Onko vielä aikaa?

[surusilmä*]

Meille tuli avokkini/kihlattuni kanssa ero. Tilanne on sikäli ongelmallinen, että joudun olosuhteiden pakosta asumaan vielä saman katon alla hänen kanssaan. Älkää kysykö, mitä ne "pakot" ovat, ne vaan ovat (lähinnä työkuvioita). Mies sanoi suoraan puolitoista viikkoa sitten, että kaipaa vapautta ja yksin oloa. Tunteita hänellä edelleen on minua kohtaan, ne eivät kuulemma ole muuttuneet - paitsi ettei hän nyt halua seurustella. Kaikki tuli kyllä kuin salama kirkkaalta taivaalta, mitään ongelmia meillä ei ole kahden vuoden aikana liiemmälti ollut, seksi luistaa.. kaikki on ollut monin tavoin ihanaa. Sen tiedän, ettei uutta naistakaan ole kuvioissa, eli se ei ole eron syy. Se olisikin helppoa, silloin en miettisi tätäkään yhteenpaluuta!!

Rakastan miestäni valtavasti. Nyt olen ollut heikoilla jäillä ja itkenyt mielettömiä määriä. En pysty ymmärtämään, miksi näin kävi. Vielä erouutista edeltävänä päivänä soittelimme (hän soitteli, on aktiivisempi osapuoli siinä hommassa) ja kaikki oli aivan OK. Enkö sitten vain osannut lukea hänen naamaansa vai mistä hemmetistä nyt yhtäkkiä alkoi tuulla?

Haluan, että meillä on vielä joskus mahdollista olla yhdessä. Hän on Se Oikea, mitä minuun tulee.. Kun nyt kesän menee ja rellestää, niin syksyllähän tilanne voisi olla jo toinen..??

En kestä tätä!!

 

[Ilosilmä]

Heh! Hienoa! Jälleen yksi mies tuli järkiinsä. Lisää näitä!

 

[surusilmä*]

 

[Meikämaija]

Tuollaista ei tapahtu yhtäkkisesti, mietihän, mitä et ole halunnut nähdä/huomata. Kumppani on ihan varmasti pohtinut asiaa jonkin aikaa, antanut hienovaraisia vinkkejä ja käyttäytynyt hieman toisin kuin ennen.

Kyllä parisuhteessa eletään erilaisia aikoja, mutta jos toinen haluaa muutosta noinkin radikaalisti, on sen takana aina enemmän, kuin päälle näkyy. Hän haluaa pehmentää tilannetta, tunteet eivät lopahda yhtäkkiä kokonaan muutostenkaan myötä, joten siinä mielessä hän ei suorastaan puhu muunnettua totuutta. Hän haluaa antaa sinullekin aikaa tottua uuteen tilanteeseen.

En tiedä, onko se parempi vai pahempi. Minun mielipiteeni on, että jos itse tietää, että haluaa vapautensa kokonaan, pitää vapauttaa toinenkin turhista toiveista. Pitkitetty tuska on pahinta, parasta on surra kunnolla, vihatakin, jotta pystyy taas elämään eteenpäin.

Jos haluat pitää itsestäsi kunnolla huolta, älä jää roikkumaan edes ajatuksissasi tähän suhteeseen, vaan tee töitä irtautumisen eteen. Sama asia tulee eteen uudelleenkin mitä todennäköisimmin, jos jatkatte yhdessä. Taustalla on muutakin, kun äkillinen vapaudenkaipuu, mitä, sen näyttää aika. Älä ylläty, jos sieltä tuleekin vastaan uusi ihastus, joka tällä hetkellä ei välttämättä ole muuta kuin miehen huomio siitä, että hän on valmis ihastumaan muihinkin. Se on kuitenkin sellainen merkki tuossa vaiheessa parisuhdetta, että se on otettava vakavasti. Jos mies on reagoinut sellaiseen, mielestäni hän on tehnyt oikein.

Hanki oma asunto pikimmiten, et pääse toipumisen alkuun nykyisessä olosuhteessa.

 

[Korven kasvatti]

Sama tilanne minulla, paitsi että olen mies.
Avokki ilmoitti haluavansa olla yksin. Asia tuli, kuin salama kirkkaalta taivaalta minulle, koska oli puhutellut minua miehenään. Myös minä toivon,että vielä päivä paistaisi risukasaan. Me kyllä olemme yli 5 kymppisiä. Liekö vaihdevuosi mielenmuutoksista kysymys. Näin minä ainakin itseäni lohdutan. Olisi mukava kuulla iäkkäimpien mielipiteitä, että "heiluuko" mieliala noin nopeasti. Olimme yhdessä yli 7 vuotta. Mitään riitaa ei ole ollut. Keskustelu yhteydessä kyllä olemme edelleen.
Jaksamisiin !

 

[surusilmä*]

Mitään riitoja ei ollut, ennen kuin juhannuksena - minun syy, myönnetään. Ihan typerä ja turha riita, jossa tuli sanottua paljon liikaa ja turhaa. Anteeksi olen pyytänyt, useita kertoja.. Sitä ennen koko ajan yhteistä aikaa, halimisia, suukotuksia ja mieskin selitti JUHANNUSAATTONA innoissaan, kuinka otetaan kesämökki semmoseksi kesäkodiksi, jossa vietetään sitten enemmän yhteistä aikaa.

Isänsä kanssa on myös puhunut, mies meinaan, ja isä minulle. Mitään uutta naista ei ole kuvioissa eikä eron syy ole siinä. Se on se oman vapauden haenta.. voi jestas mie olen rikki.

Voimia korven kasvatillekin.. näistä omista vähistä.

 

[Ystäväni]

Paras kaverini koki saman ja kuviossa oli lapsikin. Mies oli esimerkillinen perheenisä, hoiti lasta ja kotia. Uutinen omasta vapaudentarpeesta tuli täysin yllättäen ja mies kielsi tiukkaan kuviossa olevan uutta naista.
Meni muutama viikko ja johan tunnusti. Uusi rakkaus oli kuvioissa ollut jo kotvan aikaa.
Ehkä miehen on helppo lähteä selityksittä, säästääkö itseään eniten?

 

[surusilmä*]

en tiedä.. en jaksaisi aatella yhtään mitään.. aattelin hakea saikkua ja lähteä jonnekin huitsin nevadaan..

 

[Yastäväni]

Oletko puhunut asiasta lähimmillesi?
Joskus tuo saikun ottaminen on hyvästä, joskus ei. Yritä jatkaa arkielämää mahdollisimman tavallisesti, tapaa ystäviä, puhu heille.
Ja muista, älä syyllistä itseäsi- kumppanisi on ollut kypsymätön, ei kykene sitoutumaan. Älä jää nuolemaan näppejä ja olemaan uhrin osassa. Pää pystyyn ja näytä, että pärjäät ilman häntäkin. Osta uusia vaatteita, muuta tyyliäsi, toteuta joku asia, mistä olet haaveillut.
Halaus sinulle.

 

[Kohtalotoveri]

Minulla prikulleen samanlainen kuvio takanani, erosta (siitä viimeisimmästä) on jo yli puolitoista vuotta aikaa. Ensimmäinen ero tuli melkein tasan kahden vuoden jälkeen seurustelun aloittamisesta. Olin kovin rakastunut. En nähnyt mitään merkkejä tulevasta, miehen eron julistus tuli aivan puun takaa. Järkytyin, otin sairaslomaa. Hyväksyin tilanteen, jäin odottamaan yhteen paluuta. Tapailimme silloin tällöin, yleensä satunnaisen seksin merkeissä. Mies otti vapaudestaan kaiken irti siihen asti kunnes kerroin itse tavanneeni mukavan miehen, aikaa oli kulunut runsas puoli vuotta. Mies järkyttyi, syytti minua pettämisestä, vähätteli erovaihettamme, olimmehan tapailleet satunnaisesti hänen ehdoillaan. Palasimme yhteen erotaksemme jälleen puoli vuotta myöhemmin. Mikään ei ollut muuttunut, mies ei osannut/halunnut/kyennyt sitoutumaan. Tällä kertaa minä tein eropäätöksen ja se myös piti. Mies lähetteli melko pitkään senkin jälkeen kännissä tekstiviestejä, joissa kaipaili ”vanhoja hyviä aikoja”.

Pysyvää suhdetta ei voi rakentaa ilman, että molemmat osapuolet ovat yhtä sitoutuneita siihen. Muista se. Et pysty yksin pitämään suhdettanne elossa, jos mies päättää elää toisin. Onnistumisen mahdollisuuksia ei ole. Yhteen palaaminen on aina mahdollista, toisilla tämänkaltainen kriisi vahvistaa suhdetta, useimmilla ei.

Toivon sulle voimia tuskan hetkinäsi. Ajan kanssa toivut kyllä, niin huonolta lääkkeeltä ja ironiselta kuin se nyt kuulostaakin. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että vasta nyt melkein kahden vuoden jälkeen alkaa helpottaa katkeruus ja suoranainen viha. Nyt voi kohta sanoa vilpittömästi, että toivon eksälleni kaikkea hyvää valitsemallaan tiellä. Tiedän myös, että en olisi voinut estää eroa.

Näitä vastaavia tapauksia on historian sivu väärällään. Ei auta muu kuin yrittää löytää uusi ihminen, kenen kanssa rakentaa. Olen ehkä jo sellaisen löytänyt.

 

[surusilmä*]

eilen oli "eri ääni kellossa".. ymmärrän toisaalta tään aikalisän oton.. nyt mies ehdotti, että vietettäis leffailtoja yhdessä ja katottais rauhassa, miten tilanne etenee.. en aio jäädä tuleen makaamaan. Tää järjestely sopii - mutta samalla aion kyllä nyt luukuttaa ittekin täysillä suuntaan ja toiseen! Sovittiin jo likkakaverin kanssa lähdöstä baanalle hieman tuulettaan. Jos ukko ei tajua pitää minusta kiinni eikä ymmärrä, mitä menettää -- hänen ongelmansa se lienee!

Tosin en taida kyetä seurusteluun muiden kanssa vielä PIIIIITKIIIIN aikoihin eikä mulla ole sille suoranaista tarvettakaan. Aikaa on ja sitä rataa.

Pst. kiitos Kohtalotoveri hyvästä kirjoituksesta! Tsemppiä sulle!
Thumbs up! (vai kirjotetaankos se noin??)

 

[Skipper23]

Hejsan.

Sama tilanne täälläkin. Ero tuli kuin puun takaa. Vielä pari viikkoa ennen mies oli oma-aloitteisesti vannonut rakkauttaan, suunnitteli yhteisiä kesämenoja yms. Sitten räjähti. 3 kk olen nyt rämpinyt surussa. Ja vielä kuukausi yhteisasumista miehen kanssa, syystä että elokuussa muutan toiselle paikkakunnalle oppisopimuskoulutukseen.

Meilläkin ihana hellä, rakastava, lämmin mies, joka tykkäsi olla sylissä ja silitettävänä ihan omasta halustaan, kaipasikin yhtäkkiä hirveästi vapautta ja omaa tilaa. Ei kiinnosta kuulemma seurustella. 1 kk eron jälkeen hänen sydämensä sykki jo toiselle..että mönkään meni ainakin ne "poikamieselämä" -suunnitelmat.

Minä yritän elää omaa elämääni ja olen sen tehnytkin. Ollut paljon kavereiden kanssa. Mutta kyllä silti vieläkin sattuu sydämeen. En enää ikävöi miestä kovinkaan paljoa, mutta itkettää miten tässä näin kävi. Hänkin tuntui minulle siltä oikealta. Sovimme mielestämme niin hyvin yhteen. Surettaa mihin hävisi se ihana mies, johon 5 vuotta sitten rakastuin.

Minäkin pari kk odottelin, että mies muuttaisi mieltänsä. Enää sillä ei ole niin väliä. Eipä exäni mikään etäinen ole vieläkään, yhdessä kun asutaan...Välillä hän oikein kiltti ja huomaavainen. On sanonut rakastavansa, halailee...olen hänelle selvästi vielä tärkeä. Mutta jotain puuttuu ja toiseen hän on ilmeisesti tällä hetkellä ihastunut. Välillä mietin, että onko tämä vain ohimenevä vaihe..että ehkä hän hurjan menokesän jälkeen haluaa taas syksyllä tuttuun ja turvalliseen kainalooni. Mutta turhaa sillä vaivata päätänsä..yritän nyt itse katsoa vain eteenpäin.

Minä olen sentään jutellut exäni kanssa asioista....ja vaikka ero pikaiselta päätökseltä minusta tuntuikin, oli exä pohtinut sitä jo pidemmän aikaa. Ei vain saanut sanottua. Helpompaa ehkä olisi, että minustakin olisi tuntunut jo jonkin aikaa, että meillä menee helposti. Näin ehkä teilläkin kävi.

Pari kuukautta kun kuluu, et ehkä ottaisikaan miestäsi enää takaisin. Eroprosessi on niin kivulias...niin monet itkut itketty....Minä en ainakaan uskoisi voivani luottaa enää mieheen joka on minut kertaalleen jo hylännyt. Miksei tekisi sitä taas uudestaan..kyllä se olisi heikoilla jäillä kävelyä.

Tällä hetkellä tunteet menevät kyllä aika laidasta laitaan...surusta vihaan..välillä helpotuksen tunteeseen. Tuntuu, että exäni pitää 5 vuotta kestänyttä suhdettamme pilkkanaan, kun tuosta noin vain voi heittää sen menemään.

Koita ap pärjätä. Kyllä kaikki järjestyy.

Anteeksi kirjoitukseni, joka on hieman tajunnanvirtamuodossa.

 

[Maija]

Sama juttu. Mies ilmoitti viime syksynä täysin yllättäen, että ei halua enää seurustella, haluaa olla yksin. En voinut muuta kuin päästää menemään, vaikka olin ihan sokissa. Meni reilu kuukausi, kunnes mies huomasi, mitä menetti. Ei se poikamieselämä ja baaripokat ollutkaan mitenkään kivaa. Pitkään mietin, otanko takasin. Voiko vielä luottaa ja korjaantuuko särkynyt sydän koskaan? Lopulta palattiin yhteen ja nyt elämä taas hymyilee. Meillä menee paremmin ku koskaan ja suhteeseen on löytyny ihan uusia ulottuvuuksia, kun on kokeillu vähä muutaki elämää. Tietysti nuo meneet vielä surettaa kovastikin, mutta tuollaisen koettelemuksen jälkeen ainakin tietää, että tosissaan rakastetaan toisiamme!

 

[Mimmu]

Voi ei... Tässä alkaa ihan ajattelemaa, että onko pysyviä suhteita olemassakaan... Pelottaa että se oma mieskin yhtäkkiä päättä, että haluaakin olla vapaa. Olen ensimmäinen nainen jonka kanssa asuu yhdessä, koska on aina ennen halunnut pitää kiinni itsenäisyydestään eikä ole ollut varma onko suhde se oikea. Nyt sanoo, että olen hänen se OIKEA ja onnellisesti ollaan saman katon alla. Hän on minun se oikea ja varmaan kuolisin jos ilmottaisi lähtevänsä...

Tuntuu jotenkin niin epäreilulta ja nyt tuntuu että mistään ei voi olla enää varma. Miten tässä pitäisi olla, jollei edes siihen omaan mieheen voi täysin luottaa. Siihen yhteen ja ainoaan ihmiseen jonka puolen käännyn aina kun on murheita ja ongelmia. Siihen ihmiseen, joka kuuntelee ja tarjoaa lohduttavaa olkpäätä. Siihen kenen kanssa nauran, itken ja jaan elämän ilot ja surut. Mihin voin luottaa ellen häneen. Toivon, ettei ap:n kohtalo osu kohdalleni, koska sen jälkeen sana luottamus olisi vain kirosana sanakirjassani...

Voimia ap:lle muille toivon ettei yksikään teistä joudu sitä toiste kokemaan ja että suurin osa ei sitä ikinä tule kokemaankaan!

Pitkästä aikaa jokin keksustelu kosketti ja syvältä ja toi kyynelet silmiin...

 

[JenniX]

Minun mielestäni monelle miehelle tulee se tilanne, että jos ihastuminen johtaa kovin nopeasti avoliittoon, niin mies ei ehdi oikein sopeutua tilanteeseen. Hän saattaa kokea, että hänet on painostettu suhteeseen. Mies kun on sen verran "tyhmä", että hänen pitää saada tuntea, että HÄN on itse tehnyt päätöksen, eikä että hän olisi ollut naisen painostuksen uhri.

Jos mies kokee olevansa painostettu, hän alkaa ottaa etäisyyttä suhteessa. Joskus seurauksena on joko pysyvä tai väliaikainen ero. Minusta esimerkiksi muutaman kuukauden määräaikainen ero voi olla hyväkin ratkaisu, sillä tunteita on helpompi selvittää, kun toinen ei ole koko ajan läsnä.

Kyllähän naisillekin tulee vapaudenkaipuuta varsinkin, jos on nuorena solmittu suhde ja ns. vapaa ja villi elämä on jäänyt kokematta. Tällöin nainenkin saattaa lähteä suhteesta irti ilman ennakkovaroituksia. Myönnän itsekin, että olen ollut jättäjän roolissa. Ongelmana oli se, ettei oikein osannut ottaa puheeksi ongelmia, kun ongelmat eivät olleen sellaisia minun mielestäni hyviä erosyitä (esim. alkoholismi, väkivalta). Sitten ongelmat vain kasaantuivat ja henkinen paine kasvoi. Ei siinä keskellä kaaosta oikein osannut sanoa, että miksi oma olo tuntuu kamalalta ja toisen läsnäolo on yksinomaa ahdistavaa ja painostavaa. Siksi juuri olisikin niin tärkeää, että suhteen alusta asti pystyisi luomaan sellaiset olosuhteet, että vaikeistakin asioista voisi puhua ilman tunnetta, että toinen vähättelee tuntemuksia tai jopa saa kamalan raivarin.

 

[surusilmä*]

Maija; annoit uskoa! olemme nyt "erossa", mutta en jaksa enää olla surullinen. Jostain sain voimaa ja katselen päiviä uusin silmin. Ehkä ton ukon on tosiaan hyvä tutkiskella itteään ja sitä, mitä minussa menetti.. Aloin ittekin miettiä, HUOLINKO enää häntä takaisin, vaikka rakastankin niin että kipeää tekee..

Voimia kaikille, mimmullekin!

((((halaa)))))

 

[Amanda]

Niin, tulin tanne lukemaan kohtalotarinoita kun aamulla mies kertoi puhelimessa ja sanoi etta haluaa erota. On kuulema ollut ihastunut muihin. On niin hirvea olo. Myonnan etta on syyta minussa mutta kylla myos hanessakin. Ei ole kuulema enaa varma tunteistaan.

Aika hankala homma vaan kun ollaan juuri aloittamassa talon rakentamista. Pankkilaina allekirjoitettiin viime viikolla, talopaketti on allekirjoitettu viime kuussa.

Mitenkahan tasta selviaa. Toivottavasti jotenkin.

 

[surusilmä*]

Voi ei.. AMANDA; isosti voimahaleja sinulle.. alussa sitä on kuin heikoilla jäillä ja rikki revitty sisältä pieniksi palasiksi.. .. mutta aikaa myöten mullakin itku loppui ja elän nyt näin. Toivottavasti saat uskoa ja voimaa huomiseen joistain näistä kirjoituksista.. ja valoa alkaa näkyä tunnelin päässä!
*rutistus*

 

[särkynyt]

Voimia antava viestiketju. tai sitten ei... kohtalotovereita tuntuu olevan. noin kävi minullekin. Puun takaa lauantai iltana kun piti sopia tekemisistä ja menemisistä alkaneella lomallani... ei halua jatkaa. tykkää ja tuntee jopa mustasukkaisuutta, mutta suurin tunne puuttuu. tietää että minä rakastan, mutta tuntuu ettei sillä ole mitään arvoa - ei olekaan.
kaksi päivää olen itkenyt, yrittänyt nukkua, potenut päänsärkyä joka ei lähde pois. ruoka ei maistu - mikään normaali ei tunnu miltään. suunnaton kipu rinnassa. päätä ei ole joka pystyisi ajattelemaan. olen vaan yhtä isoa särkynyttä sydäntä koko haamu.

miten tästä voi jaksaa eteenpäin...

 

[Rusina]

Amanda hei!
Kerro kuka sen talon halusi ja tilasi. Miten se tehtiin yhteisesti? Puhu nyt totta.
Harva mies haluaa nopeasti talopakettia lasta ja koko sotkua. Miehn tulee saada itse päätää omassa tahdissaan.

 

[surusilmä*]

Voimia antava viestiketju. tai sitten ei... kohtalotovereita tuntuu olevan. noin kävi minullekin. Puun takaa lauantai iltana kun piti sopia tekemisistä ja menemisistä alkaneella lomallani... ei halua jatkaa. tykkää ja tuntee jopa mustasukkaisuutta, mutta suurin tunne puuttuu. tietää että minä rakastan, mutta tuntuu ettei sillä ole mitään arvoa - ei olekaan.
kaksi päivää olen itkenyt, yrittänyt nukkua, potenut päänsärkyä joka ei lähde pois. ruoka ei maistu - mikään normaali ei tunnu miltään. suunnaton kipu rinnassa. päätä ei ole joka pystyisi ajattelemaan. olen vaan yhtä isoa särkynyttä sydäntä koko haamu.

miten tästä voi jaksaa eteenpäin...

Kyllä sie selviät. Miekin olen selvinnyt suurimmasta kivusta - jotenkuten. Tällä hetkellä en tiedä, palaammeko yhteen, mutta mies on "lähentynyt" paljon siitä, mitä oli yli kk sitten. Kertoo jopa potevansa halipulaa, niinkuin silloin joskus kun kirjoiteltiin Rakastan häntä ja haluan hänet takaisin hinnalla millä hyvänsä, mutta en ole alkanut tehdä erosta rumaa, ilkeää tai syyttelevää. Hän halusi miettiä asioita rauhassa yksin, samanlainen tunne kuulemma kuin sinun miehellesi iski. Se jokin isompi juttu sisältä puuttuu. Se tulee takaisin, minä uskon. Sinunkaan ei pidä tietysti heittää toivoasi nurkkaan - joskus tommonen mietintäbreikki on vaan hyväksi.

Laitoin tässä kerran kaverilleni tekstiviestin, missä pohdin, "kannattaako sielunkumppanista luovuttaa ilman että pyrkii selvittämään asiat? Ja että nykymaailmassa annetaan periksi aivan liian helposti, se on vikana! " Vahingossa klikkasin viestin myös tälle miehelleni.. Luulen, että hän on alkanut pohtia asiaa tosissaan, kun tilanne on saanut semmoisen käänteen..

Voimia sinulle, en voi muuta sanoa. Minulla meni liki 3 viikkoa itkiessä, en syönyt, laihduin tietysti ja surin vaan. Nyt olen alkanut päästä takaisin jaloilleni. Ehkäpä tämä tästä -- jotenkin asiat aina lutviutuvat.

 

[petomaani]

yhteen, kirjoitin tuon alkuperäisen tarinani eri nimimerkillä ennen tänne rekisteröitymistä.