaan ollut kihlojen tai avioliiton perään haikaleva tyyppi. En edes lapsena leikkinyt häitä tai ole koskaan edes miettinyt prinsessahäitä, kuten niin monet ystäväni. Päinvastoin, halusin nimenomaan kapinoida tuota yhden kaavan elämänmallia vastaan. No, ehkä kapinointi on väärä sana, mutta ajatus siitä, että tekisin parisuhteessa ne samat ratkaisut kuin "kaikki muut" vain siksi kun "kaikki muutkin tekee niin". Eikä suhteen virallistaminen ole koskaan ollut minulle niin tärkeää. Mies olisi tähän ollut valmis jo alkuvuosina, mutta kieltäydyin.

En minä halua kihloihin välttämättä koskaan. Se ei merkitse minulle mitään. Minulla ei ole tarvetta julistaa maailmalle, että kuulun tällä keinotekoisella sormuksella jollekin ihmiselle ja hän kuuluu minulle. Riittää, että tiedän sydämessäni, ketä rakastan. Koen, että näin vahva rakkaus ei tarvitse mitään ulkopuolista hyväksyntää tai statementtia Sama juttu avioliiton suhteen.

Minun ratkaisuni tälle "sitoutumiskammolleni" on se, että olen ajatellut tekeväni niin miten minusta tuntuu oikealta. Jos joskus lisäännymme, voin mennä naimisiin - mutta vain lapsen vuoksi. Tai ehkä sitten jos elämme vanhoiksi, niin vaikka 50 vuotta yhdessä olon jälkeen pamautamme naimisiin. Tai jos kuitenkin tulee joku päähänpisto, että nyt voisi mennä naimisiin (ja jos toinenkin haluaa) niin hetken mielijohteesta varataan aika vihkihetkeen ja täräytetään avioliiton satamaan. Tai sitten en mene koskaan naimisiin. Aivan sama

 

[Pikku Midinetti]

Yllätyinpäs kovin, kun oli niin tuttua tekstiä. Olen juuri samojen asioiden kanssa paininut jo useita vuosia. Yhteistä taivalta takana jo 13 vuotta eli parikymppisinä aloitimme. En ole koskaan ollut kihlojen tai avioliiton perään haikaleva tyyppi. En edes lapsena leikkinyt häitä tai ole koskaan edes miettinyt prinsessahäitä, kuten niin monet ystäväni. Päinvastoin, halusin nimenomaan kapinoida tuota yhden kaavan elämänmallia vastaan. No, ehkä kapinointi on väärä sana, mutta ajatus siitä, että tekisin parisuhteessa ne samat ratkaisut kuin "kaikki muut" vain siksi kun "kaikki muutkin tekee niin". Eikä suhteen virallistaminen ole koskaan ollut minulle niin tärkeää. Mies olisi tähän ollut valmis jo alkuvuosina, mutta kieltäydyin.

En minä halua kihloihin välttämättä koskaan. Se ei merkitse minulle mitään. Minulla ei ole tarvetta julistaa maailmalle, että kuulun tällä keinotekoisella sormuksella jollekin ihmiselle ja hän kuuluu minulle. Riittää, että tiedän sydämessäni, ketä rakastan. Koen, että näin vahva rakkaus ei tarvitse mitään ulkopuolista hyväksyntää tai statementtia Sama juttu avioliiton suhteen.

Minun ratkaisuni tälle "sitoutumiskammolleni" on se, että olen ajatellut tekeväni niin miten minusta tuntuu oikealta. Jos joskus lisäännymme, voin mennä naimisiin - mutta vain lapsen vuoksi. Tai ehkä sitten jos elämme vanhoiksi, niin vaikka 50 vuotta yhdessä olon jälkeen pamautamme naimisiin. Tai jos kuitenkin tulee joku päähänpisto, että nyt voisi mennä naimisiin (ja jos toinenkin haluaa) niin hetken mielijohteesta varataan aika vihkihetkeen ja täräytetään avioliiton satamaan. Tai sitten en mene koskaan naimisiin. Aivan sama

Taidatte olla kovasti nuoria ja kapinallisia, koska se-juuri-minun-oma-henkilökohtainen-periaatteeni on noin kovin tärkeä! Tottakai saa olla.mutta oletteko ajatelleet miltä toisesta osapuolesta tuntuu?

Olen eronnut 14 vuoden avoliitosta, josta 2 lastakin. Nyt on jo uusi suhdekin ollut pari vuotta ja olisin kovasti halunnut kihlautua/ mennä aikanaan naimisiinkin, mutta mies ei uskalla/halua.

Olimme exäni kanssa nuoria yhteen muutaessamme (n. 25) ja hän olisi silloin halunnut naimisiinkin, mutta itse epäröin. Kihloissa sitten oltiin kuitenkin, 14 vuotta. Kun vaikeudet tulivat pari vuotta ennen eroa (miehen krooninen sairaus, työpaikkaromanssi, pettäminen) olisin halunnut kriisissä sitten jopa mennä vihillekin perheen pelastamiseksi, mutta miestä ei enää kiinnostanut. Hän meni sitten hyvin nopeasti eron jälkeen naimisiin työpaikkarakkautensa kanssa.

Itse seurustelen uuden ihanan miehen kanssa, jonka kanssa jostain syystä tuli voimakas halu mennä kihloihin/naimisiin noin vuoden seurustelun jälkeen. Olemme jo keski-ikäisiä, mutta olisin silti halunnut ne häät ja sormuksen vaikkakin pienimuotoisesti. Jouduin pettymään vaikka sain asiasta itkuraivarinkin pari kertaa: mies ei halua ja se siitä. Olen kyllä kuulemma oikea ihminen ja hän haluaa olla kanssani loppuelämänsä.

Kostaako kohtalo nyt minulle, kun en itse halunnut aikanaan naimisiin? -itku kurkussa katson hääohjelmia ja kuuntelen vanhempieni häävalssia (heillä 30 vuoden onnellinen liitto); minulle ei tuo unelma sitten tullut todeksi. Pahinta on luopua haaveestaan, jos oikeasti itse olisi ihan varma ja rakastaa koko sydämestään. Välillä tuntuu, että mies tahallaan loukkaa tunteitani.

Pikku Midinetti

 

[täällä samanlainen]

Mielestäni ei ole oikein toista ihmistä kohtaan mennä naimisiin vain miellyttääkseen häntä. Sama juttu kihlauksen kanssa. Jos kihlaus ei merkitse itselle mitään, ei ole järkeä kihlautua ihmisen kanssa, jolle se jotain merkitsee. Sehän olisi yksipuolista silloin.

Meillä asia keskusteltiin aikoinaan. Mies olisi halunnut kihloihin ja avioliittoon. Sanoin, että ollos hyvä vaan, mutta minä en ole se joka siinä alttarilla sitten vierellä seisoo.

Miksi mennä avioliittoon tai kihlautua painostuksen alla tai jos ne eivät tunnu itselle oikeilta ratkaisuilta? On asioita, joissa voi tehdä kompromisseja, mutta myös asioita joissa ei voi. Ihmisestä riippuen venyminen voi vaihdella. Sitä paitsi avioliitossa on aivan älytön paperityö, jos meinaa säilyttää samat omaisuusoikeudet kuin avoliitossa

 

[KarJan]

Taidatte vaan olla hätäisiä...Itse olemme n 50v ja pari lastakin tai siis jo kohta molemmat aikuisia , siis taisi olla v 1979 kun hänet tapasin no kymmenen vuoden jälkeen kävi mielessä että jos vaikka kihloihin mutta pidin omana tietona .... 25 v jälkeen avo kysyi että minkälaista olisi olla naimisissa jolloin vastasin että paljon helpompaa kun olisi ns. turvattu suhde. No nyt on vuosi 2010 ja edelleenkään emme ole menneet naimisiin ja emme oikeastaan sitä kaipaakkaan ja Pappa mulle aikoinaan sanoi että muista poika harkita ja koeajaa kaikki mitä olet hommaamassa ... ja olen sitä neuvoa sitten noudattanut ehkä liiankin hyvin...
Niin on muuten sitten tosi. Silti meillä on ollut kohtuu hyvä suhde ja lapsetkin todella tervepäisiä... en juuri jaksa valittaa no siitä hieman puutetta kun se on aina mielessä...mutta...

Hei Ap!

Täällä toinen pariskunta, joka painii samanlaisen ongelman kanssa. Olemme hieman nuorempia, mutta kovaa vauhtia 30 vuotta lähestyvä pari. Yhteistä taivalta takana jo 6 vuotta. Minua mietityttää monesti, miten toisille pariskunnille asioiden päättäminen käy niin helposti ja luonnostaan.. Moni pariskunta kaveripiirissämme on mennyt kihloihin ja osa naimisiinkin asti paljon lyhyemmän seurustelun jälkeen kuin mitä me olemme olleet yhdessä. Osalla kihlaus on kyllä kerinnyt jo purkautuakin...

Joskus olen miettinyt, että olisi ollut helpompaa mennä kihloihin silloin alkuhuumassa, kun vielä elettiin sitä rakastumisvaihetta. Nyt kun arki on voimakkaasti mukana kuvioissa ja suhteen eteen joutuu tekemään välillä kovastikin töitä, että se kantaisi, tuntuu että sellainen romanttinen kosinta ja kihlaus ei tule toteutumaan. kuten sanoit, kihlaus tuntuu minustakin järjellä tehtävältä ratkaisulta. Toki vieläkin silloin tällöin tulee sellainen rakkauspuuska ja tuntuu kaikki niin selvältä ja ihanalta; "tuossa on elämäni mies".. mutta enimmäkseen suhteemme on nykyään sellaista kumppanuutta, ystävyyttä.. toki kuitenkin intohimoakin löytyy edelleen, muttei tarvitse koko ajan olla toisen kimpussa eikä näe toista enää ruusunpunaisten lasien läpi. Silti kumpikin rakastaa toisiaan ja haluaa olla toisen kanssa aina. Kuitenkin se kihlautuminen ja naimisiinmeno pelottaa, minua ei niinkään, mutta miestäni enemmän. Hän sanoikin, että pitäisikö silloin olla niinkuin hattarassa ja onnesta mykkyrällä, kun menee naimisiin? Kuten monesti hääohjelmissä näkee... Mutta eihän ne tunteet voi pysyä yhtä voimakkaina läpi suhteen?

Kihloihin ja naimisiinmeno merkitsisi minulle merkkiä siitä, että olemme yhdessä luvanneet jakaa elämämme ja olla yhdessä ja tehdä töitä suhteen eteeen. Sormus symboloisi minulle sitä, että minulla on joku ihminen, joka raskastaa minua ehdoitta ja jota minä rakastan ehdoitta. Ja ainakun sitä sormusta katsoisi, muistaisi sen, ettei ole yksin tässä elämässä vaan on joku joka haluaa jakaa kaiken kanssani.

Onko ketään muita, joille kihlautuminen ei ole ollut aivan päivänselvää?

 

[kuontalonkehräys]

Tiedän aikuisten oikeasti että naimisiinmeno muuttaa reaalimaailmassa ihmissuhteen todellisuudesta vain yhden asian: Saa juridisen velvollisuuden puolison elatukseen, sekin ilmeisesti vain ja ainoastaan rahoitettavaksi taloudellisella vastuulla (on hyvä korjata jos olen väärässä).

Muutenhan parisuhde on kai kaikilta osin vapaaehtoinen ja perustuu pelkästään kahden henkilön omaan tahtoon elää kumpikin keskenään yhteisesti haluamallaan tavalla.

Tiedän että tässä yhteydessä moni muu asia voi muuttua samalla, mutta mistä syystä? Mikä ne muuttaa jos ei avioliittolaki? MIKSI?