M
masentuneen ahdistavia mietteitä
Vieras
Ehkä hölmö otsikko, mutta en nyt parempaakaan keksinyt..
Mutta siis asiaan; olen jo toistamiseen sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja nyt toisella kertaa taidan olla vielä syvemmällä kuin ekalla kerralla.
Joku aika sitten oltiin juhlimassa kaverin synttäreitä ja tietenkin siinä sitten alkoholiakin otettiin ja jossain vaiheessa tajusin, kuinka hyvältä tuntui olla humalassa, siis tuntui iloiselta omalta itseltäni, normaalilta, jopa hieman onnelliselta! Samaan aikaan tajuntaan räjähti ajatus alkoholisti-isästäni ja käsittämättömältä kuin se kuulostaakin, tuli uskomaton ymmärrys sitä kohtaan, miksi hän joi. Ja silti en halua/pysty antamaan sille anteeksi, miten pilasi lapsuuteni viinalla ja väkivaltaisella käytöksellään. Ja nyt huomaan välillä ottavani yhden siiderin vain rentoutuakseni ja että tuntisin oloni edes hetken paremmaksi. Onneksi tiedostan asian ja mieheni myös ja asiaan voidaan puuttua jos alkaa näyttämään, että alkoholi hallitsee minua, enkä minä sitä.
Vaikka lapseni ovat aivan ihania ja todella toivottuja, on minulla tullut sellaisia ajatuksia, joita en ikimaailmassa olisi uskonut. Eli mietin, kuinka helposti olisi vaunut voisivat luisua metron alle, kuinka helposti vauva voisi vahingossa tipahtaa sylistäni parvekkeella ollessani tai kuinka pahaa jälkeä terävät puukot aiheuttaisivat tai miten helppoa ylipäätään pientä viatonta olisi satuttaa ja unohtaa vaikka vauva vaunuissa metsään kesken kävelylenkin! Siis aivan järkyttäviä, kamalia asioita, mutta siis EN TODELLAKAAN koskaan olisi tehnyt/tekisi mitään tuollaista.
MUTTA, siis joku hurja, inhottava, surullinen ja outo ymmärrys kaikkia äitejä kohtaan, jotka tuollaiseen tekoon päätyvät ja aina kun luen vastaavia uutisia, niin surullisella tavalla ymmärrän, miten toinen on pahassa olossan päätynyt niin radikaaliin ratkaisuun.
Ja sama ymmärrys on vallannut mieleni, kun luen uutisia kadonneista. Itsekin ajattelen usein, että olisi kiva kadota muutamaksi viikoksi ja katsoa, kuinka moni oikeasti välittää ja olisi huolissaan ollut minua etsimässä yms. Vaikka tiedän, että lapsille se olisi ihan hirveää, että äiti vain katoaisi, välillä vaan tuntuu kerta kaikkiaan parhaalta vaihtoehdolta, etten kuuluisi heidän elmäänsä ja koko perheelle olisi paljon parempi ja helpompi elää ilman minua. Ja silti tiedän, että perheeni minua rakastaa juuri sellaisena kuin olen ja oikeasti olen hyvä äiti lapsilleni ja paras mahdollinen kumppani miehelleni. Huoh.
Ja vaikka järjellä tiedostan, miten itsekäs ratkaisu esim. itsari on, ymmärrän heitäkin ihan pelottavan paljon. Ja etenkin niitä, jotka tietoisesti vain yrittävät itsaria tietäen epäonnistuvansa siinä. Ihan käsittämätön hätähuuto, että tarvitsee huomiota ja rakkautta, aitoa välittämistä. Miksi ylipäätään joku jätetään niin yksin, että tarvitaan noin radikaalit keinot huomion herättämiseksi?
Tiedän, etten ikinä tekisi itse mitään itselle tai kenellekään muullekaan ja omat ajatukseni kyllä ahdistavat minua entisestään. Miksi minulle edes tulee noita ajatuksia? En haluaisi ikimaailmassa noita edes miettiä! Miksi juuri minä masennuin? Haluaisin vain olla normaali ja nauttia elämästä niinkuin ennen osasin.
Ja kyllä, olen hakenut apua ja käyn terapiassa ja sopivaa lääkitystä etsitään... vielä vaan ei minulle täysin sopivaa hoitomuotoa ole löytynyt. ja nyt mietin, uskallanko edes tätä avautumistani koskaan edes julkaista täällä. Kukaan muu ammattilaisia lukuunottamatta ei näistä ajatuksistani tiedä.
Sori pitkä ja mahdollisesti sekava vuodatus. Olisi kiva kuulla muiden masentuneiden ajatuksia, että olenko ainoa näinen tunteineni?
Mutta siis asiaan; olen jo toistamiseen sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja nyt toisella kertaa taidan olla vielä syvemmällä kuin ekalla kerralla.
Joku aika sitten oltiin juhlimassa kaverin synttäreitä ja tietenkin siinä sitten alkoholiakin otettiin ja jossain vaiheessa tajusin, kuinka hyvältä tuntui olla humalassa, siis tuntui iloiselta omalta itseltäni, normaalilta, jopa hieman onnelliselta! Samaan aikaan tajuntaan räjähti ajatus alkoholisti-isästäni ja käsittämättömältä kuin se kuulostaakin, tuli uskomaton ymmärrys sitä kohtaan, miksi hän joi. Ja silti en halua/pysty antamaan sille anteeksi, miten pilasi lapsuuteni viinalla ja väkivaltaisella käytöksellään. Ja nyt huomaan välillä ottavani yhden siiderin vain rentoutuakseni ja että tuntisin oloni edes hetken paremmaksi. Onneksi tiedostan asian ja mieheni myös ja asiaan voidaan puuttua jos alkaa näyttämään, että alkoholi hallitsee minua, enkä minä sitä.
Vaikka lapseni ovat aivan ihania ja todella toivottuja, on minulla tullut sellaisia ajatuksia, joita en ikimaailmassa olisi uskonut. Eli mietin, kuinka helposti olisi vaunut voisivat luisua metron alle, kuinka helposti vauva voisi vahingossa tipahtaa sylistäni parvekkeella ollessani tai kuinka pahaa jälkeä terävät puukot aiheuttaisivat tai miten helppoa ylipäätään pientä viatonta olisi satuttaa ja unohtaa vaikka vauva vaunuissa metsään kesken kävelylenkin! Siis aivan järkyttäviä, kamalia asioita, mutta siis EN TODELLAKAAN koskaan olisi tehnyt/tekisi mitään tuollaista.
MUTTA, siis joku hurja, inhottava, surullinen ja outo ymmärrys kaikkia äitejä kohtaan, jotka tuollaiseen tekoon päätyvät ja aina kun luen vastaavia uutisia, niin surullisella tavalla ymmärrän, miten toinen on pahassa olossan päätynyt niin radikaaliin ratkaisuun.
Ja sama ymmärrys on vallannut mieleni, kun luen uutisia kadonneista. Itsekin ajattelen usein, että olisi kiva kadota muutamaksi viikoksi ja katsoa, kuinka moni oikeasti välittää ja olisi huolissaan ollut minua etsimässä yms. Vaikka tiedän, että lapsille se olisi ihan hirveää, että äiti vain katoaisi, välillä vaan tuntuu kerta kaikkiaan parhaalta vaihtoehdolta, etten kuuluisi heidän elmäänsä ja koko perheelle olisi paljon parempi ja helpompi elää ilman minua. Ja silti tiedän, että perheeni minua rakastaa juuri sellaisena kuin olen ja oikeasti olen hyvä äiti lapsilleni ja paras mahdollinen kumppani miehelleni. Huoh.
Ja vaikka järjellä tiedostan, miten itsekäs ratkaisu esim. itsari on, ymmärrän heitäkin ihan pelottavan paljon. Ja etenkin niitä, jotka tietoisesti vain yrittävät itsaria tietäen epäonnistuvansa siinä. Ihan käsittämätön hätähuuto, että tarvitsee huomiota ja rakkautta, aitoa välittämistä. Miksi ylipäätään joku jätetään niin yksin, että tarvitaan noin radikaalit keinot huomion herättämiseksi?
Tiedän, etten ikinä tekisi itse mitään itselle tai kenellekään muullekaan ja omat ajatukseni kyllä ahdistavat minua entisestään. Miksi minulle edes tulee noita ajatuksia? En haluaisi ikimaailmassa noita edes miettiä! Miksi juuri minä masennuin? Haluaisin vain olla normaali ja nauttia elämästä niinkuin ennen osasin.
Ja kyllä, olen hakenut apua ja käyn terapiassa ja sopivaa lääkitystä etsitään... vielä vaan ei minulle täysin sopivaa hoitomuotoa ole löytynyt. ja nyt mietin, uskallanko edes tätä avautumistani koskaan edes julkaista täällä. Kukaan muu ammattilaisia lukuunottamatta ei näistä ajatuksistani tiedä.
Sori pitkä ja mahdollisesti sekava vuodatus. Olisi kiva kuulla muiden masentuneiden ajatuksia, että olenko ainoa näinen tunteineni?
