Naistenpäivän jälkimaininkeja...ja tää ei ole itsekehua, vaan joskus koen erilaisuutta.
- Jos joku nainen pelkää hämähäkkiä lattialla, mä vaan kehun hämppistä ja heivaan sen ulos. Itse pelkään käärmeitä mutta rehvastelen kuinka sain kärmekseltä lapiolla pään pois, kerran tunki pihalle (no niin, eläinsuojeluihmiset hoi)
-Jos muksu ei muutaman aamuherätyksen jälkeen herää, heivaan sen lattialle (osittain virhe). Sitä ennen on peitto lentäny jo nurkkaan.
-Jos epäilevät uutta ruokaa, pakotan maistamaan pienen määrän.
-Jos lautaselta ei löydy kasviksia kippaan vieläkin niitä minimiannokset itse (virhe, isompien lasten kohdalla). Tosin noille kasvikset eivät ole ongelma ja ovat ei-nirsoimpia lapsia jotka tiedän.
-jos on mitään alkavaa fobiaa, niin käytän karaisua paljon. "Nyt vaan mennään syvään päähän uimaan".
Pimeänpelon suhteen olen ehkä ymmärtäväisin, oon hommannu yövaloja ja totuttanu asteittain pimeään. Mutta koulumatkalle lähetän talvella taskulampun kanssa, "susi puraisee vähän pepusta muut kyllä sä pärjäät"
-lasten synttäreille ei luokan yksinäisintä ja ujointa jätetä kutsumatta. Välillä pistän muksut kaveeraamaan niiden kans muutoinkin (kutsumme kylään jne). Uhkailu-kiristys-lahjonta sitä ennen:"Sit saat luvan jutella iloisesti sille Maijalle tai et näe kännykkääsi".
-pukeutuminen tilanteen mukaan. En kuuntele kevätjuhlaa ennen "mutku tää huppari ois niin kiva".
Joko lasu-ilmoitus tehty? Tuloksena iloisia ja luottavaisia lapsia. Ei koulupoissaoloja.
Mä en jaksa loputtomiin sanoittaa tunteita tai kuunnella nirsoiluja, mä vaan tyrkkään nää muksut epämukavuualueelle.
Mutta mä tiedän että jyrään ehkä toisten tunteita, hukkaan paljon semmoisia vivahteita ja keskustelua, kun elämänohjeena on "runnotaan menemään eteenpäin".
Eikä tuo opeta noita välttämättä kovin oma-aloitteisiksi.
- Jos joku nainen pelkää hämähäkkiä lattialla, mä vaan kehun hämppistä ja heivaan sen ulos. Itse pelkään käärmeitä mutta rehvastelen kuinka sain kärmekseltä lapiolla pään pois, kerran tunki pihalle (no niin, eläinsuojeluihmiset hoi)
-Jos muksu ei muutaman aamuherätyksen jälkeen herää, heivaan sen lattialle (osittain virhe). Sitä ennen on peitto lentäny jo nurkkaan.
-Jos epäilevät uutta ruokaa, pakotan maistamaan pienen määrän.
-Jos lautaselta ei löydy kasviksia kippaan vieläkin niitä minimiannokset itse (virhe, isompien lasten kohdalla). Tosin noille kasvikset eivät ole ongelma ja ovat ei-nirsoimpia lapsia jotka tiedän.
-jos on mitään alkavaa fobiaa, niin käytän karaisua paljon. "Nyt vaan mennään syvään päähän uimaan".
Pimeänpelon suhteen olen ehkä ymmärtäväisin, oon hommannu yövaloja ja totuttanu asteittain pimeään. Mutta koulumatkalle lähetän talvella taskulampun kanssa, "susi puraisee vähän pepusta muut kyllä sä pärjäät"
-lasten synttäreille ei luokan yksinäisintä ja ujointa jätetä kutsumatta. Välillä pistän muksut kaveeraamaan niiden kans muutoinkin (kutsumme kylään jne). Uhkailu-kiristys-lahjonta sitä ennen:"Sit saat luvan jutella iloisesti sille Maijalle tai et näe kännykkääsi".
-pukeutuminen tilanteen mukaan. En kuuntele kevätjuhlaa ennen "mutku tää huppari ois niin kiva".
Joko lasu-ilmoitus tehty? Tuloksena iloisia ja luottavaisia lapsia. Ei koulupoissaoloja.
Mä en jaksa loputtomiin sanoittaa tunteita tai kuunnella nirsoiluja, mä vaan tyrkkään nää muksut epämukavuualueelle.
Mutta mä tiedän että jyrään ehkä toisten tunteita, hukkaan paljon semmoisia vivahteita ja keskustelua, kun elämänohjeena on "runnotaan menemään eteenpäin".
Eikä tuo opeta noita välttämättä kovin oma-aloitteisiksi.