I
Iinaliina
Vieras
Hei!
Tämä on nyt ihan outoa. Kerron kuitenkin, yrittäkää suhtautua tähän rakentavasti
No, minä ja avomies ollaan yli kolmikymppisiä. Meillä meni napit vastakkain aika pitkän aikaa. Asuttiin yhdessä pari vuotta ja tarkoitus oli olla onnellisia. Sitten mies alkoi yhtäkkiä vetäytyä (toimintamalli, mikä edellisessä suhteessa johti puolison uskottomuuteen). Vetäytyminen tarkoitti sitä, että hän jäädytti tunteet minua kohtaan ja lopetti suhteestamme puhumisen, tulevaisuuden suunnittelun ja alkoi lopulta alivastuulliseksi. Hän tulee ns. ei-toimivasta perheestä (isä alkoholisti) ja sieltä kai näitä juttuja tulee.
Minä olin ensin ihan kummissani, mutta aloin sitten hermostua. Eihän se ole suhde eikä mikään, jos ei normaalisti voida puhua asioista! Tilanne kiristyi ja lopulta muutettiin erillemme. Nyt sitten "tapailemme". Kumpikaan ei ole valmis luopumaan ihan täysin ajatuksesta, että voisimme olla onnellisia. Miehen ideasta tapaamme kerran viikossa ja työstämme asioitamme. Minä olen nyt päässyt niin pitkälle, että olen tajunnut aika monta asiaa ja antanut anteeksi miehelle ja itselleni, joten minusta voitaisiin jopa alkaa edetä. Mies taas ei ole yhtään valmis siihen. Hän ei tiedä, mitä hän haluaa ja hermostuu, jos yritän kysyä että mitäs nyt. Tähän kuvioon ei ole sotkettu muita ihmisiä, eli olemme päättäneet työstää asiat omassa päässämme ja sitten päättää mitä tehdään. Olenko ihan sekopää ja outo kun suostun tällaiseen? Kun tapaamme, meillä on ihan kivaa yhdessä, mutta mitään muuta siitä ei ainakaan toistaiseksi ole kehittynyt, kun mies on niin etäinen.
Tämä on nyt ihan outoa. Kerron kuitenkin, yrittäkää suhtautua tähän rakentavasti
No, minä ja avomies ollaan yli kolmikymppisiä. Meillä meni napit vastakkain aika pitkän aikaa. Asuttiin yhdessä pari vuotta ja tarkoitus oli olla onnellisia. Sitten mies alkoi yhtäkkiä vetäytyä (toimintamalli, mikä edellisessä suhteessa johti puolison uskottomuuteen). Vetäytyminen tarkoitti sitä, että hän jäädytti tunteet minua kohtaan ja lopetti suhteestamme puhumisen, tulevaisuuden suunnittelun ja alkoi lopulta alivastuulliseksi. Hän tulee ns. ei-toimivasta perheestä (isä alkoholisti) ja sieltä kai näitä juttuja tulee.
Minä olin ensin ihan kummissani, mutta aloin sitten hermostua. Eihän se ole suhde eikä mikään, jos ei normaalisti voida puhua asioista! Tilanne kiristyi ja lopulta muutettiin erillemme. Nyt sitten "tapailemme". Kumpikaan ei ole valmis luopumaan ihan täysin ajatuksesta, että voisimme olla onnellisia. Miehen ideasta tapaamme kerran viikossa ja työstämme asioitamme. Minä olen nyt päässyt niin pitkälle, että olen tajunnut aika monta asiaa ja antanut anteeksi miehelle ja itselleni, joten minusta voitaisiin jopa alkaa edetä. Mies taas ei ole yhtään valmis siihen. Hän ei tiedä, mitä hän haluaa ja hermostuu, jos yritän kysyä että mitäs nyt. Tähän kuvioon ei ole sotkettu muita ihmisiä, eli olemme päättäneet työstää asiat omassa päässämme ja sitten päättää mitä tehdään. Olenko ihan sekopää ja outo kun suostun tällaiseen? Kun tapaamme, meillä on ihan kivaa yhdessä, mutta mitään muuta siitä ei ainakaan toistaiseksi ole kehittynyt, kun mies on niin etäinen.