Onko tämä jotenkin sekoamisen esiaste?

[vieras]

Yksi lapsistamme aiotaan pakkohuostaanottaa, siksi koska hän karkaili koulusta ja on muutenkin hankala (adhd), lastensuojelu on sitä mieltä ettemme voi enää kotona antaa sitä tarvittavaa tukea lapselle. Ja kyllähän meillä hankalaa on ollut vuosia mutta emme kuitenkaan suostu huostaanottoon, joten sitten kuulemma vievät väkisin. Juttu on pitkä ja monimutkainen enkä jaksa siitä nyt enempää kertoa. Olen töissä määräaikaisena, ja koko ajan on uhka että työt loppuu, osa on jo irtisanottu, töissä on muutenkin kovat paineet ja työ on raskasta 3 vuorotyötä. Rahatkin on tiukilla ja on tullut yllättäviä isoja menoja. Meille on sattunut myös muutakin todella ikävää tässä viimeaikoina. Muuten on asiat hyvin, parisuhde voi hyvin ja lapset on terveitä.

Yksi ystäväni tässä eräänä päivänä kysyi, että miten voin olla tässä tilanteessa näin rauhallinen ja ihan kuin mitään ei olisi sattunut. Muutama muukin on ihmetellyt asiaa, jopa mieheni on maininnut että olen omituisen rauhallinen tämän kaiken keskellä. Aloin sitten itsekkin miettimään. En tiedä mistä tämä johtuu, ilmeisesti siirrän ne asiat jonnekkin taka-alalle, en oikeastaan edes mieti niitä. Jos joku kyselee miten jaksatte, niin melkein hermostun, enkä jaksa jauhaa asioistamme. Mieheni kanssa kyllä puhutaan, mutta muuten en vaan yksinkertaisesti jaksa miettiä tätä kaikkea.

Nyt olen alkanut pohtia, että leviääkö mulla jossain vaiheessa pää. Kun tarpeeksi on tullut huolia kannettavaksi niin kauan ihmisen sietokyky kestää, vai muuttuuko sitä välinpitämättömäksi? Vai olenko mä jo nyt jonkinlaisessa psykoosissa? Olen siis ihan normaali oma itseni, en mitenkään flekmaattinen tai ylienerginen, nukun todella hyvin vaikka yöunet jääkin lyhyeksi, syön normaalisti. Tuntuu vaan että mua ei hetkauta mikään. En koe olevani edes tippaakaan masentunut (mulla on kokemusta siitäkin, eli tunnistaisin kyllä oireet).

 

[vieras]

Kyllä vaikutat ihan järkevältä. Olisiko niin, että olet mielessäsi prosessoinut asiaa jo niin kauan, että päätyisit itsekin tuohon ratkaisuun jos sitä ei sinulle pakolla tuotaisi eteen? Ja toinen voi olla se, että olet kaikkesi tehnyt, pakkohuostaanotolle et juuri mitään voi, eli et voi kuin hyväksyä asian. Ihmismieli onneksi toimii juuri kuvaamallasi tavalla, tietenkin on niitä jotka sekoavat. Voimia sinulle ja kukapa paremmin tietäisi lapsensa tarpeet kuin oma äiti. Mutta onneksi huostaanotto ei ole kuolema... elämä jatkuu.