Oonko mä jotenkin mielenterveydellisesti sairas...??

Kun olen antanut miehelleni tosi paljon pahoja juttuja anteeksi.
Jotenkin olen vain halunnut aina yrittää vielä,
setviä asioita ja saada suhteen toimimaan.

Ja nyt se toimiikin.

Menneisyytemme on vain raju, puolin jos toisin olemme tehneet väärin
- ehkä siksi en olekaan heittänyt miestä automaattisesti pihalle, kun kuitenkin itsekin on tullut toilailtua tai toimittua tuomittavasti.

 

Meidänkin menneisyytemme on aika raju, mutta nyt asiat ovat hyvin.
Olemme myös tehneet kaikenlaista väärää molemmat. Pettämistä ei ole ollut, mutta esim. tappelua ja haukkumista kylläkin. Ja tappelulla meinaan ihan fyysistä painimista. Noista on jo aikaa ja nyt suhteemme on hyvällä mallilla.

Minäkin olen sellainen, että haluan yrittää ja saada asiat toimimaan. Ja tässä tapauksessa se on kannattanutkin Ehkä olemme mielenterveydellisesti sairaita molemmat

 

Itse en jaksaisi/kestäisi varmaan olla suhteessa, jossa on "vaikeeta" usein tai paljon. Fyysiset painit kuten edellisella, lopettais suhteen kertaheitolla. Pettämisen voisin varmaan helpommin ymmärtää, sehän on vain seksiä. Ei kai se ketään mielenvikaiseksi leinaa, mut sellasessa huonossa suhteessa mielenterveys kyllä menee pikkuhiljaa.

 

Tässä muutama hieno esimerkki elävästä, oikeasta elämästä ja siitä kuinka toinen rakastaa aidosti toista eikä ole annettu periksi yhteisen elämän kolhiessa parisuhdetta. Taas hieno todiste siitä että ei kannata antaa periksi vaan sitkeästi tehdä jotain oman onnensa/rakkauden eteen.
Meillä myös selvitty tosi vaikeista asioista ja täytyy myöntää että rankkaa on ollut joskus, mut tässä sitä kuitenkin yhdessä eletään ja syvemmän, arkisen rakkauden siivin.

 

meillä on ollu aikasemmin tyhmiä juttuja, mutta nyt oon ehkä rakastuneempi kuin koskaan tai ainakaan aikoihin. Nyt ollaan oltu yhdessä viisi vuotta. kyllä mun mielestä ihmiselle voi antaa anteeksi.

 

Kun olen antanut miehelleni tosi paljon pahoja juttuja anteeksi.
Jotenkin olen vain halunnut aina yrittää vielä,
setviä asioita ja saada suhteen toimimaan.

Ja nyt se toimiikin.

Menneisyytemme on vain raju, puolin jos toisin olemme tehneet väärin
- ehkä siksi en olekaan heittänyt miestä automaattisesti pihalle, kun kuitenkin itsekin on tullut toilailtua tai toimittua tuomittavasti.

Musta tää on vaan hyvä esimerkki suomalaisen naisen (tai naisen ylensä typerästä uhrautuvaisuudesta). Siis teen tätä eräässä mielessä itsekin joten en ole tuomitsemassa.
Me annetaan kaikki lopulta anteeksi tai ainakin unohdetaan yhteisen hyvän tai lasten vuoksi. me annetaan heitellä itseämme, haukkua ja pettää mennen tullen ja miehet tietää että ne saa aina anteeksi. Ne pitää vaimojaan ja avokkejaan uusina äiteinä jotka aina lopulta puolustavat rakkaista poikiaan. Ne jatkavat ikiaikaista perinnettä jossa naiset ovat alempiarvoisia ja kuuluvat miehen tosun alle.

 

Väkivaltaa olis kyllä tosi vaikee antaa anteeksi. En voisi olla sellaisen ihmisen kanssa, joka lyö minua. Ei sellaista voi antaa anteeksi, kyllähän siitä jää elämänmittainen pelko ja luottamuspula... Aina ajattelee, että "entäs jos käyttäydyn näin, niin lyökö se mua" jne. Ei sellaista elämää voi elää.

 

Kun olen antanut miehelleni tosi paljon pahoja juttuja anteeksi.
Jotenkin olen vain halunnut aina yrittää vielä,
setviä asioita ja saada suhteen toimimaan.

Ja nyt se toimiikin.

Menneisyytemme on vain raju, puolin jos toisin olemme tehneet väärin
- ehkä siksi en olekaan heittänyt miestä automaattisesti pihalle, kun kuitenkin itsekin on tullut toilailtua tai toimittua tuomittavasti.

Musta tää on vaan hyvä esimerkki suomalaisen naisen (tai naisen ylensä typerästä uhrautuvaisuudesta). Siis teen tätä eräässä mielessä itsekin joten en ole tuomitsemassa.
Me annetaan kaikki lopulta anteeksi tai ainakin unohdetaan yhteisen hyvän tai lasten vuoksi. me annetaan heitellä itseämme, haukkua ja pettää mennen tullen ja miehet tietää että ne saa aina anteeksi. Ne pitää vaimojaan ja avokkejaan uusina äiteinä jotka aina lopulta puolustavat rakkaista poikiaan. Ne jatkavat ikiaikaista perinnettä jossa naiset ovat alempiarvoisia ja kuuluvat miehen tosun alle.

Entä kun kyse on myös siitä, että minun mieheni on antanut minulle todella pahoja tekoja anteeksi? Ei ole halunnut erota, vaan yrittää. Meidän tapauksessamme sukupuoli ei ratkaise, siis että suomalainen nainen uhrautuisi.

Me olemme mieheni kanssa molemmat uhrautuneet, antaneet ylpeytemme särkyä, mutta myös kasanneet ne yhteisvoimin taas kasaan.

Koen olevani vahva, onnellinen, tasavertainen. En missään nimessä alistettu, onneton, uhrautuja.

Paljon olen kyllä antanut anteeksi, paljon olen kestänyt. Kuten myös miehenikin. Usein olen itkenyt pahaa oloani, mutta huomannut, etten halua erota. Että kuitenkin olen mieheni kanssa onnellisin, varsinkin nyt, kun suhteemme on vaikeuksien jälkeen vihdoinkin kunnossa, täysin tasapainossa.

 

Mun ei ole tarvinnut eikä tarvitse pelätä suhteessani.

 

Mun ei ole tarvinnut eikä tarvitse pelätä suhteessani.

 

Mun ei ole tarvinnut eikä tarvitse pelätä suhteessani.

Ei minunkaan tarvitse pelätä tippaakaan, vaikka tuota fyysistä painimista aikoinaan olikin. Se ei ollut lyömistä, vaan siis minä saatoin humalassa hyökätä mieheni kimppuun ja sitten painittiin Nyt kuulostaa hassulta vaikka silloin oli aika rajut ajat..
Nyt olemme rauhoittuneet molemmat ja elämme sellaista tasaisen tylsän onnellista arkea

Äiti neljälle: Oletkohan sama äiti joka kirjoitti yhteen toiseenkin ketjuun tosi fiksusti ja realistisesti? Siinä taisi olla kyse vauvan tuttipullon syönnistä ja hoitoon laittamisesta.. Pidän mielipiteistäsi ja jotenkin arvostan tuota realistisuuttasi

 

Et ole, minusta se on merkki jonkinlaisesta kypsyydestä ja suuresta rakkaudesta, että vaikeiden asioiden edessä ei anna niin helposti periksi, vaan on valmis toimimaan asioiden korjaamiseksi. Itselläni on ainakin mielettömän onnellinen olo siitä, että olen selvinnyt vaikeista asioista yhdessä mieheni kanssa Ja voin sanoa, että tämä juttu toimii kaikin puolin yhä vuosien jälkeenkin.