Ihan on tänne pakko avautua, kun ei muuallekaan voi. Olen tullut taas vietettyä aikaa sairaalassa ja huonetoverit ovat vaihtuneet aika tiuhaan, ja nyt on kuppi täyttynyt taas yhdessä asiassa. Täällä ei saa olla rauhassa.
Tämänhetkinen naapuripedin rouva olisi äänessä ihan koko ajan. Siis ihan koko ajan. Ja jos en jaksa seurustella, hän nousee sängynlaidalle istumaan ja tuijottamaan minua. Nytkin. Kaikki muutkin huonetoverit ovat enemmän tai vähemmän uteliaita olleet hekin ja kaipaavat selvästi seuraneitiä ja kuuntelijaa.
Itse olen sitä tyyppiä, joka vetää peiton korviin ja kuvittelee olevansa näkymätön. Enkä todellakaan jaksa olla sosiaalinen tai kertoa elämäntarinaani (tai vähintään sairaskertomustani) jokaiselle tuntemattomalle. Alan pikku hiljaa olla sitä mieltä, että kuulun harvinaiseen vähemmistöön. Sairaalassa kaikki pitäisi jakaa ja mahdollisimman monelle. Kun huonetovereita ei ole montaa, siirrytään kännykän päähän. Pahimmat kertovat huonekaverin ongelmista omissa puheluissaan, jopa tämän ollessa paikalla.
Pari muutakin yhdistävää tekijää tuntuu olevan. Nimittäin valitus ja liioittelu. Joka asiasta löytyy jotain moitittavaa tai ainakin vähän lisättävää. Lääkärin keskustelut saattavat muuttua vartin päästä puhelimessa niin paljon, että sivusta kuuntelijaa saattaa jopa huvittaa. Valittajia ja liiottelijoita ei onneksi ole niin paljon, mutta tarpeeksi, jotta pääsin vähän itsekin valittamaan :snotty:
Onko muilla samansuuntaisia kokemuksia? Hyviä vinkkejä otetaan myös vastaan siinä, miten muuttua näkymättömäksi.
Tämänhetkinen naapuripedin rouva olisi äänessä ihan koko ajan. Siis ihan koko ajan. Ja jos en jaksa seurustella, hän nousee sängynlaidalle istumaan ja tuijottamaan minua. Nytkin. Kaikki muutkin huonetoverit ovat enemmän tai vähemmän uteliaita olleet hekin ja kaipaavat selvästi seuraneitiä ja kuuntelijaa.
Itse olen sitä tyyppiä, joka vetää peiton korviin ja kuvittelee olevansa näkymätön. Enkä todellakaan jaksa olla sosiaalinen tai kertoa elämäntarinaani (tai vähintään sairaskertomustani) jokaiselle tuntemattomalle. Alan pikku hiljaa olla sitä mieltä, että kuulun harvinaiseen vähemmistöön. Sairaalassa kaikki pitäisi jakaa ja mahdollisimman monelle. Kun huonetovereita ei ole montaa, siirrytään kännykän päähän. Pahimmat kertovat huonekaverin ongelmista omissa puheluissaan, jopa tämän ollessa paikalla.
Pari muutakin yhdistävää tekijää tuntuu olevan. Nimittäin valitus ja liioittelu. Joka asiasta löytyy jotain moitittavaa tai ainakin vähän lisättävää. Lääkärin keskustelut saattavat muuttua vartin päästä puhelimessa niin paljon, että sivusta kuuntelijaa saattaa jopa huvittaa. Valittajia ja liiottelijoita ei onneksi ole niin paljon, mutta tarpeeksi, jotta pääsin vähän itsekin valittamaan :snotty:
Onko muilla samansuuntaisia kokemuksia? Hyviä vinkkejä otetaan myös vastaan siinä, miten muuttua näkymättömäksi.