K
Katrin
Vieras
Avomieheni petti minua pitemmän kaavan mukaan useamman kuukauden. Kertoi itse, ja asioista puhuttiin pitkään ja paljon. Kerroin, että en voi olla varma, pääsenkö tästä koskaan yli, mutta olosuhteiden hankaluuden vuoksi annoin armonaikaa, kunnes tiedän mitä tapahtuu, ja tämä sopi myös miehelleni.
Nyt tästä on kulunut nelisen kuukautta. Meillä on ihan mukavaa yhdessä, eikä asioista tarvitse jatkuvasti tapella. Asumme edelleen yhdessä, eikä mitään varsinaisia taukoja ole pidetty.
Ongelma olen kuitenkin minä itse. Mies yrittää parhaansa, ottaa enemmän huomioon, selittelee menemisensä, vaikka en niitä utelekaan. Olemme viettäneet enemmän aikaa yhdessä, niin kotona kuin harrastuksissa ja yöelämässäkin. Kaikki on hyvin niin kauan, kunnes minulle tulee mieleen ne kaikki yöt, jotka hän toisen kanssa vietti, mietin tahtomattani, mitä he tekivät, millä lailla, ja mikä tässä toisessa oli niin paljon parempaa kuin minussa.
Olemme puhuneet kaikista asioista, eikä näiden pitäisi painaa mieltäni, mutta en usko että pystyn niitä väkisinkään karkottamaan päästäni. Itsetuntoni ei koskaan ole ollut huippuluokkaa, eikä tämä ainakaan parantanut sitä yhtään. En tahtoisi alentua kenenkään pelleksi, mutta en myöskään haluaisi jäädä yksin.
Mies on rakas, ei se rakkaus noin vain katoa, ei ainakaan minun kohdallani. Tiedän, etää olen säälittävä, eikä minulla olisi mitään syytä valittaa, koska itse olen tieni valinnut. Kyllä minä tiedän, että olen tyhmä, sitä minulle ei tarvitse kertoa. Kokemuksia ottaisin mielelläni vastaan kohtalotovereilta, kuinka kauan kestää että luottaa taas, edes vähän? Pääseekö tästä asiasta koskaan yli? Tiedän, ettei se tapahdu hetkessä eikä kahdessa, jos koskaan. Mutta onko se edes mahdollista, rakentaa kestävää suhdetta tällaisen jälkeen?
Jos joku kokee tarpeelliseksi kommentoida tähän naivisti ja minut tyhmäksi ja mieheni siaksi haukkuen, älkööt vaivautuko. Mieheni on suuremman luokan idiootti pettäjä ja suoranainen p*aska-aivo, ja minä tyhmä epävarma akka, joka ei usko että koskaan olisi mitään. Yhdessä me ehkä onnistuisimme, jos vain asiat sujuisivat. Kokemuksia siis, kiitos!
Ja oikein kaunista, lämmintä ja onnellista kesää kaikille!
Nyt tästä on kulunut nelisen kuukautta. Meillä on ihan mukavaa yhdessä, eikä asioista tarvitse jatkuvasti tapella. Asumme edelleen yhdessä, eikä mitään varsinaisia taukoja ole pidetty.
Ongelma olen kuitenkin minä itse. Mies yrittää parhaansa, ottaa enemmän huomioon, selittelee menemisensä, vaikka en niitä utelekaan. Olemme viettäneet enemmän aikaa yhdessä, niin kotona kuin harrastuksissa ja yöelämässäkin. Kaikki on hyvin niin kauan, kunnes minulle tulee mieleen ne kaikki yöt, jotka hän toisen kanssa vietti, mietin tahtomattani, mitä he tekivät, millä lailla, ja mikä tässä toisessa oli niin paljon parempaa kuin minussa.
Olemme puhuneet kaikista asioista, eikä näiden pitäisi painaa mieltäni, mutta en usko että pystyn niitä väkisinkään karkottamaan päästäni. Itsetuntoni ei koskaan ole ollut huippuluokkaa, eikä tämä ainakaan parantanut sitä yhtään. En tahtoisi alentua kenenkään pelleksi, mutta en myöskään haluaisi jäädä yksin.
Mies on rakas, ei se rakkaus noin vain katoa, ei ainakaan minun kohdallani. Tiedän, etää olen säälittävä, eikä minulla olisi mitään syytä valittaa, koska itse olen tieni valinnut. Kyllä minä tiedän, että olen tyhmä, sitä minulle ei tarvitse kertoa. Kokemuksia ottaisin mielelläni vastaan kohtalotovereilta, kuinka kauan kestää että luottaa taas, edes vähän? Pääseekö tästä asiasta koskaan yli? Tiedän, ettei se tapahdu hetkessä eikä kahdessa, jos koskaan. Mutta onko se edes mahdollista, rakentaa kestävää suhdetta tällaisen jälkeen?
Jos joku kokee tarpeelliseksi kommentoida tähän naivisti ja minut tyhmäksi ja mieheni siaksi haukkuen, älkööt vaivautuko. Mieheni on suuremman luokan idiootti pettäjä ja suoranainen p*aska-aivo, ja minä tyhmä epävarma akka, joka ei usko että koskaan olisi mitään. Yhdessä me ehkä onnistuisimme, jos vain asiat sujuisivat. Kokemuksia siis, kiitos!
Ja oikein kaunista, lämmintä ja onnellista kesää kaikille!