Onko täällä muita, joiden isoisä/isä oli sodassa?

Mun pappa kuoli jo melkein 20v sitten, mutta silti hänen kokemuksensa vaikuttavat vielä tänäkin päivänä. Pappaa siis ammuttiin sodassa päähän. Tämä ja sodan kauhut yleensä teki papasta "hirviön", joka joi, hakkasi mummua ja jahtasi puukolla oikein vihastuksissaan yms.. meille lapsenlapsille oli aina ihana.

Mun isä ei ole koskaan käsitellyt lapsuuttaan, väkivalta ei periytynyt, mutta alkoholismi kyllä. isä on kyllä jaksanut kouluttautua hyvään ammattiin, mutta muuten on jotenkin eristäytynyt meistä läheisistä ja muutenkin jotenkin rajoittunut. Kun vanhemmat asui yhdessä, isä puhui selvästi isänsä suulla äidille, siis todella hirveitä asioita, vaikka äiti on tosi ihana ihminen.

Surettaa toi isä, kun se antaa elämänsä valua hukkaan, eikä kukaan mahda mitään.

 

Molemmat isoisät olivat sodassa. Toisen kokemuksista en hirveästi tiedä (kuulo oli jäänyt heikoksi). Toinen jäi kuin ihmeen kaupalla henkiin, kaikki vierellä kuolivat. Menetti vain sormensa, ja päähän jäi siruja, jotka aiheuttivat jonkinlaisia kohtauksia silloin tällöin. Mummiani kohtaan oli aika äreä, mutta en tiedä, johtuiko sodan kokemuksista vai oliko luonteeltaan sellainen. Hiprakassa muisteli sotajuttuja, muuten ei niistä puhunut. Mutta mieleen on jäänyt, miten vähätteli aina muiden kokemuksia, esim. kuollutta lemmikkiä ei sopinut surra, kun häneltä oli sentään kuolleet kaverit viereltä.

 

Isoisä oli ja jäi ja kuoli rintamalle. En ole tavannut siis koskaan.

 

[QUOTE="vieras";28021717]Molemmat isoisät olivat sodassa. Toisen kokemuksista en hirveästi tiedä (kuulo oli jäänyt heikoksi). Toinen jäi kuin ihmeen kaupalla henkiin, kaikki vierellä kuolivat. Menetti vain sormensa, ja päähän jäi siruja, jotka aiheuttivat jonkinlaisia kohtauksia silloin tällöin. Mummiani kohtaan oli aika äreä, mutta en tiedä, johtuiko sodan kokemuksista vai oliko luonteeltaan sellainen. Hiprakassa muisteli sotajuttuja, muuten ei niistä puhunut. Mutta mieleen on jäänyt, miten vähätteli aina muiden kokemuksia, esim. kuollutta lemmikkiä ei sopinut surra, kun häneltä oli sentään kuolleet kaverit viereltä.[/QUOTE]

Hurja kohtalo sunkin papalla. Itse katselin yleltä isien sota-sarjaa, tuli siitä jotenkin pinnalle tää aihe taas.

 

[QUOTE="Juu";28021720]Isoisä oli ja jäi ja kuoli rintamalle. En ole tavannut siis koskaan.[/QUOTE]

Löydettiinkö häntä koskaan? Vai jäikö kadonneeksi?

 

Meidä pappa oli ja hänt amuttiin päähän- toisesta korvasta meni kuulo. Pappa ei koskaan halunnut puhua meille sodasta vaikka kovin kyselimme. Jotain kait siel muutakin oli sattunut kun ei koskaan tahtonut sanoo. Myöskään mun isä ei ole koskaan saanut tietää sen enempää kuin tuon kuulon menetyksen. Hän eli vanhaksi ihan terveenä mutta sairastui struumaan ja menehtyi sen mukana.

 

Löydettiinkö häntä koskaan? Vai jäikö kadonneeksi?

Ei löydetty koskaan. Isäni oli vasta alle 10 vuotias sisarrusten kanssa kun jäivät orvoksi. Onneksi tuohon aikaan naapurit huolehtivat myös niistä orvoista ja naapurin rouva otti hoitaakseen heidät. En tiedä vaikuttiko lapsuuden traumat isääni kun hänestä tuli hyvinkin nuorena jo alkoholisti ja väkivaltainen. Varmaankin.

 

[QUOTE="Miukumauku";28021738]Meidä pappa oli ja hänt amuttiin päähän- toisesta korvasta meni kuulo. Pappa ei koskaan halunnut puhua meille sodasta vaikka kovin kyselimme. Jotain kait siel muutakin oli sattunut kun ei koskaan tahtonut sanoo. Myöskään mun isä ei ole koskaan saanut tietää sen enempää kuin tuon kuulon menetyksen. Hän eli vanhaksi ihan terveenä mutta sairastui struumaan ja menehtyi sen mukana.[/QUOTE]

Me lapsenlapset oltiin sillon niin pieniä, kun pappa eli, eikä meille voinut puhua sodasta. Mummukaan ei koskaan puhunut papasta/sodasta, vaikka kasvoimme aikuisiksi mummun elinaikana. Edes mun isä ei ole puhunut isästään oikeastaan mitään ikinä mulle. Nämä asiat olen saanut äidiltäni tietää. Eli tutulta kuulostaa.

 

kummatkin isoisät oli sodassa. toinen kuoli, kun isäni oli 13v ja toinen kuoli juuri kun olin syntynyt. en siis ehtinyt montaa kertaa tavata häntä. Harmi. Kuullut olen kummastakin, mutta en mistään traumoista tai muista.

 

Kumpikin isoisä oli. Kumpikin olivat melkoisia "sankareita". Toinen isoisä haavoittui sodan lopussa, ja kranaatinsirpaleita jäi kehoon niin, että esim. aina piippasi lentokentällä. Hän ei puhunut sodasta mitään, lopetti myös eläinten teurastukset, sanoi että on tappanut riittävästi yhdelle ihmiselle. Toinen ei haavoittunut, ja alkoi puhua juttuja ihan vanhoilla päivillään, jo yli 80-vuotiaana. Aikamoisia tarinoita. Hänelle sota tuli uniin mummon kuoltua, ja alkoi nähdä järkyttäviä painajaisia niin että sänky ryskäsi öisin. Mutta päivisin oli aina oma nauravainen itsensä.

 

Joo oli. Ei halunnut kertoa sodasta meille lapsenlapsille, eikä oikein lapsilleenkaan. Tiedetään et on nähnyt todella karmeita juttuja ja haavoittunutkin. Joitain traumoja on edelleen nykyisissä sukupolvissa näkyvissä, mutta ei varmaan johtunut sodasta nuo. Enemmänkin sen aikakauden tapoja.

 

Isäni oli.

 

Minun isä oli molemmissa sodissa. Oli jo melko vanha, kun minä synnyin. Puhui paljon sotajuttuja, mutta olin silloin vielä niin nuori, että en juurikaan niistä muista. Vanhemmat sisarukseni muistavat enemmän. Kuoli 100 v 10 kk iässä.

 

isänisä oli sotaan liian vanha, mutta niinpä tuokin hakkasi vaimoa kunnes sai itkemään, ja sitten halusi hyvitellä ja jälkiruuaksi seksiä. kaava toistui niin vakiona, että se tuntui toistuvalta raiskaukselta. lauantait ukko nuokkui radion ääressä sammumisen partaalla. mummu vihasi miestään ja pakeni uskontoon.

äitini on sotalomalla vieraissa virkistäytymällä siitetty äpärä. ei ollut äijä viitsinyt mennä kotiinsa asti kuuntelemaan seitsemän lapsen rätinää, joten jäi lähikaupunkiin lepäilemään.

Että tavallaan sota on hypännyt seurauksineen hiukan niinkuin minun yli. Toki isän veli kuoli sinne poikaiässä vielä ja suku jäi muutenkin pieneksi kun perhehelvetissä kasvaneet eivät nekään niin monta lasta ole viitsineet hankkia. Ja äitini isättömyys on vaikuttanut minuun. Koska äiti oli minulle kateellinen isästäni, ja kovin miehinen naiseksi kun ei ole tarvinnut ketään miestä miellyttää, minusta tuli myös räyhä ja olen ollut huono käymään miehissä. Jättäydyn puolimatkaan, koska kasvoin pitämään etäisyyttä isään etten loukkaisi äitiä.

 

molemmat olivat.
Äidin isä jatkoi elämäänsä suht normaalisti,ainoa oli että jalka oli jotenkin vammantunut sodassa ja loppu pelissä sitten jouduttiin jalka amputoitiin.
Isäni isä sitten ilmeisesti traumatusoitui sodasta sitten kunnolla.Loppu elämänsä oli juoppohullu,alko maistui,väkivalta oli joka päiväistä,milloin joutui perhe juoksemaan karkuun naapuriin jne..Erosivat lopulta ja yksinäisen lopun kohtasi pappani.

Isääni on lapsuutensa jättänyt jälkensä.Väkivaltaa& alkoholia,meille lapsille on aina ollut hyvä isä,me emme ole hänen osaltaan saaneet väkivaltaa osaksemme.Nyt vanhempana vähitellen on hänenkin elämänsä mennyt parempaan,ei ole enää väkivaltainen ja alkokin maistuu enää silloin tällöin.

 

Joo. Mun kummatkin isoisät olivat olleet.

Äitini isä haavoittui kranaatin sirpaleesta jalkaansa ja se aiheutti jonkinlaista kipuilua jalassa loppuelämän. Kyseinen pappani ei koskaan halunnut puhua sodasta mitään kenellekään, hän ajatteli jotenkin niin, että menneet ovat menneitä. Ehkä siinä oli sekin, että sodan ja siellä aiheutuneiden juttujen ajattelu oli hänelle liian tuskallista, joten mieluiten oli ajattelematta koko asiaa. Pappani oli todella ihana kaikille, sellainen rehti ja reilu kirvesmies. Mä muistan hänestä parhaiten sen, että antoi meille aina Sisu-pastilleja ja pompotti polvellaan. Kuoli pois jo 1980-luvulla, koska töidensä kautta altistui asbestille ja sai sitten keuhkosyövän. Oli alle 70-vuotias kuollessaan.

Toinen pappani, isäni isä, taas mielellään puhui sodasta kaikille, jotka vähänkin jaksoivat kuunnella. Kuului kaiken maailman veteraanijuttuihin. Häneen mulla ei ollut hirveän läheistä suhdetta, kohteli osin kaltoin omia lapsiaan ja joi aika tavalla. Isäni olikin jokseenkin katkera isälleen monista asioista. Mulle jäänyt mielikuva isäni isästä on se, että hän oli hyvin itsekäs ja ylimielinen mies, joka tosiaan kittasi viinaa aika paljon. Kuoli syöpään muutamia vuosia sitten, eikä mua hänen hautajaisissaan edes itkettänyt. Isäni taas on ihan toisenlainen mies kuin isänsä. Ilmeisesti pyrkinyt tietoisesti kasvatuksessa välttämään isänsä tekemät virheet ja kamaluudet, humalahakuisesti ei juo, pari kertaa elämäni aikana olen nähnyt isäni humalassa.

 

isänisä oli.

 

molemmat oli sodassa, isänisä jopa "snaipperina" ammuskeli saksalaisia puunoksalta kuulemma :O se selvisi sodasta paremmin, mitä nyt rauhaton sielu lopun ikäänsä, perhe joutui muuttamaan jatkuvasti kun mies ei viihtynyt yhdessä paikassa, ja mummulle puhkesi skitsofrenia, kun ukki sitten oli mikä oli... äidinisä oli 17v sodassa, näki kun hyvä kaveri meni kappaleiksi krnataatista (samasta kranaatista äidinisä sitten kantoi olkapään kohdilla palasta hautaan asti) päähän sillä siellä sekos, äidin lapsuus typistettynä perhehelvettiä, näitä asioita se kantaa vieläkin mukanaan. vaikea unohtaa, kun vanhemmat jo kuolleet eikä asioista koskaan puhuttu.. että vaikka sodista on "jo" vuosikymmeniä, niin kolmanteen polveen se vielä vaikuttaa, eihän äiti omilla lähtökohdillaan paras mahdollinen kasvattaja voinut olla, vaikka välit näin aikuisena on hyvät..

 

Mummon mies, haavoittui vatsaan rintamalla. Veti itse vatsansa auki ja suolet pihalle 70-luvulla, niin kipeäksi pääsi päästään.

 

Mummon mies, haavoittui vatsaan rintamalla. Veti itse vatsansa auki ja suolet pihalle 70-luvulla, niin kipeäksi pääsi päästään.

Herraisä! :O Miten itelleen pystyy niin tekemään!

 

Lasketaanko jos on grillannu makkaraa kodassa?

 

¨Kummatkin isoisät oli. Toinen palvelu jalkaväessä, toinen sukellusveneessa. Kumpikin selvisi sodasta.

 

Monista tuli huumeriippuvaisia loppuiäkseen, tämän takia myös monen perhe-elämä oli yhtä tuskaa.

 

Herraisä! :O Miten itelleen pystyy niin tekemään!

En voi tietää, sain itsekin kuulla tuosta vähän aikaa sitten. Onneksi ei ole minulle suoraa sukua sentään. Tai no, onneksi ja onneksi.

 

kummatkin isoisät oli ja saivat lievästi siipeensä