Onnelliset parit, paljonko aikaa vietätte yhdessä?

[ölkjhhgffd]

Haluaisin tehdä miehen kanssa kaikenlaista, käydä vaikka vain kaupungilla kävelyllä, elokuvissa, kylässä tms. joskus, mutta hän ei halua, kun nämä asiat eivät häntä kiinnosta. Hän haluaa tehdä vain häntä kiinnostavia asioita, joten lähden mukaan kun hän lähtee kalaan tai vaikka hurauttaa autolla Motonettiin. Telkkaria katsomme paljon... Yhdessä oleminen on minulle tärkeää.

Samalla kuitenkin kärsin siitä, että jos haluaisin tehdä jotakin itseäni kiinnostavaa, vaihtoehtona on tehdä nämä asiat yksin tai jonkun kaverin kanssa. Toisinaan tulee tunne, että olen joku miehen varakaveri vain. Mieluiten hän nimittäin lähtee sinne kalaankin kaveriporukalla...

Siis minä haluaisin mieluiten olla hänen kanssaan, kaverit ovat kakkosvaihtoehtona, hänellä asia on toisinpäin. Asia alkaa vaivata aina näin lomalla. Tuntuu, että elämäni lipuu ohitse. On asioita joita haluaisin loman aikana tehdä, mutta minkäs teet kun kaveritkin ovat kumppaneidensa kanssa ties missä. Yksin uimarannalle? Yksin piknikille Suomenlinnaan? Yksin kävin juuri kaupungilla vähän pyörimässä. Söin jäätelöä Espalla, pyörin torilla, vaan eipä se niin kivaa ollut yksin. Mies liittyi seuraani myöhemmin, kun vähän kovistelin, mutta antoi useaan otteeseen ymmärtää, että kaupungilla käväiseminen edes kerran kesässä on täysin perseestä, että hän inhoaa koko paikkaa. Siinä menivät sitten omatkin fiilikset ihan täysin.

Onko tämä tavallista? Välillä tuntuu, että olen sitten vissiin joku "läheisriippuvainen" kun arvostan kumppanini seuraa liikaa. Että pitäiskö tässä nyt hyväksyä erillisyys, itsenäistyä ja alkaa etsiä uusia ystäviä? Niinkö kaikki muut tekee?

 

[ketjun aloittaja]

Ja siis toivon vastauksia pitkään yhdessä olleilta pareilta. Suhteen alussahan nyt muutenkin ollaan kuin paita ja peppu.
Me olemme ollet yhdessä 7 vuotta.

 

[Aika paljon]

Aika paljon olemme yhdessä vapaa-ajalla eli silloin, kun emme ole töissä tai harrastuksissa. Tuntimäärää en osaa sanoa ja toki se vaihtelee eri päivinä. Valtaosa ystävistämme on ns. pariskuntaystäviä, joten kavereitakin tapaamme yleensä yhdessä. Kumpikin tarvitsee kuitenkin myös omaa aikaa. Yhteistä taivalta meillä on takana seitsemän vuotta myös.

 

[periaatteessa]

yhdessä töissä ja vapaa-ajalla, paitsi silloin kun toisella on omia menoja.

 

[Aina yhdessä]

Meillä ei valitettavasti ole montaa vuotta takana, mutta ihana tarpeeksi tietääkseni, että tämä on onnellinen liitto ja tätä rataa tullaan jatkamaan loppuun asti. Naimisissa ollaan, joten ihan ollaan asetuttu arkeen.

Vietämme oikeastaan kaiken ajan yhdessä. En edes tiedä oliko tuo mikään piirre millä on ollut suuri vaikutus mieheni valintaan, mutta täytyy sanoa, että on hyvä sellainen.

Meidän intressit eivät nyt ihan aina kohtaa, mutta melkein aina kyllä. Nekään intressit, jotka eivät ole toisillemme niitä mieluisimpia, eivät nyt kuitenkaan ole mitään kamalia. Kyllä osallistumme toistemme tekemisiin ihan siksikin, kun on kiva olla yhdessä. Eipä sitä saa nyt alkaa morkkaamaan päivän ohjelmaa, sillä silloin siitä ei nauti kumpikaan.

Lähden mielelläni mieheni kanssa kalastamaan, sillä se nyt on ihan ok juttu ja aika kiva katsella kuinka mies siitä nauttii. Mieheni lähtisi heti kanssani piknikille, jos niin ehdottaisin, Suomenlinnaan... ihan minne vaan. Hän on kovin ahkera ja nauttii siitä että minä nautin, kuin myös. Toisinaan, kun on vapaapäiviä ja ehdotan, josko lähdettäisiin shoppailemaan, niin hän saattaa sanoa, että tänään tekisi mielii olla ihan vain rauhassa kotona ja sitten ollaan, eikä se haittaa.

 

[ketjun al]

Aika paljon olemme yhdessä vapaa-ajalla eli silloin, kun emme ole töissä tai harrastuksissa. Tuntimäärää en osaa sanoa ja toki se vaihtelee eri päivinä. Valtaosa ystävistämme on ns. pariskuntaystäviä, joten kavereitakin tapaamme yleensä yhdessä. Kumpikin tarvitsee kuitenkin myös omaa aikaa. Yhteistä taivalta meillä on takana seitsemän vuotta myös.

Meillä miehen kaverit ovat kolmekymppisiä meneviä sinkkuja. Heitä emme ole tavanneet koskaan muissa kuin ryyppääämisen merkeissä (itse en tietenkään juo enkä oikein jaksa kuskiksikaan enää lähteä kun en voi juoda energiajuomiakaan raskauden vuoksi). Tuntuvat olevan jotenkin sosiaalisesti vammasia, kun eivät esim. voi tulla kylään esim. syömään tms. (tai sitten mieheni ei vain halua pyytää - kokee ehkä itse tilanteet epämukaviksi). Kumppanini kieltäytyy myös yhteisistä illanvietoista minun seurustelevien kavereitteni kanssa. Käyn heillä yksin. Aijai. Taitaa meillä olla asiat aika helvetin huonosti.

Olen herännyt tähän todellisuuteen nyt kun mulla ei ole enää koiraa. Ennen aika kului paljolti koiran ulkoilutuksiin jne. (hoidin koiran yksin) ja sen kanssa tuli pyörittyä rannoilla ja kaupungissakin viikottain. Nyt lomissa ja viikonlopuissa tuntuu olevan tunteja aivan liikaa.

Jotenkin tuntuu, että saattaisin olla onnellisempi rehellisesti sinkkuäitinä. Löytäisin varmaan hyvää seuraa yksin odottavien tapaamisista ja olisin vapaa suunnittelemaan aikatauluni vain vauvan ja itseni ehdoilla. Ei tarvitsisi kärsiä mm. miehen ohareista ja olla aina houkuttelemassa, pyytelemässä jne. mukaan. Olisin varmasti tuhat kertaa aktiivisempi sosiaalisesti.

Lapsen tulo ei onneksi minua harmita, vaikka tiedänkin, että iltamenot ovat sitten kohdaltani pääosin mennyttä elämää ja ekat kuukaudet olen varmaan aika yksinäni neljän seinän sisällä. Ei ravintolaillat ole onneksi sitä mitä kaipaan vaan ihan vain tavallinen ulkoilu jne. Lapsi vain vaunuihin ja menoksi. Ihanaa! Odotan jo leikkipuistoaikoja...

 

[45 v. takana yhdessä]

Millainen on onnellinen pari? Taitaa olla vaikea kysymys.

Meitä pidetään ns. onnellisena parina, mutta minä en ole vielä tähän ikään tullessa tavannut kauan yhdessä ollutta onnellista paria ja kyseenalaistan väitteen omallakin kohdallani. Kun juttelen näiden "vanhojen" pariskuntien vaimojen kanssa niin aika samalta kuulostaa kuin meidänkin olemisemme.

Miehet ovat ukkoontuessaan vieläkin enemmän omissa maailmoissaan kuin nuorena. Kyllähän me matkustamme pari kertaa vuodessa ihan kauaskin ulkomaille, mutta kotona molemmilla on omat touhunsa. Olen jo aikaa sitten oppinut, ettei se siitä muutu, mutta tuskin olisi vaihtamallakaan kummennut.

Mies kuitenkin on kotona viihtyvää sorttia, vaikka istuukin iltaisin kirjan tai telkun ääressä eikä häntä saa häiritä. Hyvä ettei istu kaljapaikoissa. Meillä on täysin eri maku hyvin monessa asiassa ja siksi molemmilla on esim. oma telkkunsa. Se poisti aikanaan monta kiistaa siitä, mitä katsellaan. Suosittelen.

Mies tekee kotitöitä kiitettävästi ja hoitaa kaikki remppa- ja muut jutut, mutta hyvin monista asioista olemme vahvasti eri mieltä. Minä kun en ole kovin alistuva, niin onhan sitä sanailtu monet kerran rivakasti ja vielä joskus nykyisinkin, mutta mykkäkoulua ei ole koskaan pidetty. Olen nyt eläkkeellä ollessa ottanut sen tyylin, että poistun paikalta, jos adrenaliini rupeaa liikaa nousemaan. Pääsen paljon vähemmällä. Silti pidän oman pääni, jos aihetta on, mutta vien asiat läpi luovimalla.

Kesäisin puuhaamme puutarhassa, mutta sielläkin se menee vähän niin, että mies hoitaa hyötykasvipuolen ja minä puuhastelen rakastamieni kukkien parissa. Käyhän se niinkin, kun kuitenkin korjaan ja säilön sitten sadon yhdessä hänen kanssaan.

Aikomus on lopullisesti vanheta yhdessä, jos elonpäiviä riittää, vaikka ei ihan kyyhkyläisiä ollakaan .

 

[Yks tavis]

Kaiken sen ajan olemme yhdessä - kun emme työskentele. Siis käytännössö 16 tuntia vuorokaudessa ollaan lähietäisyydellä kotipiirissä.
Yksin emme käy tyttö / poikaporukalla juhlimassa tai kaljoiulla - vaan aina yhdessä mennään jos mennään jonnekin.
Kumpikaan ei halua viettää aikaa kenenkään muun kuin toistemme kanssa ja lomailu / kyläreissut teemme aina yhdessä

 

[Yksi elämä]

Me olemme asuneet kohta 19 vuotta yhdessä, eli olemme "vanha" pari, vaikka nelikymppisinä, eloisina ihmisinä en meitä nyt niin vanhaksi koe. No, me vietämme aikaa yhdessä todella paljon. Mutta tämä on yksi, meille sopiva tapa elää. Meillä on yhteisiä mielenkiinnon kohteita niin paljon, että yhdessä asioiden tekeminen on luontevaa ja ihanaa.

Olen kuitenkin kuullut onnellisista, aivan toisilla tavoin eletyistä elämistä ja liitoista. Tärkeintä oman ja parisuhteen onnellisuuden kannalta minusta on, että ei hae sitä oikeaa mallia muilta. Yksille sopii yhdenlainen elämä ja toisille aivan vastakkainen. Tietysti se on harmi, jos kumppanusten toiveet ovat vastakkaisia. Varmaan aloittajan kannattaa keskustella miehensä kanssa. Miettikää, kuinka erilaiset toiveet teillä on, mistä se johtuu ja kuinka sovittaisitte toiveenne niin, että molemmat ovat tyytyväisiä.

Jos ette pääse yhteisymmärrykseen, sitten on tietenkin mietittävä, onko suhteessanne jotain niin antoisaa, että silti haluat sitä jatkaa, sopeutuen tilanteeseen ja keksimällä tosiaan riittävästi yksin tai muiden ihmisten kanssa tehtäviä asioita. Tai sitten toteatte, että ette ehkä ole toisillenne "ne oikeat" ja toivotatte toisillenne hyvää jatkoa, toivottavasti ystävinä.

 

[alkuper]

...yksin istumassa iltaa kotona. Mies on taas lähtenyt - mihinkäs muualle, kuin kaljalle kavereidensa kanssa. Vastahan tässä pari päivää sitten viimeksi oli puhetta, että nyt kun olen raskaana ja nämä pitkät yksinäiset illat tuntuvat ehkä siksi erityisen yksinäisiltä, hän informoi iltamenoistaan hyvissä ajoin - edellisenä päivänä tai edes saman päivän aikana (ei siis vasta sillä hetkellä, kun hän lähtee ovesta). Että saan jotenkin henkisesti varautua olemaan illan yksin.
Vaan kun itse erehdyin tänään tapaamaan pari kaveria tuossa päivällä, niin hän tietenkin käytti sitä tekosyynä lähteä baariin vastoin itse tekemäänsä sopimusta. Koska siis jos minä kehtaan tavata jonkun ystäväni, niin hänellä onkin oikeus sitten poiketa sopimuksesta, josta juuri vannoi pitävänsä kiinni.
Että se siitä keskustelusta ja yhteisten pelisääntöjen luomisesta. Luodaan pelisääntöjä, joista sitten heti tarpeen tullen etsitään joku porsaanreikä, jonka perusteella pääsee taas tärkeimpään päämääräänsä eli ryyppäämään hetken mielijohteesta (jostain syystä kun hänestä ei kai ole kivaa lähteä ulos suunnitellusti).
En enää tiedä mitä keksisin. Tarvitaanko tässä jo lakimiestä muotoilemaan meidän sopimuksemme kirjallisesti?

 

[alkuper]

...tämä on tämä meidän suhteen toinen kompastuskivi. Eli että mies menee miten tykkää ja minä, alussa kuvaamani ongelman lisäksi, vietän paljon aikaa yksin viikonloppuiltoina.
On annettu ehdotuksia, että puhukaa ja sopikaa pelisäännöistä. Onhan näistä kaikista asioista puhuttu ja sopimuksia tehty, mutta kai ne sitten pitäisi olla kirjallisena allekirjoitusten kera + joku sanktiouhka päälle. Vai kuinka te muut saatte sopimukset tuotua käytäntöön?

 

[alkuperäiselle]

Kyllä minun mieheni ainakin tietää että minä olen ykkönen tai muuten lähden. En minä mitään prinsessakohtelua kaipaa, mutta olen kuitenkin etusijalla kavereihin ja ryyppäämiseen nähden. Eikä se ole mikään sopimus vaan ihan päivänselvä asia molemmille, avopuoliso tulee ensin.

Alkuperäiselle, eikö sitä tulevan isänkin pitäisi vähän rauhoittua?! Juokseeko hän sittenkin baareissa kun vauva syntyy, itkee ja vaatii huomiota. Yksinhuoltajaäiti saat olla vaikka olisit suhteessakin... Minä en tuollaisen miehen kanssa olisi edes harkinnut lapsen hankintaa.

 

[alkuper]

Miettikää, kuinka erilaiset toiveet teillä on, mistä se johtuu ja kuinka sovittaisitte toiveenne niin, että molemmat ovat tyytyväisiä.

Jos ette pääse yhteisymmärrykseen, sitten on tietenkin mietittävä, onko suhteessanne jotain niin antoisaa, että silti haluat sitä jatkaa, sopeutuen tilanteeseen ja keksimällä tosiaan riittävästi yksin tai muiden ihmisten kanssa tehtäviä asioita. Tai sitten toteatte, että ette ehkä ole toisillenne "ne oikeat" ja toivotatte toisillenne hyvää jatkoa, toivottavasti ystävinä.

Se meillä ehkä onkin erikoinen ongelma, että puheen tasolla olemme samaa mieltä. Mies kai keskustellessaan puhuu järjellään ja niin kuin itsekin h a l u a i s i asioiden olevan ja itsensä toimivan. Vaan sitten kun ollaan tositilanteessa, niin hänellä kai tunteet vievät voiton ja hän tekeekin asioita - ei niin kuin on itsekin päättänyt ja miten on sovittu vaan niinkuin juuri sillä hetkellä tuntuu eli "ei kiinnosta", "ei huvita", "ei jaksa" (kun ehdotan jotakin yhteistä puuhaa) tai "mä haluan nyt juhlimaan ja sillä siisti".

Tulee mieleen, et yrittääkö mies liikaa vääntää itseään johonkin muottiin mielummin kuin toteais itse, et ei hänestä vain ole tällaiseen suhteeseen? Olen tuhannesti sanonut, että hei, maailmasta aivan takuuvarmasti löytyy joku, jonka kanssa hänen ei tarvitsisi yrittää olla jotakin muuta kuin oma itsensä. Että en estä, jos hän päättää lähteä, mutta kun hän ei halua lopettaa suhdetta vaan itse vannoo ja vakuuttaa, että kyllä hän nyt muuttuu. Jotenkin joskus tuntuu ihan, että hän pitää lupauksillaan ja vakuutteluillaan minuakin jotenkin vankinaan. Estää minuakin löytämästä parempaa kumppania. (Tosin olen jo jonkin aikaa miettinyt sellaistakin vaihtoehtoa, etten enää lähtisi sitoutumaan kehenkään vaan todella opettelisin elämään itsenäisesti. Joku kommuuni-tyyppinen vaihtoehto voisi sopia minulle itseasiassa paremmin.)

Melkein kuin eläisin jonkun alkoholistin kanssa, joka lupaa ja vannoo ja kerta toisensa jälkeen pettää ikiomat lupauksensa. Tää on yhtä toiveikkuuden ja pettymysten vuoristorataa!

Siitäkin on puhuttu, että onko hän ehkä jotenkin masentunut, kun arjen pienet ilot eivät tunnu hänestä miltään vaan jotenkin hän kaipaa jotakin huippukokemuksia (ryyppääminen, viehekalastus, nettipelaaminen, seksi jne.). Tuntuu, että vauvan tulokin on hänelle joku extremekokemus. Hän kommentoi raskautta, että vihdoinkin meidän elämässä tapahtuu jotakin jännää. En tiedä sitten miten hän sopeutuu sitten siihen vauvaperheen arkeen. Ovatko odotuksensa kovinkaan realistiset. En odota mitään. Olen jo henkisesti valmistautunut yksinhuoltajuuteen.

Olen ehdottanut, että hän menisi puhumaan tästä "mikään ei tunnu miltään"-asiasta lääkärille, mutta kun hän ei suostu. Tai siis on suostunut puheissaan, mutta tässäkään puheet ei ole siirtyneet käytäntöön. Ja on suostunut siihenkin, että lähdemme selvittelemään asioita terapeutille/neuvolapsykologille, mutta yksin olen tuolla psykologilla joutunut käymään ja terapia-ajat on peruttu, kun hänelle on ilmaantunut aina jokin pakottava este.

Onko tässä itseasiassa kyse siitä, että hän pelkää yksinäisyyttä ja ilman parisuhdetta olemista niin paljon, että haluaa siksi pakottaa itsekin itsensä minun muottiini? Ja että kuitenkin hänellä on samaan aikaan valtava tarve (mielestäni aivan ymmärrettävää) toteuttaa itseään ja elää omannäköistään elämää ja tämä puoli tulee sitten esiin jatkuvana lupausten pettämisenä jne.? Hän haluaa olla yhdessä, mutta haluaa samalla pyristellä irti. Yrittää olla kiltti, jotta häntä ei hylättäisi, mutta samaan aikaan haluaisi itsenäistyä ja olla oma itsensä?

 

[Katsele rauhassa...]

Odottaisin nyt että se vauva ensin syntyy ja katselisin menoa sen jälkeen jonkun aikaa... Varmaan ainakin puoli vuotta. Jos tuossa vaiheessa ei näy mitään parannuksen merkkejä, vaan elämä kävisi entistä rankemmista, alkaisin miettimään muita vaihtoehtoja...

Mies voi muuttua suuntaan tai toiseen vauvan synnyttyä. Joillakin miehillä saattaa mennä yli parikin vuotta vauvan syntymästä, että heräävät todellisuuteen... Kun vauvasta alkaa kehittyä "ihminen", niin se saattaa vasta herättää miehen paremmin.

 

[sivupersoona.]

Kyllähän tuo vähän luonnoton parisuhde on. Mies ryyppää kokoajan ja pettää lupauksensa. Vaimo on yksin kotona. Ei tuo meillä toimisi viikkoa pitempään, kun vaimoni lähtisi ja itse tiedostan sen.
Eikö hän ole milloinkaan osannut luopua ystävistään, kun teidät on kohdannut? Minulle ainakin kävi sillälailla, kun vaimoni kohtasin niin ystävät väheni, ja muutenkin ystäväpiiri harveni sitämukaa, kun kukin avioitui.

 

[alkuper]

Ja keskusteltu nimenomaan siitä, että haluaako mies luopua näistä lupauksistaan, että siis puretaanko yhteiset sopimukset vai jääkö ne ennalleen ja hän yrittää pitää niistä ihan oikeasti kiinni - ei keksi verukkeita ja tapoja kiertää sopimus vaan toimii välillä myös sen hetkisiä tunteitaan ja impulssejaan vastaan tai edes kieltäytyy nätisti (ei siis mennä aina hänen fiiliksensä mukaan eli esim. "en nyt tule kun ei nyt juuri satu huvittamaan ja sillä siisti" tai "mä lähden nyt baariin, koska tuntuu siltä, että haluan nyt mennä").

Aluksi mies sanoi, ettei aio vastata tähän mitään. -"Miksi et?" -"En vain halua". Lopulta saatiin kuitenkin sovittua, että hän miettii asiaa omassa rauhassaan ja ilmoittaa klo 12 tänään mihin ratkaisuun on päätynyt.

Eli lupaukset, joista nyt on kyse ovat:
a) Mies ilmoittaa baariinlähdöstä/muusta juopottelusta etukäteen, jotta minä saan aikaa varautua yksinoloon - mennä vaikka vanhemmille yöksi tai muuten vain valmistautua, etten joudu yllättäen muhimaan yksinäisyydessä ja makaa valveilla koko yötä. Myös jotta vältymme turhilta riidoilta ja jotta saan järjestettyä jotakin puuhaa/seuraa seuraavaksi päiväksi, jolloin hän tavallisesti nukkuu iltaan saakka. Tämä sopimus koskee vain raskausaikaa ja jatkuu myös jonkin aikaa synnytyksen jälkeen, kunnes olen hormoneiltani taas tasapainossa enkä enää koe asiaa niin vaikeana. Tämä sopimus myös vauvan hyväksi - ettei hän joudu kasvamaan stressihormonikylvyssä.
b) Mies on valmis tekemään asioita kanssani, jotka eivät ehkä häntä niin kauheasti kiinnosta. Jos hän kuitenkin on esim. joskus todella väsynyt tai jotakin, niin voi sanoa, että voitaisiinko kuitenkin nyt olla vaan kotona ja minä lupaan, että en syyllistä häntä tällöin tähän sopimukseen vedoten.

Löytääkö joku tästä sopimuksesta nyt jotakin huomautettavaa? Porsaanreikiä? Tulkinnanvaraisuutta?

Toinen vaihtoehto on siis se, että sopimukset perutaan kokonaan. Eli eliminoidaan edes nuo toistuvat pettymykset ja lupausten pettämiset. Aika sitten näyttää minulle, että pystynkö tyytymään siihen tosiasiaan, että touhuan sitten yksinäni tai jonkun kaverin kanssa ja että miltä tuntuu muutenkin alkaa elämään vähän itsenäisemmin eli tehden jo etukäteen omia viikonloppusuunnitelmia ja toteuttamaan niitä ilman miestä. Tällöin sitten kyllä mieskin saattaa joutua huomaamaan olevansa vaikeassa tilanteessa ts. usein aika yksin, kun en olekaan aina "käytettävissä". Mihin tämä sitten johtaa, se jää nähtäväksi. Suoraan sanottuna, kamalan tyhjältä tällainen näin etukäteen tuntuu, mutta kai sitä on sitten pakko edes kokeilla.

Mietityttää kyllä väkisinkin se, että miksi mä haluan jakaa aikani ensisijaisesti miehen kanssa, mutta hän ei. Ja miksi hän on jotenkin niin uupunut, että pääosa vapaa-ajasta kuluu sohvalla? Ja miksi hän on niin kyllästynyt, pahantuulinen jne...

Mitäs tässä vuoden aikana nyt on tehtykään... Sain hänet kerran sopimukseen vedoten Nuuksioon kävelylle (tietysti ukko aluksi todella pahantuulinen), perjantaina hän tuli autolla suoraan Espalle hetkeksi (taas valittaen miten perseestä jne.), yhden kerran ollaan käyty n. tunnin pikavisiitillä yhden ystäväni ja hänen miehensä luona (tämä meni tosi hyvin!), runsaat kaksi kertaa on käyty ravintolassa syömässä (no se on todella poikkeavan paljon!), kovan vänkäämisen jälkeen sain hänet mukaan ultraääneen (kerran) ja neuvolaan, kerran on käyty puolen tunnin kävelyllä, kerran hän on tullut pyörän kanssa mukaan kun olin ratsastamassa maastossa. Oikeastaan tuntuu, että tässähän oli jo enemmän kuin muistinkaan! Ja valtava poikkeus elämäämme oli yksi viikon matka, jolloin hän oli todella toimelias ja halukas kiertelemään ym. Se oli unelmieni viikko! Ja mä olen todella, todella onnellinen kuin koiranpentu kun hän suostuu johonkin. Ja onnellinen olen siitäkin, että hän haluaa lähteä just esim. sinne kalaan ja mä pääsen mukaan, kunhan elämä ei vain virtaa ohi silmien ohi tv:n ääressä möllöttäen.

 

[45 v takana yhdessä]

Vaikea sinulle on neuvoja antaa. Ainakin tässä on se hyvää, että saat purkaa tuntojasi ja kuunnella toisten ajatuksia.

Lapsi on hyvä ja ainutkertainen lahja elämässä. Kuitenkin tuntuu, että jos mies ei nyt pysty yhteisiin tekemisiin, niin harvoin lapsi sitä asiaa korjaa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.

 

[fatamorgana]

Ymmärrän täysin, että haluat viettää aikaa miehesi kanssa, siitähän parisuhteessa yleisesti ottaen on kysymys. Kuitenkin kehottaisin sinua elämään omaa elämääsi vaikka sitten ilman miehesi seuraa. Vauvan kanssa sitten voinet osallistua erilaisiin äiti-lapsi-piireihin, saada seuraa hiekkalaatikolta tms.? Mistä voisit löytää itsellesi tekemistä ja kavereita, ehkäpä ystäviäkin? Ilmeisesti sinulla ei kauheasti ole muuta seuraa kuin miehesi...? Miten voisit muuttaa tilannetta ja löytää seuraa (en tarkoita pettämistä vaan tuttuja ja kavereita)?

Haluatko todella vanhuksena ajatella, että en sitten elänyt elämääni ollenkaan, kun vain odotin miestäni kotona? Kuulostaa siltä, että miehesi on jollain lailla "keskenkasvuinen", menot määritellään fiiliksen mukaan eikä oikein osata asettua toisen (sinun) asemaan. Tämän palstan myötä vaikuttaa tosi tyypilliselle nuorehkojen miesten ongelmalle, että "tavallinen" elämä ei jaksa kiinnostaa, vaan pitäisi olla koko ajan äärikokemuksia tai vähintään jotain erikoisempaa hauskaa.

Ota vastuu omasta elämästäsi, äläkä suostu olemaan kynnysmattona. Uhkailu, kovistelu tms. tuskin auttaa, kun ei ole auttanut tähänkään saakka. Lähde ulos, keksi tekemistä (tiedän että on helpommin sanottu kuin tehty). Lähde vanhemmillesi yöksi, äläkä odota viime tippaan, että miehesi häipyy klo 22 ovesta baariin, vaikka olit odottanut yhteistä iltaa. Miehesi on tottunut siihen, että olet aina paikalla (halusi hän niin tai ei). Muuta ensin omaa käytöstäsi, niin näet tekeekö se mitään vaikutusta miehesi käytökseen.

 

[Sädetikku]

Eli lupaukset, joista nyt on kyse ovat:
a) Mies ilmoittaa baariinlähdöstä/muusta juopottelusta etukäteen, jotta minä saan aikaa varautua yksinoloon - mennä vaikka vanhemmille yöksi tai muuten vain valmistautua, etten joudu yllättäen muhimaan yksinäisyydessä ja makaa valveilla koko yötä. Myös jotta vältymme turhilta riidoilta ja jotta saan järjestettyä jotakin puuhaa/seuraa seuraavaksi päiväksi, jolloin hän tavallisesti nukkuu iltaan saakka. Tämä sopimus koskee vain raskausaikaa ja jatkuu myös jonkin aikaa synnytyksen jälkeen, kunnes olen hormoneiltani taas tasapainossa enkä enää koe asiaa niin vaikeana. Tämä sopimus myös vauvan hyväksi - ettei hän joudu kasvamaan stressihormonikylvyssä.
b) Mies on valmis tekemään asioita kanssani, jotka eivät ehkä häntä niin kauheasti kiinnosta. Jos hän kuitenkin on esim. joskus todella väsynyt tai jotakin, niin voi sanoa, että voitaisiinko kuitenkin nyt olla vaan kotona ja minä lupaan, että en syyllistä häntä tällöin tähän sopimukseen vedoten.

Löytääkö joku tästä sopimuksesta nyt jotakin huomautettavaa? Porsaanreikiä? Tulkinnanvaraisuutta?

Tuossa lopussa tuo "jos hän kuitenkin on esim. JOSKUS todella väsynyt tai jotakin..." on tulkinnanvaraista. Kuinka usein on joskus, 2-3 päivänä viikossa vai esim. joka kolmas kerta kun yrität pyytää häntä johonkin?

En aiemmin kommentoinut, koska vasta luin keskustelun läpi. Enkä kyllä mieheni kanssa niihin onnellisiin pareihin lukeudu. Ja mm. tuo yhteisen tekemisen puuttuminen hiertää meilläkin, no ainakin minua.

Suhdeparametrit meiltä:
syksyllä 9 vuotta yhdessä, 4 asuttu yhdessä
minä 28, mies syksyllä 30
suhteen kunto asteikolla 4-10: ehkä jotain 7
ei lapsia eikä lemmikkejä. Molemmat haluaisimme lapsia ehkä parin vuoden sisällä, kunhan taloudellinen tilanne on varmempi.

 

[alkuper]

Ilmeisesti sinulla ei kauheasti ole muuta seuraa kuin miehesi...?

No olisi kyllä seuraa, mutta ystävät elävät parisuhteessa ja ovat sitoutuneita puolestaan parisuhteensa yhteiseen toimintaan. Siksi tuota seuraa on vaikea saada lyhyellä varoitusajalla. Sinkkukavereita ei oikeastaan olekaan. Ja sitten on kyllä sekin ongelma, että miehen torjunnat jne. vaikuttaa aina mun mielialaan ja on lisäksi jotenkin vaikea yrittää innostaa jotakin kaveria mukaan jonnekin kun jotenkin se kaveri kun tuntuu siinä tilanteessa sit olevan mulle vain se hätävara ja tuntuu suorastaan petokselta kun ei nyt ehkä ihan aidosti halua tavata juuri kyseistä ihmistä, mutta pyytää sitä seurakseen paremman puutteessa.

Eli sitä mä oon täs just yrittänyt et mä voisin sopia etukäteen menoja kavereiden kanssa kun mieskin vähän infois etukäteen omista menoistaan, kun silloin kun se ei kerro mulle mitään suunnitelmistaan se on jotenkin hankalaa kun sit jää nuo harvatkin kerran yhdessä miehen kanssa väliin jos olen varmuuden vuoksi sopinut kaikenlaisia menoja itelleni. Eli kun hän sitten kerrankin haluaisi jotakin kanssani tehdä, niin mulla onkin joku sovittu meno (kuten eilen) hän sitten jotenkin harmistuu ja mua itseänikin silloin harmittaa kun tietysti tekisin sit sen mieheni kans kaikkein mieluiten jotakin. Ja mä en sit taas halua tehdä ystäville viime hetken ohareita. Et en tulekaan kun tuli nyt muuta eteen...

Tästä kaikesta tulee jotenkin sellanen olo että olen kuin puun ja kuoren välissä, et välttelen sopimasta menoja kavereiden kanssa jos mies nyt ehkä ens viikonloppuna haluaisikin tehdä jotakin ja sit se ei haluakaan ja... Kun se edes sanois nätisti et se ei jaksa,mutta kun sen kieltäytymisen syy on yleensä kai aina pahantuulisuus ja silloin hän ei mieti yhtään miten asian sanoo. Se vaan niin jyrkästi sanoo, että EI KÄY! MÄ EN NYT LÄHDE! MUA EI NYT KIINNOSTA, USKO NYT! Eikä ole oikein mitään mikä sais sen muuttamaan mielensä. Ja täs on nyt alkanut käymään niinkin, että mä sit yritän miettiä mistä se mies tykkäis ja saan jo suoranaisia paineita siitä että mitä nyt ehdottaisin. Ja ei niitä tosiaan ole niitä asioita joista se jaksais innostua. Ainakaan ei sellaiset jutut kelpaa, jota kerran jo kokeiltu. Eli kun ollaan kerran oltu esim uimahallissa tän seitsemän vuoden aikana niin se siitä sitten.

Kai se sit lähtis johonkin kuumailmapallolennolle jos mä maksaisin, mut mistä mä sit keksin kerran viikossa jotain tällasta supermielenkiintoista?

 

[alkuper]

Lopulta saatiin kuitenkin sovittua, että hän miettii asiaa omassa rauhassaan ja ilmoittaa klo 12 tänään mihin ratkaisuun on päätynyt.

Nyt on sitten kello 12.26. Ei ole tullut mitään vastausta.

 

[alkuper]

Lupaa yrittää olla aktiivisempi, olla käymättä ulkona, mut kaljalla pitää voida käydä. Täs nyt sit ainakin on todella runsaasti tulkinnanvaraa.

 

[sivupersoona.]

Siinäpä se ongelman ydin on, millä miehenne saisi ymmärtämään miten tärkeä rakkauden muoto teille on kahdenkeskinen aika. Miehenne kun ei tunne sitä tarvetta, niin hän ei sitä halua käyttääkään. Jos hän sen ymmärtäisi kuinka tärkeää se on teille, niin hän varmasti haluaisi viettää kahdenkeskistä aikaa.
Lapsihan myös voi helpottaa tuota tilannetta, kun on kenen kanssa touhuta. Ei se tietysti miestä korvaa, mutta tilanne voi helpottua.
Alkoholiko ne väsymykset miehelle aiheuttaa?

 

[sivupersoona.]

Siinäpä se ongelman ydin on, millä miehenne saisi ymmärtämään miten tärkeä rakkauden muoto teille on kahdenkeskinen aika. Miehenne kun ei tunne sitä tarvetta, niin hän ei sitä halua käyttääkään. Jos hän sen ymmärtäisi kuinka tärkeää se on teille, niin hän varmasti haluaisi viettää kahdenkeskistä aikaa.
Lapsihan myös voi helpottaa tuota tilannetta, kun on kenen kanssa touhuta. Ei se tietysti miestä korvaa, mutta tilanne voi helpottua.
Alkoholiko ne väsymykset miehelle aiheuttaa?

 

[45 v takana yhdessä]

Tulee näitä lukiessa vähän sellainen tunne, että yritätköhän liikaa ja ovatkohan raskausajan hormonit vaikuttamassa tähän tilanteeseen.

Jätä mies rauhaan pariksi viikoksi ja mene juuri sinne minne huvittaa. Nythän voit sen vielä tehdä, kun ei ole lasta. Älä kysele, mikä miehelle sopii vaan teet oman halusi mukaan juuri niin kuin mieskin kertomustesi perusteella tuntuu tekevän. Kun ei kerran puhuminen ja asioista sopiminen pelaa, niin joskus oman lääkkeen maistelu saattaa toimia paremmin kuin kova yrittäminen ja ehtojen asettelu.

Ethän nytkään pääse asioita yhdessä tekemään niin ihan sama kokeilla tätäkin.