vierailija
Olen jo kolmekymppinen, mutta olen vasta lähiaikoina alkanut miettimään näitä asioita lapsuudessani. Isäni ei ole ikinä ollut mitenkään väkivaltainen ja on osannut rakkauttakin näyttää. Mutta koko elämäni ajan, niin nuoresta lähtien kun muistan, hän on aina muiden ihmisten (ihan sama ketä on ollut läsnä) seurassa yrittänyt tehdä minua naurunalaiseksi, esim pienenä ollessani kylässä puristanut kättäni että alan itkemään ja tämän jälkeen nauranut kaikille kuinka typerä ja säälittävä olen. Aina kun olin lapsena vihainen tai surullinen yms hän nauroi niin kovaa kun osasi ja muisti aina mainita kaikille kuinka säälittävä olen. Mitään minun tekemisiäni hän ei ota vakavasti, aina teen kaiken väärin. Kun koiramme kuoli ollessani 10-vuotias ja kerroin siitä hänelle itkien, sama meno jatkui, muistan kuinka hän ihan tekonaurulla nauroi niin lujaa kun pystyi että varmasti ymmärrän säälittävyyteni. Minun on aina ollut hel*etin vaikea näyttää tunteitani. Esim jos tulen iloiseksi niin en vain osaa näyttää sitä muille. Olen vain naama peruslukemilla. Olen miettinyt että onko mahdollista että isäni käytös olisi jättänyt minuun jälkiä. Epäilen tätä koska aina kun luen ihmisten kokemuksia huonoista vanhemmista ne ovat luokkaa, vedetty turpaan päivittäin, käytetty seksuaalisesti hyväkseen, pidetty nälässä yms. Tämän vuoksi en kehtaa kasvotusten tästä kenellekään sanoa koska kokemani asiat ovat niin minimaalisia. Onko täällä muilla vastaavanlaisia kokemuksia.