oonko ainoa kenestä synnytyksen jälkeen

[hoopo]

ei tuntunut mitenkään erikoiselta..?Olin lähinnä ihmeissäni että tuliko tuo tosiaan mun alapäästä pihalle ja että poika??sen piti olla tyttö..Siitä tunsin pitkään syyllisyyttä kun toivoin tyttöä ja poika oli suuri järkytys..Mutta kyllä se muutaman kuukauden kuluessa helpotti,poikaa olin ennen raskautta toivonutkin..tiiä sit miks mieli muuttui jo ennenkuin olin tehnyt raskaustestiä..

 

[Emilyn]

Et ole ainoa. Kyllä se synnyttäminen ja ponnistaminen tuntui, mutta kun kipu loppui siihen kun vauva putkahti ulos, niin mitäpä sitä olisi muistellut enää sitä kipua! Toisella kertaa tosin jälkisupparit oli ihan kamalia, mutta onneksi niitä tuli niin harvakseltaan että kesti senkin.

 

[hassu]

alottaja varmaan puhuu tunteista ei fyysisistäkivuista? On se sellainen tunteiden vuoristorata tuo lapsen saanti, että kaikki on ihan normaalia. Ei ne tunteet heti sillä minuutilla välttämättä laukea, kun on lapsen pusertanu maailmaan. On siinä ihmeteltävää ja totuteltavaa...

 

[Emilyn]

Jaa henkistä puolta. No ihmekös etten tajunnut, kun ei sekään mitenkään mullistunut sillä hetkellä

 

[eeee]

Mulla oli lähinnä sellainen olo että jaahas, no tottakai se on tuon näköinen ja tuota sukupuolta. Vaikken ollut asiasta mitään mieltä etukäteen. Se vaan tuntui niin päivänselvältä minulle sitten. Muuten olin kyllä ihan hormonihuuruissa.

 

[mimmmi]

Mul oli kans vähä sellanen että nytkö se kaikki on ohi. "Siinäkö se oli"-tunne.. Ja jotenki sellanen epätodellinen että mun sisältä tuli vauva, oikea ihminen, ja meillä on lapsi oikeesti.. Siihen meni kyllä aikaa että sen alko tajuamaan oikeesti että nyt se on siinä eikä lähe minnekkään!

 

[vieras]

Mul oli kans vähä sellanen että nytkö se kaikki on ohi. "Siinäkö se oli"-tunne.. Ja jotenki sellanen epätodellinen että mun sisältä tuli vauva, oikea ihminen, ja meillä on lapsi oikeesti.. Siihen meni kyllä aikaa että sen alko tajuamaan oikeesti että nyt se on siinä eikä lähe minnekkään!

Mulla tokan synnytyksen jälkeen oli just samat fiilikset, se kun kesti vaan 55 min avautumista, sit vain yhdellä punnauksella poitsu oli jo maailmassa. Saa nähdä miten käy tän kolmannen kanssa syyskuussa, taidan varmaan mennä asumaan synnärille etukäteen.

 

[niinpä]

Esikoisen kyseessä ollessa olin aivan kauhuissani kun tajusin, että tuo on ihan oikea vauva, ihmisen alku ja minun pitäisi sen kanssa osata olla. Siis suoraan sanoen hirvitti ja erityisesti se, että minä olin maailmassa se ihminen johon vauva luottaa ja turvaa ja minun pitäisi osata.

Pikkukakkosen kanssa oli sitten vähemmän kauhua. Sitä luotti itteensä enemmän kun esikoinen on vieläkin hengissä. Mutta samankaltainen epätodellinen olo oli. Eikä puhettakaan mistään onnesta tai tunnekuohuista. Niiden aika on ollut paljon myöhemmin, ei heti synnytyksen jälkeen.

 

[mimmmi]

Joo siis mulla oli ehkä siinä vauvan ollessa 2-3kk pahin vaihe ton ajattelemisen kanssa.. Siis ne ajatukset vaivas mua oikee todenteolla, että tää on nyt tätä, en ikinä enää saa entistä elämää takasin ja tekemättömäks tätä. Ja se ahdisti! Nyt sitä ei enää onneks ole!