Oon niin yksin. Miten nousta tästä suosta?

Vanhojen ystävien kanssa ei tunnu löytyvän mitään yhteistä eikä opiskelupaikastakaan tahdo löytyä kavereita..Kaikilla on omat ystävänsä ja menonsa eikä niihin mahdu ulkopuolinen. Tuntuu että meen jo ihan lukkoon enkä keksi enää kellekään mitään sanottavaakaan kun ei aikuista juttuseuraa juuri ole. Olen yrittänyt tavata ihmisiä jne mutta seurassa tunnen oloni ehkä vielä yksinäisemmäksi kuin yksin..Tuntuu ettei tää tilanne väkisin yrittämällä parane vaan päinvastoin ajaudun yhä kaueammaksi muista ihmisistä.

Elämä pyörii lasten ympärillä ja tuun hulluksi ilman aikuista seuraa. Kaipaisin ystävää kahville, leffaan jne..Onko sitä nyt vaan lasten myötä alistuttava siihen että elämä pyörii vain perheen ympärillä?

 

Ehkä aloitat tutustumisen kirjoittamisen kautta jos kontaktin ottaminen kasvokkain saa sinut ihan lukkoon.
Laita ilmoitus vaikka tänne palstalle.

 

ihan sama tunne täälläkin.

 

Ja täällä...

 

En ois aiemmin uskonut joutuvani tähän tilanteeseen. Lapsena joskus olin kiusauksen uhri mutta silloinkin oli aina vähintään yksi hyvä kaveri. Ja aikuisiällä on ollut tosi laajat sosiaaliset kontaktit lukioiästä lähtien..Mutta nyt tuntuu piirit vain pienenevän ja ihmiset (minä itse mukaanlukien) muuttuneen niin ettei yhteistä löydy. En jaksa ehdottaa enää kellekään mitään kun kaikki tuntuu olevan niin vaikeaa, hirveä säätö vaikka leffaan lähtemisen kanssa..Kaipais sellaista rentoa yhdessäoloa! Eikä välttämättä vaan ilman lapsia vaan tottakai myös lasten kanssa...Ehkä mä oon syntynyt väärään aikaan enkä sovi tähän kalenteriyhteiskuntaan? Monesti oon miettinyt että olisin ehkä onnellisempi kulttuurissa jossa vois mennä kyläilemään/kahville tms extempore eikä tarviis kaikkea sopia kuukauden päähän ja sit onkin sairaana tms ja treffit joudutaan perumaan..Kaipaan yhteisöllisyyttä. Vähän helpottaa kuulla etten ole ainoa vaikken kyllä tätä kellekään toivo.